Niin kuin oikein on

Osallistuin viime vuonna Helsingin yliopiston järjestämään Helsinki Challenge - tiedekilpailuun kahdeksan hengen poikkitieteellisessä ryhmässä. Meidän piti esittää ratkaisu johonkin seitsemästätoista YK:n Agenda 2030:ssa mainittuun kestävän kehityksen haasteeseen.

Agenda 2030 on kunnianhimoinen. Jo sen kolme ensimmäistä tavoitetta salpaavat hengen: ei köyhyyttä, ei nälkää, terveyttä ja hyvinvointia kaikille. Lista jatkuu yhtä huimana: hyvä koulutus kaikille, sukupuolten tasa-arvo, puhdasta vettä, hygienia ja vessat, uusiutuvaa energiaa, ihmisarvoista työtä jokaiselle, kestävää talouskasvua ja älykkäitä innovaatioita, eriarvoisuuden vähentäminen, asuntoja ja kestävää kaupunkikehitystä, vastuullista kuluttamista, ilmastokatastrofin estäminen, merten ja maaperän pelastaminen, rauha maan päälle ja yhteistyötä yli rajojen.

Päätimme, että yritämme ratkaista ne KAIKKI!

Lähtökohdimme liikkeelle fyysikko David Bohmin kirjassaan "Changing Consciousness" (HarperCollins 1991) esittämästä ajatuksesta, että ongelmien ratkaiseminen edellyttää juurisyyn eliminoimista. Bohmin mukaan kaikki ihmisten aiheuttamat ongelmat johtuvat ajattelusta. 

Tavassamme hahmottaa todellisuus on systeemivirhe. Kuvittelemme ajattelun heijastavan todellisuutta oikein, mutta tosiasiassa mielemme tulkitsee kaikkea omien mielikuviensa pohjalta. Omaksumamme mielen mallit ovat perusteiltaan vääriä ja ellemme pysty niitä muuttamaan, globaaleja ongelmia ei voi ratkaista. On siis tehtävä jotain.

Ryhmämme putosi kilpailun jatkosta ja työmme jäi kesken, mutta aihe kiehtoi minua. Päätin kirjoittaa siitä kirjan, jossa esitän mikä ajattelussa on pielessä ja miksi.

Kirjani työnimi on "Niin kuin oikein on" ja siinä on kolme osaa ja 10 lukua. Ensimmäisessä osassa pohdin todellisuuden, mielen ja ajattelun suhdetta, toisessa oikein tekemistä ja kolmannessa oikein elämistä maailmassa, joka on monella tavalla hauras ja hajalla, mutta toisaalta parempi kuin koskaan.

Kirjan 102 teesiä pohjautuvat osin David Bohmin näkemyksiin. David Bohm (1917-1992) oli teoreettisen fysiikan professori Lontoon yliopistossa ja tutki todellisuuden perusrakennetta ja erityisesti mielen ja ajattelun roolia. Bohmin mukaan ajattelumme perustuu virheellisille oletuksille maailmasta, mielestä ja minuudesta. Todellisuus ei koostu erillisistä osista, vaan se on yhtenäinen ja jakautumaton kokonaisuus, jossa jokainen erilliseltä näyttävä osanen kytkeytyy ja kietoutuu erottamattomasti kaikkeen muuhun. 

Tämä ei toki ollut yksin Bohmin ajatus. Yli sata vuotta sitten fysiikka osoitti, että omaksumamme mekanistinen maailmankuva on puutteellinen, mutta tämä näkemys ei ole vieläkään läpäissyt ymmärrystämme, edes tieteessä.

Kirjani ensimmäisessa osassa pohdin oikein näkemistä. Katselemme todellisuutta vääristävän harson läpi. Harson muodostavat minuusmyytti, systeemisokeus ja ajatusaistin puuttuminen.

Bohmin mukaan elämme kahdessa todellisuudessa: siinä mitä havaitsemme (ilmijärjestys) ja siinä mitä emme tunne tai ehkä ei edes voi tietää (piilojärjestys). Maailmankuvamme rakentuu havaitsemallemme todellisuudelle, mutta Bohm esittää, että se ei suinkaan ole koko todellisuus, vaan ainoastaan kapea kaistale siitä. Tyhjältä näyttävä tila ei ole tyhjää vaan täynnä energiaa ja informaatiota. Aistein hahmotettavissa oleva todellisuus on siis pelkkä pintailmiö massiivisessa energiameressä.

Mekanistinen maailmankuvamme perustuu virheeseen ja johtaa ongelmiin. Sen seurauksena jokainen elää omassa kuplassaan ymmärtämättä vahvaa yhteyttään toisiin.

Toisessa luvussa käsittelen mieltä ja tietoisuutta. Mielellä voi katsoa olevan kolme tehtävää: sen avulla tulkitsemme kokemaamme, mutta myös tuotamme todellisuutta. Kolmas ja ehkä tärkein mielen tehtävistä on yhdistää ihmiset toisiinsa.

Tietoisuudella on suomalaisten tutkijoiden mukaan seitsemän merkitystä: tajuisuus, tarkkaavaisuus, kokemuksellisuus, reflektiivisyys, itsetietoisuus, tarkoituksellisuus ja tietäminen. Bohmin mukaan listasta puuttuu tärkein: suora tietoisuus. "Normaali" tietoisuutemme on ajattelun ehdollistamaa, oppimamme ja omaksumamme värittämää tulkintaa. Suorassa tietoisuudessa reagoidaan tosiasioihin ilman muistin ja mielikuvien tuottamia rajoitteita. Tämä voi kuulostaa lähes mahdottomalta, mutta itse asiassa toimimme jo nyt näin tilanteissa, joissa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään.

Mieli ei ole vain sisällämme tapahtuvaa toimintaa, se on tärkeä yhteytemme todellisuuteen. Sisäinen muotoutuu ulkoisten ärsykkeiden mukaan. Siksi raja sisäisen ja ulkoisen välillä on keinotekoinen. Kyse ei ole kahdesta erillisestä, vaan yhdestä ja samasta virtauksesta.

Kuvittelemme hallitsevamme mieltämme, mutta Bohmin mukaan asia on päinvastoin: mielentilat hallitsevat meitä, ohjaavat ajatteluamme. Mieli menee helposti vireestä ja yhteytemme todellisuuteen katkeaa. Jäämme kiinni omaksumiimme ajatuksiin, kokemuksiin ja kuvitelmiin.

Kolmannessa luvussa pureudutaan minuusmyyttiin, käsitykseen ajattelusta erillisestä egosta. Se on vahva ja väärä luulo, joka saa meidät toimimaan typerästi. Kun menemme ego edellä tilanteisiin, törmäämme moniin vaikeuksiin. Elämä ei ole toivekonsertti, vaan usein toteutuu sellaista mitä kukaan ei tahdo. Me emme ole egomme ohjaimissa vaan paremminkin elämme oman ajattelumme kuplassa ja ällistyttävän sokeina omalle soopallemme. Emme erota faktaa fiktiosta, emme edes halua. Haluamme elämän olevan mukavaa ja mahtavaa, mutta eihän se tietenkään sellaista oikeasti ole.

Ihminen on systeemiolio. Emme tajua egoa pönkittävän elämäntapamme vaaroja. Tunne egon erillisyydestä johtuu siitä, että samaistumme kehoomme, kokemuksiimme ja ajatuksiimme. Kuljetamme egoa päässämme ja vaalimme omaa erityisyyttämme tajuamatta näin tehdessämme eristävämme itsemme muusta maailmasta. Kaikki on hyvin niin kauan kun egon tahto toteutuu. Ennemmin tai myöhemmin näin ei käy, koska ego ei ole maailman napa.

Maailma on monimutkainen, mutta mielemme muokkaa siitä kevytversion, oletuksille perustuvan yksinkertaistetun mallin. Ongelmia syntyy kun alamme olettaa oman tulkintamme olevan totta.

Systeemisokeus viittaa vaillinaiseen kykyymme ymmärtää systeemistä luonnettamme. Erityisen vaikeata on ymmärtää systeemisiä rakenteita, joissa syy ja seuraus ovat ajallisesti ja paikallisesti kaukana toisistaan. Me kyllä tiedämme yhteyden tupakan ja keuhkosyövän tai isänmaallisuuden ja sotien välillä, mutta se ei vaikuta tekoihimme.

Olemme sokeita myös rakenteille, joihin olemme tottuneet. Sopeudumme henkemme uhalla typeriin ja jähmeisiin systeemeihin tajuamatta niiden vaaraa. Emme halua keikuttaa venettä vaan alistumme toisten tahtoon.

Sisäiset systeemit tulkitsevat ulkoisia tapahtumia, mutta usein väärin. Sisäinen maailmamme arvottaa havaintoja lähes mielivaltaisesti. Katselemme asioita omasta vinkkelistä ja korostamme itsellemme tärkeitä kohtia. Kun kaikki toimivat näin, syntyy eturistiriitoja ja konflikteja.

Daniel Kahnemanin lanseeraamien sisäisten systeemien 1 ja 2 lisäksi meillä on ulkoiset systeemit 3, 4 ja 5. Systeemi 3 on ihmisten yhdessä muodostama, systeemi 4 kattaa luonnon ja avaruuden. Systeemi 5 on kaiken perusta. Sitä emme voi koskaan ymmärtää, mutta silti olemme osa sitä.

Ohjaudumme nurinkurisesti antaessamme sisäisten systeemien sanella mitä teemme. Meidän tulisi kytkeytyä toisiin ihmisiin, elvyttää suhteemme luontoon ja avaruuteen ja lisäksi ymmärtää, että on jotain joka ylittää ymmärryksemme.

Maailman nykyinen tila on meidän kaikkien syytä. Globaalit ongelmat ovat yhteisiä. Ikävä kyllä emme osaa yhdessä etsiä ratkaisua. Jokainen yrittää selvitä omista ongelmistaan, etsiä omaa onnenoksaansa. Tämä on kestämätön yhtälö.

Bohm esittää ratkaisun löytyvän, jos saisimme käyttöön "ajatusaistin". Se auttaisi meitä reagoimaan heti ja automaattisesti ajattelun tuottamiin ongelmiin samoin kuin tasapainoaisti estää meitä kaatumasta. Jos ajatusaisti toimisi, globaaleja ongelmiamme ei olisi. Ratkaisisimme ongelmat ennen kuin ne syntyvätkään.

Ajattelu on kaapannut mielemme ja luo enemmän ongelmia kuin ehdimme ratkaista. Tämä kierre on katkaistava. Ensin pitää kuitenkin murskata pari isoa myyttiä mielestä ja minuudesta ja päästävä eroon systeemisokeudestamme, joka on yhteinen riesamme. Meidän on kohdistettava huomiomme ajattelumme katveisiin, siihen mitä emme näe.

Bohm esittää 21 ajattelulle ominaista piirrettä, joista olemme osittain tietoisia ja osittain emme ole. Hän esittää, että emme havaitse ajattelun systeemistä luonnetta. Kuvittelemme ajattelun kuvaavan maailmaa niin kuin kartta kuvaa maastoa. Lisäksi oletamme pystyvämme päättelemään mikä ajatuksistamme on totta ja mikä ei. Molemmissa olemme väärässä.

Bohmille ajattelu on ehdollistunut refleksi, joka osallistuu aktiivisesti näkemiseemme. Reagoimme asioihin ja jokainen tekee omia tulkintojaan tajuamatta reagoivansa omaan tulkintaansa. Reaktiot ovat automaattisia ja niin nopeita, että emme pysty niitä estämään.

Toisin kuin moni kuvittelee, syviä tunteitaan ei voi valita. Emme myöskään valitse vakaumustamme emmekä sitä mitä pidämme erityisessä arvossa. Molempia voi toki työstää, mutta tarve tähän tulee yleensä vasta sitten kun ajatukset ovat ahdistavia. Kriisissä haemme usein helpotusta emmekä ymmärrystä.

Ajattelu ei ole henkinen vaan aineellinen prosessi, joka ilmenee fysiologisesti. Opimme ajattelemaan tietyllä tavalla ja jäämme omien oppiemme ansaan. Ajatukset vääristävät todellisuutta, koska ne liioittelevat ja vähättelevät asioita melkein mielivaltaisesti. Emmekä edes huomaa tätä.

Tärkein ajatteluun liittyvä ominaisuus kuitenkin on, että oivallus tai suora havainto voi muuttaa tapamme ajatella. Meidän ei tarvitse elää ajattelumme määrittelemillä ehdoilla.

Toisessa osassa pohdin oikein tekemisen reunaehtoja: merkityksen merkitystä, älykkyyttä ja myötätuntoa avaimina oikein toimimisessa. 

Aloitan merkityksestä. Jos elämän tarkoitusta etsii siksi, että omasta elämästä puuttuu jokin palanen, se on egolähtöistä, minäkeskeistä. Mielihalumme kohdistuvat ulkoisiin asioihin, mutta ne tulevat egosta. On aika helppo löytää asioita, jotka voisivat olla paremmin, mutta tästä seuraa helposti tyytymättömyyden ja riittämättömyyden loputon kierre.

Moni keksii elämälleen tarkoituksen peittääkseen sisäisen tyhjyytensä. Myyttiä erillisestä minästä pidetään yllä "toteuttamalla itseä". Tästä on päästävä. On vaihdettava fokusta ja ankkuroitava tarkoitus uudelleen.

On uskallettava ajatella mahdottomia, koska se saa ajattelun ulos uomastaan. Suuria kysymyksiä ei voi ratkaista ajattelemalla pienesti eikä globaaleja haasteita voiteta tuijottamalla omaa napaa.

Mielikuvitus on egon pelastus ja ansa. Se on ajattelun erikoispiirre, jonka ansiosta voimme ratkaista ongelmia mielessämme kuvittelemalla ja päättelemällä. Voimme myös luoda ongelmia mielessämme. Ajatusaistin puuttumisen takia emme kuitenkaan tunnista ongelmaa itse aiheutetuksi vaan alamme etsiä syytä itsemme ulkopuolelta.

Mahdotonta ei kuitenkaan voi toteuttaa yksin. On kytkeydyttävä maailmaan ja ihmisiin.

Kukaan ei voi yksin tuhota eikä pelastaa maailmaa. Silloin kun pitää saada aikaan jotain, ei tarvita egoa. Tarvitaan yhteistyötä, aitoa yhdessä tekemistä. Kaikki hyvä tehdään yhdessä. Organisaatiot ovat vain ihmisten mielen luomia kuvitelmia. Niillä ei ole hahmoa, tunteita, tietoa eikä tahtoa. Totta on vain se mitä ihmiset tekevät ja tahtovat saada aikaan.

Yhdessä tekemistä hankaloittavat leimat, joita ihmiset lätkivät toisiinsa. Leimat perustuvat kokemuksiin, hyviin tai huonoihin, todellisiin tietoihin tai luuloihin. Ne muuttavat ihmisen objektiksi ja tuhoavat aidon yhteistyön. On hämmentävää huomata, miten yliolkaisesti tai julmasti ihmiset kohtelevat toisiaan. Arvostus jakautuu epäreilusti. Tuntuu, että kukaan ei saa ansaitsemaansa arvostusta.

Me suunnistamme vanhoilla säädöillä uusiin tilanteisiin. Emme ole erityisen hyviä oman mielen asetusten säätämisessä faktojen mukaisiksi. Olemme erilaisia, mutta vain pinnalta. Psykologiselta rakenteemme on samanlainen: jokainen suree, pelkää, järkyttyy, iloitsee, nauttii, katuu ja häpeää. Syyt ja kohteet vaihtelevat, mutta tunteet ovat samanlaiset meillä kaikilla. Olemme eri tavalla samanlaisia.

Tulosten kannalta oleellista on tekemisen lataus. On tärkeä virittyä kuhunkin tehtävään sen vaatimalla energialla. Sopiva lataus löytyy luontaisesti silloin kun tekeminen perustuu todellisille tarpeille eikä mielihaluille. Kaikkea ei voi eikä saa tehdä täysillä, mutta toisaalta kannattaa varjella aikaansa ja energiaansa eikä käyttää sitä turhaan touhotukseen.

Arkisella agendallamme on kahdenlaisia tehtäviä: toisia saamme tehdä ja toisia joudumme tekemään. Egon lataus tulee haluista ja peloista. Ne kaappaavat ja sumentavat mielen ja johtavat neuroottiseen toimintaan. Ajatusaistin puuttumisen takia käytämme aikamme ja energiamme väärin.

On Bohmin mukaan tärkeämpää tunnistaa halun ja pelon mekanismi kuin niiden kohteet. Sillä ei ole isoa merkitystä mitä haluamme tai pelkäämme. Ongelman ydin on, että toimintamme perustuu ajattelulle, joka tuottaa ongelmia.

Ego kytkee meidät aikaan ja ajatteluun. On monia ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan aikaa ja ajattelua, mutta itse luomiemme ongelmien kohdalla ego astuu ansaan. Se alkaa jahdata omaa häntäänsä. Egosta vapautuminen ei onnistu egon avulla. Tahto ei yksinkertaisesti toimi. Monet egon ongelmat ratkeavat kun niitä lakkaa hautomasta.

Kolmannessa osassa pohdin ensin, voimmeko vapautua minuusmyytistä ja systeemisokeudesta ja ottaa ajatusaistin arkikäyttöön. Lopuksi pohdin, miten vapautuminen ajattelun mielivallasta auttaisi ratkaisemaan ihmisen aiheuttamat ongelmat.

Bohmin mukaan ihmisen elämässä on kolme tasoa: yksilöllinen, sosiaalinen ja kosminen. Jokaisella meistä on omat ongelmamme, mutta olisi tuiki tärkeätä hahmottaa myös iso kuva. Maailman hätä on kaikkien ihmisten syytä eikä se katoa sulkemalla silmät ja käpertymällä koloonsa.

Köyhyys, eriarvoisuus, väkivalta ja ympäristö ovat ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan yhteistyötä yli rajojen, mutta myös uudenlaista ymmärrystä. On nähtävä kohtalonyhteys meidän ja maailman välillä. Me luomme maailmaa teoillamme.

Yksilöllisyyden ylikorostaminen johtuu ajattelusta, joka elää minuusmyytin harhassa. Emme näe mieltämme rajattomana prosessina vaan hahmotamme maailman oman tajunnan muodostamien sisältöjen kautta. Systeemisokeuden ja ajatusaistin puuttumisen takia elämme maailmassa, jossa on subjekteja ja objekteja.

Omaa mieltään on vaikea muuttaa. Mitä syvempi tunne, sitä vaikeampi siihen on puuttua omin voimin. Peliä ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Tosiasioiden näkeminen oikein johtaa oikein tekemiseen, koska näkemyksemme ohjaavat tekojamme.

Kun luopuu erillisen minän myytistä, vastuu maailmasta lakkaa olemasta ikävä velvollisuus. Siitä tulee iloinen asia. Emme enää toimi pakosta vaan palavasta halusta.

Meidän on lakattava sokeasti luottamasta ajatteluun ja nähtävä kun se tuottaa sellaista pahaa, jota kukaan ei tahdo tuottaa. Ajatuksiaan ei saa ankkuroida omaantuntoon eikä arvoihin, olivatpa ne kuinka yleviä tahansa, vaan tosiasioihin.

Ihminen on luomakunnan ainoa minäkäs. Olemme itsekkyyteen ja omahyväisyyteen taipuvaisia olentoja, mutta samalla syvällä sisimmässämme tiedämme olevamme sosiaalisia ja toisista riippuvaisia. Halu elää hyvin ja oikein on koodattu aivopoimuihimme. On nopeasti palkitsevaa nostaa katse omasta kuplasta ja nähdä maailma. Välittäminen on oikotie onneen. Kun toimimme oikein, meille tulee heti hyvä olo.

Mielemme on miinakenttä. Uskomalla toden korvikkeisiin luomme maailman, jota ei oikeasti ole. Nopea tapa ratkaista itse luomamme ongelmat on luopua niistä heti. Tämä onnistuu kun vaihtaa fokusta.

Ajattelu ei tyydy olemaan todellisuuden tuppisuinen tulkitsija, vaan se värjää koko maailmamme väreillään. Olemme niin tottuneet ajattelun luomiin jakautumiin, ettemme osaa edes kuvitella maailmaa ilman niitä.

Todellisuus ei ole mielipide. Totta on se, mitä oikeasti tapahtuu. Suora havaitseminen paljastaa meille ajattelun itse teossa. Kun olemme yhteydessä tosiasioihin, mieleen laskeutuu rauha. Emme enää tulkitse asioita muistin ja mielihalujemme mukaisesti. Katsomme näkyvien asioiden ja ilmiöiden ohi.

On aika helppo nähdä riittävän oikein hitaasti muuttuvat kohteet kuten kuu tai puu. Paljon mutkikkaampi juttu on katsoa itselle merkityksellisiä asioita. Kaikkein vaikeinta on katsoa itseä suoraan. Ego on omien kuvitelmiemme geometrinen keskus ja se määrittelee ehdot elämällemme. Meiltä jää huomaamatta, että kaikki egon kohteet ovat oman ajattelumme heijasteita. Totta on vain ajattelun virta tajunnassa, eivät sen erillisiksi kuvittelemat kohteet.

Aivoissamme on ylikuormitus mielipiteitä, mielikuvia, pelkoja, muistoja, haavoja, häpeää ja erilaisia perinteitä. Sellaisilla aivoilla ei voi lunastaa pääsylippua äärettömään. Aivomme elävät valtaosan ajasta ikiomassa kuplassaan. Jos ne edes hetkeksi kytkeytyvät todellisuuteen eivätkä haikaile mennyttä tai harhaile tulevassa, suhteemme maailmaan muuttuu täysin. Aivoissa oleva sumu hälvenee ja mieli on mitä on. Ero subjektin ja objektin välillä katoaa ja kaikki tapahtuu kuin tanssissa tai joen virratessa.

Kaikki konfliktit saavat alkunsa egosta. Miksi ego tekee itsestään tärkeän ja ottaa oikeudekseen arvioida mikä on oikein ja mikä ei ole?

Egon tärkein tehtävä on pitää ego elossa. Haluamme kokea olevamme turvassa sekä fyysisesti että psykologisesti. Biologinen turvan tarve on luontainen, mutta myös aivomme tarvitsevat turvaa voidakseen toimia oikein. Kun ne eivät sitä aineellisesta maailmasta löydä, ne etsivät sitä henkiseltä puolelta ja turvautuvat käsitteisiin. Ne keksivät turvan harhan.

Halu luoda kivaa ja pysyvää mielikuvituksessa on luonteva reaktio siihen, että elämä on ankeata ja onnetonta. Pako todellisuudesta onnistuu kuitenkin vain hetkittäin. Me pakenemme kuvitelmiin, omaan kuplaamme tai kuppikuntaamme.

Mikä saisi aivot tajuamaan, että ajattelun luoma turva on vain turvan harha? Jos näin tapahtuisi, ihminen kytkeytyisi maailmaan uudella tavalla. Ristiriita egon ja maailman välillä lakkaa sillä sekunnilla kun tajuaa, että koko elämä ja kaikki aika on tässä ja nyt.

Tämän oivaltaminen mullistaa mielen toiminnan. Ajattelu on kutistanut mielemme toimimaan vain alueella, jonka pystymme aistein tai ajatuksin hahmottamaan. Kun tämän tajuaa, elämä näyttäytyy ihmeenä.

Tietoinen osa tajunnasta ei pysty tunnistamaan ihmettä. Se voi kyllä kokea ihmeitä kolmella tavalla: näkemällä, tekemällä ja olemalla.

Me tarvitsemme ihmeitä. Voimme kyllä elää ilman niitä, mutta silloin elämästä puuttuu jotain oleellista.

Emme näe ihmeitä, koska emme osaa katsoa.
Emme tee ihmeitä, koska emme uskalla.
Emme koe olevamme ihme, koska emme ymmärrä elämää oikein.

Jokainen voi kokea enemmän ihmeitä omassa arjessaan vapautumalla itse asettamistaan tai toisten tekemistä ehdoista. Niiden takia lähestymme elämää kapeasti ja kuivasti. Ihmeiden sijasta näemme ja koemme omia luomuksiamme.

Ihmeiden taajuudelle virittyminen onnistuu vain kohdistamalla huomionsa tähän hetkeen. Ihmeitä ei näe jos pitää silmänsä kiinni.

Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi turhuuksiin. Oman arjen näkeminen ihmeenä on haastavaa, mutta ei mahdotonta. Jokainen meistä on elämänsä ensivuodet elänyt ihmeiden täyttämässä maailmassa. Emme sitä kuitenkaan muista tai pysty edes mieleen palauttamaan, koska ihmeistä jää vaimea muistijälki.

Ajattelulle ihmeitä ei ole, koska se elää ajan vankilassa, muistoissa ja unelmissa. Kun elämän kokee ihmeenä, ei tarvitse mitään lisää eikä mitään pois. Tämä mahdollisuus meillä on aina ollut, mutta emme ole siihen tarttuneet.

Lopuksi pohdin suoran yhteyden olemusta. Vapautuminen pelosta ja surusta lopettaa egon sätkimisen. Kun mieli on minätön, ajattelulla ei enää ole kohtuutonta valtaa. Muistia ja mielikuvitusta käytetään vain sellaiseen, missä niitä tarvitaan.

Moni pitää suoraa havaitsemista mahdottomana, ehkä sinäkin olet nyt sitä mieltä. En pyydä sinua uskomaan, vaan testaamaan. Jos onnistut näkemään edes jotain suoraan, tulet ällistymään miten mielesi muuttuu ja alkaa toimia.

Jos haluaa vilpittömästi toimia niin hyvin kuin osaa ja elää niin kuin oikein on, voi ilolla allekirjoittaa Mika Waltarin Aurinkolaulun säkeet:

Kohotat katseesi valoon,
taivaan sineen ja kultaan,
painat kätesi uupuneet
kevään heräävään multaan.
Näin on parasta olla,

kaikki on oikein ja hyvin.