Kohota voi aina

Kohoaminen on kiehtonut minua pitkään. Olen kysynyt itseltäni, miksi mieli lähtee kohoamaan ja mikä vetää sen takaisin maahan. Miksi lumoudumme ja mikä saa elämän kuuman sykkeen sähköistämään kehomme? Miten apean arjen voi muuttaa upeaksi - ja voiko ylipäätään?

Ensin asia kiinnosti omakohtaisista syistä, sittemmin ilmiönä, joka koskee meitä kaikkia. Mielen mekanismit ovat kiehtovia: toisaalta yksinkertaisia, toisaalta todella monimutkaisia ja moniulotteisia. Siksi niitä pitää tutkia yksinkertaisesti ja suorin havainnoin. Toisaalta pitää katsoa mitä omassa päässä ja kehossa ihan oikeasti tapahtuu, toisaalta olisi hyvä pohtia ja yrittää ymmärtää, mitä toisten päässä mahtaa liikkuu?

Tulin yksinkertaiseen tulokseen, joka mullisti oman ajatteluni. Kiteytin sen lauseeseen: "Elämä on suora lähetys". Elämä ei siis ole vain matka kohdusta krematorioon, vaan kaikkea mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu kaiken aikaa. Tajusin, että elämää ei voi eikä tarvitse tajuta, sen voi vain antaa tapahtua. Ja suorassa lähetyksessä sattuu kaikenlaista.

Toinen oivallus oli, että elämä on totta. Se ei ole käsite vaan voima, jonka voi tuntea ns. nahoissaan, sen väreet voi aistia jokaisella solullaan.

Elämme aikaa, jossa tolkuttoman iso merkitys annetaan sille mitä oman pään sisällä tapahtuu. Palvomme kaikkea mikä tuntuu itsestä kivalta ja torjumme toisenlaisen. Etsimme onnea ja toivomme sen löytyvän unelmista.

Kun havahduin elämän isouteen, fokukseni siirtyi oman navan ja pään sisältä ulospäin. Lakkasin etsimästä omaa onneani ja naps, mielen pienet palaset loksahtivat paikoilleen. Elämä näyttäytyi ihan uudessa valossa kun se lakkasi olemasta pelkkä egotrippi. Kietouduin kaikkeen uudella tavalla ja se vapautti monesta turhasta murheesta. Huoli ja hätä ihmisestä ei poistunut ja se vaivaa edelleen. Maailmanmenoa katsellessa ihmettelee, emmekö ole mitään oppineet ja kyselee, mikä meitä oikein vaivaa, kuka tällaista sotkua oikein haluaa.

Viime aikoina on tuntunut, että en ole tämän huoleni kanssa yksin. Moni on tajunnut, että elämä ei ole egotrippi ja kohoaminen tapahtuu yhdessä, toisten kanssa, ei elämästä eristyneenä, vaan saumattomasti kietoutuneena kaikkeen.

Moni on oivaltanut, että onnellisuus karttaa sellaista, joka sitä kärttää. Onneen on oikotie ja se kulkee toisten kautta. Tarvitsemme toisia selvitäksemme elämän iskuista, mutta myös nähdäksemme paremmin mitä itse olemme.

Tajusipa sen tai ei, jokainen ihminen on ihme. Egonsa vangiksi jäänyt ihminen ei näe omaa ihmettään, koska hän katselee elämää omasta pienestä kolostaan. Kun vähän kohottaa katsettaan, näkee maailman, jolla ei ole äärtä. Se on mahdollisuuksien maailma, jossa riittää loputtomasti ihmettelemistä.

Lapselle maailma on ihmeiden asuinsija ja siksi heillä riittää virtaa touhuta aamusta iltaan. Me aikuiset pidämme helposti kaksin käsin kiinni pohjaan palaneista uskomuksista ja suljemme mielemme vaihtoehdoilta, joita maailmassa on loputon määrä.

Joskus ihmeitä on vaikea havaita tutuissa asioissa. Meidän pitää mennä kauas tai toisenlaiseen todellisuuteen nähdäksemme itsemme oikein. Silti jokainen vastaa, että tärkeintä hänelle ovat läheiset ihmiset ja arkiset asiat. Lievä paradoksi.

Kohoamiseen ja ihmeiden kohtaamiseen ei tarvitse nähdä tai tehdä mitään erityisen erityistä. Riittää kun tajuaa, että elämä vyöryy kaiken aikaa sinne tänne valtavana voimana tuhansin tavoin. Tämän näkee kun katselee kaikkea tuorein ja uteliain silmin.

Kohota voi aina ja jopa ilman syytä. Ei tarvitse tapahtua mitään mullistavaa. Joskus riittää kun oivaltaa olevansa elossa ja osa maailmaa. Kun tuntee elävänsä ihmeiden keskellä, sana "enemmän" menettää merkityksensä.

Ihmeet eivät rajoitu havaittavissa olevaan aineelliseen todellisuuteen. Saattaa jopa olla, että mielen alueella ei ole mitään ihmeellistä, koska mielellä on tapana sulloa kaikki omien rajojensa sisään ja näin kutistaa elämä pelkäksi käsitteeksi. 

Suosittelen David Bohmin ajatteluun tutustumista kaikille, jotka eivät ahdistu vaan innostuvat ajatuksesta elämän loputtomuudesta ja kätketystä merkityksellisyydestä. Kirjoitin vuonna 1981 Suomen Kuvalehteen Bohmin kirjasta "Wholeness and the Implicate Order". Siinä esitetty vaihtoehto voi mullistaa tapamme katsoa todellisuutta. Bohm esittää, että havaitsemamme aineellisen maailman perusta on todellisuus, joka ei koostu erillisistä palasista. Kärjistäen voisi sanoa, että elämämme perustuu erillisyyden harhaan. 

Ensi kuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta Bohmin syntymästä. Viikko sitten joukko tiedemiehiä kokoontui Lontoon yliopistoon arvioimaan tämän neron elämäntyötä. En ollut paikalla, mutta luin uudelleen oman tekstini ja muistelin Bohmin tapaamista. Erityisen merkittävää oli, miten nöyrästi arvostettu tiedemies, jota Dalai-lama kutsuu "tieteelliseksi neuvonantajakseen", suhtautui itseensä.

Kirjassaan "Changing Consciousness" (1991) Bohm keskustelee valokuvaaja Mark Edwardsin kanssa mahdollisuudesta löytää ratkaisu maailman ongelmiin. Bohm painottaa, että tapamme katsoa maailma on pirstova ja valikoiva. Jokaisella on oma agenda eikä yhteisiä ongelmia voi ratkaista niin. On kaivettava esiin ongelmiemme juurisyy ja ratkaista se.

Ratkaisun avaimet ovat Bohmin mukaan ajattelun ymmärtämisessä oikein. Kuvittelemme nyt ajattelun avulla ratkaisevamme ongelmamme, mutta tosiasiassa ajattelu on useimpien maailman ongelmien aiheuttaja. 

Valitettavasti tätä ei vielä tajuta. YK on asettanut tavoitteeksi, että vuoteen 2030 mennessä 17 keskeistä massiivista globaalia ongelmaa pystytään ratkaisemaan osittain tai kokonaan. Kaikki ne ovat kieron ja vääränlaisen ajattelun aiheuttamia.

Jo pelkästään lukemalla nämä tavoitteet voi havahtua tajuamaan, millaisessa maailmassa elämme ja että nyt tarvitaan ja pian ihan uudenlaista yhteistyötä yli maiden ja mielen rajojen. Tarvitaan uudenlaista ajattelua.

David Bohm rohkaisi etsimään syiden alkuperää eikä vain siivoamaan nykyisiä sotkuja. Tämä johtaa sylttytehtaalle, mieleen. Sieltä löytyy monia möykkyjä, jotka estävät meitä kohoamasta.

Yksi möykky on uskomus, että yksilö ei voi paljon maailmaa muuttaa. Tässä on totta vain toinen puoli. Itse asiassa jokainen voi muuttaa vähintäänkin oman maailmansa. Se muuttuu sillä sekunnilla kun maailman näkee oikein. Silloin ei enää ole yksin vaan erottamattomasti kietoutunut toisiin ihmisiin, eläimiin, luontoon ja siihen, mitä ei näe eikä pysty selittämään.