23. Kohota niin kohoat

Ihminen kohoaa, kun hän näkee oleellisen ja tekee mahdollisen. Tapoja kohota on tuhansia. Tietoisuus avaa mielen portit ja rikkoo ajattelun luomat uomat.

Valpas mieli seuraa touhua ympärillään uteliaana, tuntee tuoksut ja äänet, reagoi valikoiden ja pystyy arvioimaan tekojensa seuraukset. Luontevasti se siirtyy tunnelmasta toiseen.

Jokaisen pitää itse määritellä, mikä on oleellista ja mikä mahdollista. Maalaamme oman mielemme itse ja olemme vastuussa paitsi itsestämme ja rakkaistamme myös koko maailmasta. Me olemme erottamaton osa maailmaa, ei täältä kukaan karkuun pääse.

10. joulukuuta 1948, päivälleen neljä vuotta ennen syntymääni, YK:n yleiskokous hyväksyi uuden koodiston ihmiskunnalle määrittelemällä ihmisoikeudet.

Julistuksen mukaan kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina. Meille on annettu järki ja omatunto, ja meidän on toimittava veljeydenhengessä. Oikeudet koskevat kaikkia rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen tai syntyperään katsomatta.

Ketään ei saa kohdella julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti. Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä, ja olemme syyttömiä kunnes toisin oikeuden edessä todistetaan. Kenenkään mainetta ja kunniaa ei saa loukata, ja jokaisella on oikeus lähteä omasta maastaan tai palata sinne.

Jokaisella on myös oikeus työhön ja työpaikan vapaaseen valitsemiseen. Työtä tekevillä on oikeus tyydyttäviin työehtoihin, suojaan työttömyyttä vastaan ja samaan palkkaan samasta työstä.

Jokaisella on oikeus lepoon, vapaa-aikaan ja palkallisiin lomiin. Ihmisarvoon kuuluu myös oikeus riittävään elintasoon ja maksuttomaan opetukseen. Opetuksessa pyritään ihmisen persoonallisuuden täyteen kehittämiseen ja edistämään suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä. Meillä on oikeus nauttia taiteista ja päästä osalliseksi tieteen edistyksestä.

Oikeuksien vastapainona jokaisella ihmisellä on myös velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, koska "vain sen puitteissa hänen yksilöllisen olemuksensa vapaa ja täysi kehitys on mahdollinen".

Ihmisoikeudet on ylevä linjaus, joka ei ikävä kyllä täysin toteudu tekojen tasolla. Miksi ei, mikä meitä oikein riivaa?

Miten ihmisen käy?

Peter Senge kuvasi marraskuussa 2014 luennossaan Otaniemessä koskettavasti, miten me ihmiset toimimme vastoin omaa hyväämme, koska olemme niin tietämättömiä tekojemme seurauksista. Tuhoamme luonnon, mutta emme tahallamme, vaan koska emme ole näe suoraa yhteyttä arjen valintojemme ja tuhon välillä.

Helsingin yliopiston kansleri Nils Oker-Blom pohti Ideapäivillä 1989 otsikolla "Miten ihmisen käy?", tuhoutuuko maapallo atomipommin paukahduksella vai pikku hiljaa pihisten. Hän totesi karusti "meidän ihmisten valitsevan tavan".

Kehityksen suunta ei ole juurikaan muuttunut, mutta sen vauhti on kiihtynyt. Tietoisuus ongelmista on kasvanut, mutta tiedon lisäksi tarvitsemme uutta hahmotusta omasta osuudestamme maailmaksi kutsutussa systeemissä.

Tekisi mieli sanoa, että nyt tarvitaan pikaisesti ihmettä. Sen toteutumisen ehto on tilanteen näkeminen oikein. Tosiasiat on tunnistettava ja tunnustettava. Tarvitsemme ihan uudet rohdot. Ellei tyyli muutu, tässä käy huonosti. Meidän on havahduttava hereille tästä painajaisesta, ajatusten unesta. Näen monia merkkejä myönteisestä kehityksestä, mutta paljon on tekemättä.

Älä lukitse väärää vastausta!

Maailman menestyneimmässä tv-kisailuformaatissa voittaa miljoona euroa vastaamalla oikein viiteentoista kysymykseen. Useimmat eivät voita mitään, koska eivät pääse edes kisaamaan rahoista.

Ihan oikeassa elämässä on uskallettava asettaa isoja kysymyksiä ja antaa elämän vastata. Se tietää kaiken. Kaiken. Jos käyttää oljenkortensa jo helpoissa kysymyksissä ja vastoin viisaiden vihjeitä lukitsee väärän vastauksen, voitto jää saamatta.

Käytämme aikamme ja energiamme väärin, jos näpertelemme vain oman egomme onkaloissa. Mielemme softassa on virhe, jota emme itse havaitse edes peilistä. Maailman vauras vähemmistö keskittyy omaan napaansa, eikä osaa, jaksa tai viitsi ratkaista maailman köyhän enemmistön kasaantuvia ongelmia.

Elämme pelottavan itsepetoksen vallassa. Olemme menettäneet yhteyden siihen, mikä on totta ja todellista. Houston, we have a problem!

Tiede ja uskonnot eivät meitä auta, koska kyse ei ole tiedosta eikä uskosta. Kaikki toivomme on siinä, että havahtuisimme näkemään, mitä oikeasti olemme. Maapallo on yhteinen kotimme, ei kenenkään oma. Voisimmeko mitenkään lakata pilkkomasta maailma osiin ja nähdä, että tyhjältä näyttävä tila kehojemme välillä on itse asiassa energiaa, joka ei erota, vaan yhdistää meitä?

David Bohm on laskenut, että yhdessä kuutiosentissä "tyhjää" tilaa on enemmän energiaa kuin koko tuntemassamme aineellisessa maailmankaikkeudessa. Millaisten voimien keskellä elämmekään!

Egon hallitsema mieli elää mustassa aukossa, omien kuvitelmiensa kopissa. Kun egon liike lakkaa, mieli vapautuu tajunnan tyranniasta näkemään, tekemään, elämään ja rakastamaan. Se saapuu paikkaan, jonne egoilla ei ole asiaa. Sen ei enää tarvitse valita annetuista vaihtoehdoista, ei tarttua oljenkorsiin, eikä se edes vahingossa lukitse väärää vastausta.

Nyt on hyvin

Monen asian arvon tajuaa vasta, kun siitä joutuu luopumaan: ystävän, työn, terveyden, yhteistyön - tai isän.

Vietin huhtikuussa 2007 kolme päivää Iisalmen aluesairaalassa isäni sairasvuoteen vierellä. Seitsemän vuoden taistelu lihaksia hitaasti rappeuttavaa ALS-tautia vastaan päättyi kiirastorstaiyönä.

Vielä kolme kuukautta ennen kuolemaansa isäni vei ruokaa ja vaatteita kotiseudulleen Karjalaan. Kädet eivät enää toimineet, mutta jalat kantoivat ja pää pelasi. Sillä matkalla keuhkoihin meni pöpö, jota tutkittaessa paljastui syöpä keuhkoissa. Tupakka oli jäänyt kymmeniä vuosia sitten, mutta keuhkot eivät olleet toipuneet pitkästä tervapommituksesta.

Taudit veivät kehon voiman, mutta eivät pilkettä silmistä. Sairaalassa kymmenet ystävät kävivät häntä tervehtimässä. Sortavalalainen yrittäjä, jota isä oli auttanut, ajoi 700 kilometriä voidakseen viettää varttitunnin ystävänsä sängyn vieressä.

Kaksi minuuttia oli kulunut kiirastorstaita, kun yksi elämä päättyi.

Olimme yöhoitajan kanssa juuri vaihtaneet hiestä märän pyjaman paidan kuivaan. Isäni viimeiset sanat olivat kiitollisen miehen hiljainen huokaus: "Nyt on hyvin."

Monta kertaa tuo lause on palannut mieleeni. Sen voisi lausua useammin, mutta syystä tai toisesta ei saa sanottua. Joskus siksi, että asioiden ei koe olevan hyvin. Elämän haluaa olevan jotakin muuta kuin se on. Tai voi olla, että ihan ajattelemattomuuttaan antaa elämän kulua tajuamatta, miten hyvää se on.

Valmistellessani muistopuhetta hautajaisiin pengoin isän arkistoja ja näin uudessa valossa henkilön, joka oli ollut rinnallani ja tukenani koko elämäni. Tajusin, miten huonosti oikeastaan tunsin isää. Pohdin, voiko edes ymmärtää toista, jonka kohtalosta ei tiedä.

Löysin papereita, joita en ollut koskaan nähnyt: kirje rintamalta kotiin, onnittelutoivotus appivanhemmilta, lohduttava tervehdys tädiltä, kuvia nuoresta miehestä. Yksi aarteista ja ilmeinen ylpeyden aihe oli ainekirjoitus vuodelta 1951 Siikajärven vähittäiskauppiasopistosta. Otsikkona oli "Paras talousjärjestelmä". Isä kirjoittaa:

"Parasta talousjärjestelmää on vaikea määrittää. Ei ole hyvä merkantilismi eikä liberalismi, vaan kun jokainen osaisi ajatella toistakin ihmistä eikä aina omaa itseään, silloin olisi paras talousjärjestelmä."

Niinpä, osata ajatella toista. Täyttäessään 60 vuotta isä totesi lehtihaastattelussa:

"Ilolla olen työtä tehnyt. En ole koskaan edes ajatellut muuta ammattia kuin kauppiaan. Asiakas on yrityksemme tärkein henkilö ja hänen palveleminen on tärkein työmme. Palveleminen on aina ollut minulle mieluista."

Näistä kahdesta asiasta isä ei koskaan väsynyt puhumaan: toisten ajattelemisesta ja asiakkaan palvelemisesta. Hän sai koko ikänsä tehdä työtä, jota rakasti. Tai ehkä hän vain osasi rakastaa työtä, johon päätyi. Aina ei ollut helppoa, mutta työ palkitsi ja sillä oli tarkoitus. Voiko ihminen enempää toivoa? Tai miksi pitäisikään?

Elämää voi tuhlata, mutta ei säästää

Pelle Miljoonan laulun sanoja mukaillen on hyvä silloin tällöin toistaa itselleen: elämää voi tuhlata, mutta ei säästää. Elämä kuluu silloinkin, kun sitä ei tajua elävänsä. Aurinko nousee ja laskee, vaikka sitä ei kiireiltään ehdi katsella. Elämä puhuu, kuiskaa tai huutaa, vaikka me emme ehdi kuunnella.

Inhoan nykyhokemaa, jonka mukaan pitää ihmisenä kasvaakseen "mennä epämukavuusalueelle". Eikä pidä. Ihminen voi kehittyä mistä tahansa ja kuka tahansa voi antaa tärkeän syötön. Ei tarvitse kitua voidakseen kasvaa, päinvastoin: hyvällä mielellä ollessamme opimme parhaiten.

Jos itsensä kehittämisen ajatus lähtee halusta olla toisia parempi, se voi olla vain huonosti peiteltyä itsekkyyttä. Oleellista on olla tietoinen, mitä maailmassa todella tapahtuu, ja toimia sen mukaan.

Tarkkailemalla omia ajatuksiaan huomaa, että niissä on aina etumerkki, joko plus tai miinus. Ei ole samantekevää, millaisilla ajatuksilla kohtaa ihmisiä ja puhuu itsestään. Huomatessaan asiaankuulumattoman ajatuksen sen voi vaihtaa heti kelvompaan.

Eräänä aurinkoisena syyskuun aamuna ollessani lähdössä töihin tervehdin naapuriani iloisesti: "Onpa upea syyspäivä!" Hän vastasi happamasti: "Ilma on kaunis, mutta jälleen ollaan yhtä päivää lähempänä loppua."

Naapurini on toki oikeassa. Kuolemaa kohtihan me kaikki kuljemme, mutta silti en pidä fiksuna, että aamunsa aloittaa tällaisella tunteella. Ajattelen mieluummin niin kuin isäni. Otan oikeuden ajatella, että on paljon hetkiä, jolloin elämästäni ei tunnu puuttuvan mitään eikä ole mitään liikaa. Hetkiä, jolloin on vain hyvä olla.

Omat elämänrohtoni

Lupasin alussa antaa oman vastaukseni kolmeen kysymykseen: mikä on totta, mikä oikein ja mikä mahdollista? Kaikkiin kolmeen vastaus on sama: elämä. Se on myös oleellista.

Oman elämänfilosofiani haluaisin lopuksi kiteyttää kymmeneen ohjeeseen itselleni:

Rohto 1: Tunnusta tosiasiat.
Haluan aina selvittää, miten asiat oikeasti ovat. Mitä liioittelen, mitä vähättelen, mitä en tiedä, mitä en huomaa? En halua pettää ketään, en edes itseäni. Haluan puhua vain sellaista, mikä on totta. En valehtele edes itselleni. Todettuani tosiasiat päätän, mitä voin tehdä tai mitä en tee. Jos en osaa päättää, mietin vielä.

Yritän pitää suuni kiinni silloin, kun toinen turhaan pahastuisi tai huolestuisi kommentistani. Ihmisiä kun ei voi muuttaa ilman heidän suostumustaan.

Rohto 2: Nosta rimaa.
En tyydy apeaan, jos upea on mahdollista. Asetan rimani niin korkealle, että joudun hiukan ponnistelemaan päästäkseni yli. Onni ei tule odottelemalla, sen eteen pitää nähdä vähän - joskus paljonkin - vaivaa. Varon pyrkimästä olemaan kaikessa hyvä, enkä halua kilpailla toisia vastaan.

Olen usein huomannut, että kirkastamalla tehtävän tarkoituksen rima nousee automaattisesti. Tärkeitä juttuja ei halua tehdä rimaa hipoen.

Kyse ei ole niinkään kunnianhimosta, vaan enemmänkin halusta välttää pettymyksiä. Tosissaan tekeminen on uskomattoman nautinnollista.

Rohto 3: Päivitä pääsi.
Aloittaessani tekemään jotain tarkistan mieleni asetukset: joudunko tekemään tätä vai saanko tehdä? Tiedän, kumpi asetus tuottaa otollisemman mielentilan onnistumiselle. Luovun ilomielin asioista, jotka turhaan kuormittavat mieltäni.

Kuinka helposti alkaakaan uskoa omaan puppuunsa, kerran oivaltamiinsa hokemiin, kuinka helposti syttyy omista sanoistaan tai turtuu tuttuihin kuvioihinsa. Mielessä on onneksi reset-nappi, jolla voi palauttaa itsensä tilanteen tasalle.

Rohto 4: Keskity oleelliseen.
Kysyn itseltäni usein: mikä on oleellista juuri nyt? Vastausta tehostaa, jos kirjoitan sen paperille. On hurjaa, miten helposti fokus karkaa ja miten helposti sen voi saada takaisin.

Rohto 5: Vaali intohimoasi.
Teen riittävän usein asioita, joita rakastan tehdä. Annan iloni ja intoni näkyä, en pihtaa niitä. Ilman intohimoa elämä on vain sarja suorituksia. Sellaista en halua. Olen huomannut, että innostun hyvin erilaisista asioista kuin muut, mutta ei se minua kiusaa. Itse asiassa olisin aika pettynyt, jos syttyisin samoista asioista kuin kaikki muutkin.

Rohto 6: Kun kompastut, nouse nopeasti.
Yritän olla muistelematta mokiani, mutta en myöskään häpeä niitä. Olen tehnyt valtavasti virheitä ja aion tehdä edelleen. Kun kaadun, muistelen Kiira Korpea tai Lasse Vireniä. Ei Kiira jäänyt jäälle eikä Lasse radalle makaamaan.

Rohto 7: Muista huumori.
En onneksi pysty hymyilemättä lukemaan päiväkodin lasten kommentteja tai katsomaan Robin Williamsin haastatteluja. Kaikkein parasta on nauraa itselleen. Siltä, joka sen osaa, ei hupi lopu.

Tosikot suorastaan puistattavat minua. Savossa heihin ei juuri törmännyt, onneksi leppoistamisesta on alettu puhua muuallakin. Ymmärrän, että Putinia ei paljon naurata, mutta hyvää se tekisi hänellekin.

Rohto 8: Älä valita.
Jos asiat eivät ole hyvin, en valita, vaan teen, minkä voin. Kun asiat ovat pielessä, kerron siitä kyllä, mutta kyse ei ole valittamisesta, vaan asioihin puuttumisesta. Pahaan pitää puuttua, mutta valittamisella se ei onnistu.

Rohto 9: Rohkaise loputtomasti.

Haluan pitää matalan kynnyksen kiittäessäni ihmisiä heidän hyvyydestään. En odota vastapalvelusta, koska silloin kehuisin vain itseni takia. Vaikka etsin kaiken aikaa kohteita pyyteettömälle kiitokselle, tiedän, että paljon enemmän voisin tässä suhteessa tehdä kuin tulen tehneeksi.

Rohto 10: Ihmeile.
Vaalin ihmettä, jonka osa olen. Näen ja teen asioita, jotka herättävät sisäisen lapseni kokeilemaan, leikittelemään mukavilla asioilla. Sukellan toisiin todellisuuksiin kirjojen, elokuvien tai musiikin kautta. Katselen maailman menoa tekemättä yhtään mitään. Ajattelen ystäviäni tai kerron heille ajattelevani heitä. Ajattelen niitä, jotka eivät jaksa ajatella, koska ovat nälkäisiä, vihaisia, yksinäisiä tai surullisia. Toivon hiljaa mielessäni, että heille tapahtuisi ihme.

Yksi koskettavimmista lukemistani sitaateista on Tom Petersin lause:

Jokainen tuulen henkäys,

jokainen lumikuuro,

jokainen hyvä uutinen on ihme.

Nauti niistä, et ole täällä ikuisesti.