8. Hereillä - nyt tai ei koskaan!

Mielen koko kapasiteetin käyttäminen edellyttää, että mieli on järjestyksessä.

Jos haluaa käyttää mielen koko kapasiteettia, on kukistettava kaksi mörköä: myytti erillisestä itsestä ja ajan käsite. Yhteistä niille on, että erillinen itse elää ajassa.

Oma matkamme maailmassa alkoi yhtenä päivänä, ja jonain toisena se on ohi. Näyttää kuin liikkuisimme menneestä tulevaan nykyhetken kautta. Mennyt tuntuu olevan takana, tuleva edessä, mutta molemmat ovat vain ajatuksia.

Ajan kokeminen on subjektiivista.

Mennyt tuntuu todelliselta, mutta on itse asiassa subjektiivinen ja surrealistinenkin kokoelma muistoja. Muistamme satunnaisia hetkiä eilisestä.

Jos piirrät elämänjanasi, aloitat luultavasti syntymästä, vaikka sinulla tuskin on muistikuvia ensivuosistasi. Luotat siihen, mitä ihmiset ovat sinulle kertoneet.

Muisti vääristää historiamme.

Oma tarinamme alkoi kauan ennen syntymäämme. DNA:ssamme on jälkiä sukupuustamme, mutta edes sitä tutkimalla emme opi tietämään kovin paljoa itsestämme.

Tajuntamme vääntää kaiken, mihin katsomme. Se abstrahoi, jättää jotain pois ja lisää jotain epäoleellista. Muistimme on valikoiva.

Mennyt on kokoelma tarinoita ja tulevaisuus sarja toiveita, unelmia ja pelkoja, jopa mennyttä surrealistisempi. Luomme tulevaa, mutta ei elämä mikään jukeboksi ole. Se yllättää.

Eikä mieleen voi luottaa. Kaikkea se ei koskaan näe, mutta ehkä ihan tarpeeksi.

Kahdenlaista aikaa

Asiantuntijat ovat yhtä mieltä, että mennyt ehdollistaa meitä. Eri mieltä he ovat siitä, mitä psykologisille ehdollistumilleen voi tehdä.

Jos haluaa olla vapaa, on päästävä psykologisen ajan tunteesta. Näin julistavat Bohm ja Krishnamurti mestariteoksessaan Ajan päättyminen. Kirja sisältää 15 dialogia vuodelta 1980.

Kaikki aika on tässä hetkessä. Me kuvittelemme menneen ja tulevan. Kronologinen aika on osa ehdollistumaamme.

Krishnamurti katsoo ihmisen ongelmien ytimen olevan joksikin tulemisen tarve. Jos emme ole tyytyväisiä siihen, mitä olemme, asetamme maalin, jota kohti yritämme muokata itseämme.

Sisäiset tavoitteet rakentavat egoistisen keskuksen.

Bohmin mielestä ulkoisia tavoitteita voi hyvin olla, mutta sisäiset tavoitteet rakentavat egoistisen keskuksen, joka aiheuttaa aina liudan ristiriitoja. Käännyimme väärään suuntaan, kun egosta tuli hallitseva ja otimme käyttöön ajan keinona kehittyä sisäisesti.

Tämä ei ratkaise psykologisia ongelmia, vaan estää meitä ratkaisemasta niitä.

Aika hallitsee nyt aivojamme, ja tämä saattaa olla eräs syy henkisiin häiriöihin. Muistin johtaessa meitä tulemme irrationaalisiksi ja itsekeskeisiksi. Päätöksemme perustuvat itsekkäisiin motiiveihin ja kuviteltuihin tarpeisiin. Meistä tulee ego-ohjuksia.

Filosofit ja uskonnolliset ihmiset ovat korostaneet pyrkimistä, kilvoittelua, itsehillintää, ponnistelua egovallan voittamiseksi. Väkisin tai rukouksin yritämme luoda maailmaa, joka olisi parempi paikka elää.

Bohm ja Krishnamurti haastoivat tämän näkemyksen. Heidän mukaansa olemme ehdollistuneita kaavaan, joka ei toimi. Kaikki ajatukset tulevaisuudesta perustuvat siihen, että tuleva on olemassa. Sellaisen voi kuvitella, ja moni asia toki tapahtuukin niin kuin olemme sen suunnitelleet: täytämme vuosia tiettynä päivänä tai ehdimme ajoissa kokoukseen tai konserttiin.

Itsensä kehittäminen perustuu oletukseen, että on olemassa itse, joka voi kehittyä.

Itse on vain mielikuva, joka elää ajassa: kasa muistoja, tietoja ja kokemuksia, joita olemme elämän aikana keränneet. Jos eliminoi mielikuvan, elämä ei enää perustu aikaan, kehittymiseen eikä vertailuun.

Miksi tekisimme niin? Kahdesta hyvästä syystä: ensiksikin totuuden tähden, koska haluamme pitäytyä faktoissa. Toiseksi koska ajassa eläminen aiheuttaa monenlaisia konflikteja ja henkistä kaaosta.

Riko egon kaava

Egon kaavan rikkomiseksi tarvitsemme syvällisen oivalluksen. Ajatteleminen ei meitä auta, koska se ei pääse tarpeeksi syvälle. Syvä ymmärrys syntyy tosiasian suorasta havaitsemisesta. Sillä ei ole mitään tekemistä ajattelemisen kanssa.

Oivallus on ajaton.

Oivallus on ajaton. Saatamme ilmaista sitä ajatuksen muodostamilla sanoilla, mutta oivaltamisessa sinänsä ei ole aikaa eikä ajatusta.

Oivalluksen ydin on nähdä, että tarkkailija ja tarkkailun kohde ovat yhtä. Tämä mullistaa näkemisen.

Meidät on ohjelmoitu toimimaan keskuksesta, egosta käsin. Ego on todella tärkeä meille.

Jos emme pidä itsestämme, voimme haluta "kasvaa ihmisenä". Voi tuntua, että elämästämme puuttuu jotakin, ja sen saavuttamiseksi keksimme ajan. Bohmin sanoin "aika on teoria, jonka omaksumme psykologisiin tarkoituksiin".

Aikaa tarvitaan arjen askareissa, mutta sen käyttäminen itseen johtaa tuplapulmaan: hämmennykseen ja ristiriitoihin. Vieraan kielen oppimiseen menee aikaa, mutta itsen tuntemiseen riittää, että on tietoinen.

Kerätessämme psykologista tietoa itsestämme ja suhteistamme toisiin ihmisiin aivomme kutistuvat: ne toimivat rajatulla alueella näkemättä koko kuvaa.

Aivojen kutistuminen saattaa seurata siitä, että käytämme niitä väärin. Jos tämän haluaa estää, on hylättävä perinteinen tapa analysoida ja tarkkailla itseään erillisenä henkilönä, ja kohdistettava huomio suoraan havaitsemiseen ja välittömään toimintaan. Kun mennyt havaitsee ja vääristää tämän hetken, aivot eivät enää toimi oikein.

Tämän huomaa puhuessaan kiihkoilijan kanssa. Uskoopa hän mihin tahansa, hän kuulee ja tulkitsee kaiken oman uskonsa lävitse. Hän voi sietää vastakkaisia näkemyksiä, mutta ei näe tarvetta kyseenalaistaa omaa vakaumustaan.

Ihan samalla logiikalla me kaikki toimimme: jos kuvittelemme oman totuutemme olevan oikea, minkäänlainen päättely ei muuta mieltämme. Mikään ei saa meitä katsomaan asiaa tuorein mielin silloin, kun egomme näyttää olevan uhattuna.

Peter Senge tunnistaa kirjassaan The Fifth Discipline kaksi mielen perusasetusta: puolustava ja tutkiva. Puolustavaa käytämme kaikkeen, mistä olemme varmoja. Kaikki oppiminen tapahtuu kuitenkin tutkijan moodissa. Mielen on osattava siirtyä jyräävästä tyylistä vapaasti oppivaan.

Ajaton tila hiljentää aivot.

Puuhakas ja itseään täynnä oleva mieli ei kuule eikä toimi kunnolla. Oivallus vapauttaa aivot menneen taakasta: ne hiljenevät ja astuvat ajattomaan ja rajattomaan tilaan.

Kaikki kohdallaan

Kosminen järjestys oli teemana Bohmin dialogissa Krishnamurtin kanssa syyskuussa 1980. He toteavat ykskantaan, että luonto on järjestyksessä, mutta tajuntamme ei. Olemme hyväksyneet elämän epäjärjestyksen vallassa, koska emme osaa muuta.

Vaurioituneet aivot eivät löydä järjestystä.

Aivomme ovat niin ristiriitaiset ja murjotut, että ne eivät pysty löytämään järjestystä itsestään eivätkä maailmasta. Monet tekijät aiheuttavat aivovammoja: pitkittyneet vahvat tunteet, kuten viha, väkivalta, liiallinen kiihotus, pelot ja nautinnonhalu. Myös huumeet vaurioittavat aivoja.

Ajatus on kietonut aivot aikaan, ja kun tajuamme tämän, jako universumin ja mielen välillä katoaa. Silloin mieli on järjestystä. Se astuu ajattomaan maailmaan, mihin ajatuksilla ei ole asiaa, koska ne pystyvät elämään vain ajassa.

Tähän laatikkoon ei ole avainta. On mahdotonta sanoin kuvailla tuota ulottuvuutta. Itse asiassa kumpaankaan ei ole mitään tarvetta. Laatikkohan on auki, ja sanat ovat liian rajoittuneita kuvaamaan niin isoa asiaa.

Me kuitenkin elämme sanojen maailmassa. Niihin luotamme - ja niihin hukumme. Ne määrittävät meidät, kuvaavat elämämme kolmea kerrosta: mennyttä, nykyistä ja tulevaa.

Kun olemme onnellisia ja ehjiä, ei ole tarvetta haikailla mennyttä tai haaveilla tulevaa. Olemme onnellisia siitä, mitä olemme, ja meillä on kaikki, mitä tarvitsemme.

Paha olo herättää halun päästä jostakin ja saada jotakin muuta tilalle. Lisää haluaminen on kirous, koska se liittää mielen saavuttamiseen, tavoitteluun, vertailuun ja edistymiseen.

Haluaminen lykkää saamista.

Voi kysyä, mitä väärää muka on siinä, että ihminen itse tai hänen elämänsä olisi parempi. Ei mitään. Ongelma ei ole oleminen, vaan haluaminen. Se vie meitä pois hetkessä elämisestä.

Jos ihminen on onnellinen, hänen ei tarvitse haluta sitä.

Haluaminen sitoo meidät lyhyeen liekaan. Elämme pelon, toiveen, nautinnon ja surun alueella. Arvioimme asioita sen mukaan, pidämmekö niistä vai emme. Sellainen tekee elämästä pienen.

Onnea on olla vapaa

Mielikuvien maailmassa ei ole rakkautta. Jos rakastamme mielikuvia, rakastamme itse asiassa itseämme, koska mielikuvat ovat oman mielikuvituksemme tuotteita.

Elämämme on sarja reaktioita. Yritämme saada itseämme järjestykseen. Pinnistellessämme elämme alituisessa ristiriidassa, ja sitä kutsumme elämiseksi. Kitumista se paremminkin on.

Monet ihmiset kuvittelevat, että riittää, kun elää onnellisena noiden rajojen sisällä, löytää välillä jotain vaihtelua ja uusia ajatuksia, nauttii taiteesta ja tutkii tiedettä, hyväksyy ehdollistumisen ja tekee parhaansa.

Teemme juuri näin, mutta emme silti ole onnellisia! Voimme teeskennellä olevamme - ja teeskentelemmekin. Onnelliset ihmiset eivät ole väkivaltaisia, julmia, kilpailevia pyrkyreitä. Onnelliset ovat vapaita konflikteista. Me emme ole. Kun pintaa raaputtaa, rinnasta löytyy särkynyt sydän.

Ristiriidassa elämisen vakava seuraus on, että on melkein mahdotonta ajatella ja työskennellä yhdessä, nähdä asiat samoin, luopua mielipiteistä ja oman edun tavoittelusta. Kun jokaisella on ikioma mielipide asiasta kuin asiasta ja riitelemme melkein kaikesta, vain perverssi ihminen kokee olevansa onnellinen ja mieli koholla.

Kun näemme, millaisia olemme, voimme haluta sekä muuttua että pysyä samanlaisina. Mielemme on liian sekaisin nähdäksemme mielikuvien monet vaarat.

Yrittäessämme ratkaista arjessa ilmaantuvia konkreettisia pulmia eksymme ideoihin. Puhumme ja ajattelemme ilman loppua. Emme ole valppaita, oivaltavia, lempeitä, ja siksi emme selvitä ongelmiamme, vaan märehdimme niissä.

Ajassa eläminen lakkaa, kun keskitämme kaiken huomion siihen, mikä on totta. Silloin olemme valmiita ottamaan tärkeimmän askeleen.

Tulevaisuus on tässä

Kahdessa viimeisessä istunnossa Bohmin ja Krishnamurtin välillä kesäkuussa 1983 Englannissa aiheena oli ihmiskunnan tulevaisuus.

Heidän lähtökohtansa on, olemmeko "valmiita ja kykeneviä muuttamaan irrationaalisen ja itsetuhoisen ohjelman, johon aivot näyttävät auttamattomasti jääneen kiinni".

Tarkkaavuus poistaa ehdollistumisen.

Krishnamurti toteaa, että kohdistamaton tarkkaavuus saa aikaan syvän oivalluksen, joka voi muuttaa aivosolut ja poistaa haitallisen ehdollistumisen. Tähän kysymykseen on "äärimmäisen tärkeää kohdistaa yhtä intensiivinen huomio kuin kaikkiin elintärkeisiin asioihin elämässä".

Bohm on optimistinen sen suhteen, että syvä muutos voi toteutua ihmisessä:

"Moderni aivoja ja hermojärjestelmiä tutkiva nykytiede antaa itse asiassa huomattavaa tukea tälle väitteelle. On tiedossa, että kehossa on aineita, hormoneja ja hermoston välittäjäaineita, jotka olennaisesti vaikuttavat aivojen ja hermoston toimintaan. Nämä aineet reagoivat joka hetki siihen, mitä henkilö tietää, ajattelee ja mitä kaikki merkitsee hänelle. Aivosoluihin ja niiden toimintaan vaikuttavat ratkaisevasti tieto ja ajatukset, varsinkin kun ne herättävät voimakkaita tunteita ja intohimoja."

Maailman pelastamiseksi on irtaannuttava henkilökohtaisista ongelmista ja akuuteista tarpeista ja katsottava asioita paljon laajemmin. On ymmärrettävä, että tulevaisuutemme on tässä hetkessä ja tavassamme elää.

Psykologisen kehittymisen ehdoin ajatteleminen voi olla iso virheemme. Aineellisessa maailmassa tapahtuu paitsi kasvua ja kehitystä myös taantumista ja kutistumista. Lajit ovat kehittyneet sellaisiksi kuin nyt ovat, ja tammenterhosta kasvaa tammi. Fyysisesti ajan liike on asianmukainen ja luonnollinen prosessi. Luonnon kiertokulussa ei ole mitään pysyvää, kaikki on jatkuvassa liikkeessä.

Me kehitimme psykologisen kehittymisen ajatuksen. Se on totta siksi, koska pidämme sitä totena. Psyykemme on kokemustemme ja omaksumiemme ajatusten kokoelma. Mennyt vaikuttaa tulevaan. Voimme siihen jonkin verran vaikuttaa valitsemalla toisin, mutta mennyt rajoittaa kulkuamme.

Ajatukset ovat tarpeen tieteessä, taiteessa, kulttuurissa, tekniikassa, viestinnässä, matkailussa, lääketieteessä ja kirurgiassa, mutta luodessaan erillisyyden tunteen ne luovat valtavan sotkun maailmaan. Olemme niin tottuneet elämään näin, ettei mielessämme välähdä ajatusta täysin toisin elämisestä.

Se on mahdollista, jos mielikuvia ei ole, ei itsen psykologisia määreitä, ei arvoarvostelmia, ei johtopäätöksiä, ei mielipiteitä. Silloin havaitsee kaiken ilman sanoja, reaktioita, muistojen vääristämättä havaintoa. Tyynen mielen mukana maailmaan laskeutuu rauha.

Egon päättyminen vapauttaa kärsimisestä, pelosta ja tuskista. Emme ole vapaita, vaan kiinni uskomusopeissa, unelmissa ja tavoitteissa kuin eläimet liekanarussa. Liean pituus määrittelee, kuinka kauas voimme liikkua.

Rakkautta ilman rajoja

Psykologinen kehittyminen ei voi vapauttaa tajuntaa. Tarvitsemme mielenkumousta, emme vallankumouksia! Niin kauan kuin ehdollistava tajunta hallitsee aivoja, elämme yksisilmäistä ja ehdollista elämää. Siihen mahtuu lempeyttä ja rakkauden lämpöä vain harvoja ja valittuja kohtaan.

Jos rakkauteen on jokin syy, se on rajoitettua rakastamista. Se on tunnetta subjektin ja objektin välillä. Sellaiset tunteet ovat ehdollisia, ne tulevat ja menevät.

Rajojen määrittämä rakkaus ei tee meistä ehjää. Sellainen on osa egosysteemiä ja erottaa ihmiset toisistaan.

Ohjelmoiduissa aivoissa ei ole tilaa eikä hiljaisuutta, koska ne ovat kaiken aikaa huolissaan itsestään. Kun aivot ovat hiljaa, egoa ei ole. Silloin rakkaudella ei ole rajoja. Silloin on kauneutta ja myötätunnosta syntynyttä ymmärrystä.

Vanhat aivot elävät tunkkaisessa vankilassa, jossa elämän valo vain pilkahtaa kuin vihjeenä jostakin, jota kipeästi kaipaamme. Ne on ohjelmoitu etsimään ratkaisuja, mutta tarjolla on vain kelvottomia korvikkeita.

Mielikuvien kuoltua jää se, mikä on totta.

Kun ymmärtää syvästi, että todellisuutta ei pääse pakoon, ajattelun neuroottinen liike lakkaa ja aivojen rakenne ja toiminta muuttuvat. Mielikuvien kuoltua jää vain se, mikä on totta. Silloin eläminen on rakastamista ilman rajoja.

Miksi tämä on niin vaikeata tajuta?

Miksi emme hylkää harhoja, jotka tekevät elämästämme kurjan?

Miksi hyväksymme raakuuden, ristiriidat, itsepetoksen ja ismien mielivallan?

Miksi haluamme kiihdyttää vauhtia, vaikka elämäntapamme johtaa globaaliin katastrofiin?

Miksi emme ota karttaa käteen ja etsi parempaa reittiä?

Emmekö näe vai emmekö välitä?

Voiko mieli löytää totuuden?

Luulemme ratkaisun löytyvän aivoistamme. Ei se niissä ole. Päinvastoin, aivot ovat ongelmamme ydin, koska ne ovat laiskat ja pyörivät omissa kuvioissaan.

Aineen tuolla puolen olevaa energiaa voisi kutsua jopa totuudeksi. Ajatus ei saa siitä kunnon otetta. Totuus vaikuttaa ajatuksen ja tajunnan aineelliseen perustaan, se panee ajatukset järjestykseen. Silloin ajatus lakkaa luomasta kaaosta ja mielen tyhjä tila mahdollistaa jonkin paljon syvemmän.

Meistä saattaa tuntua, että meillä ei ole energiaa ehdollistumisen murtamiseksi. Bohmista tämä on vain tekosyy ja paljastaa, miten väärin ymmärrämme mielen energian olemuksen.

Koko egon prosessi on energian älytöntä tuhlausta! Sen välttämiseksi on katsottava, mikä on oleellista ja universaalia elämässä. Se kattaa kaiken ja kuuluu kaikille.

Todellisuudesta tekemämme havainnot ovat vain oman mielemme heijasteita. Ne ovat pinnallisia ja pääosin harhaisia. Suoran näkemisen seurauksena ajatus menettää voimansa, ja valtava määrä energiaa vapautuu.

Kun näkee yksilöllisyyden valheellisuuden, aivosolut lakkaavat liikkumasta psykologisessa ajassa. Silloin ei ole joksikin tulemista, ei edes tietynlaisena olemista, vaan mieli sulautuu kosmokseen.

Testaa tätä. Anna mielesi nousta siivilleen. Seuraa kaikkea ympärilläsi ilman sanoja. Tunne, miten kehosi reagoi ääniin. Seuraa jokaista reaktiota ohjaamatta sitä yhtään.

Kun katsoo maailmaa ilman painetta, motiivia ja kontrollin tarvetta, näkee, miten tiukasti ego on kiinni uskomuksissa, ihmisissä, ideoissa, tavoissa ja kokemuksissa.

Kaikenlainen riippuvuus sekoittaa mieltä. Kun kiintymisen huomaa, pilvet väistyvät mielen valon edestä. Kaikki näyttää toisenlaiselta.

Monet kuvittelevat, että mieli villiintyy, jos sitä ei hillitse. Se on virheellinen oletus. Hillintä aiheuttaa vain hämmennystä. Kaikki ihmisen keksimät ideologiat perustuvat ajatuksen kontrollointiin ja johtavat ristiriitaan.

Jos todella haluamme maailman muuttuvan, meidän on hylättävä itsen ylikorostaminen. Yksilöllisyyteen ja itsekkyyteen perustuva maailmankuva rohkaisee etsimään omaa onnea ja täyttymystä. Maksamme tästä kovaa hintaa.

Jos tajuamme ajattelun rajat, astumme oivaltavaan tilaan ja elämä lakkaa olemasta ongelma. Silloin ihmiset ovat yhtä.

Mitä jää, kun minuus riisutaan meistä? Koko maailma!

Ajattelun hallitsema maailma on osittunut. Yritämme muuttaa maailmaa tajuamatta, että maailma ei ole ongelma. Ajan harhassa elävien aivojen on muututtava. Joskus tätä kutsutaan havahtumiseksi tai heräämiseksi.

Olemme hereillä nyt tai emme koskaan.

Sellainen tapahtuu nyt tai ei koskaan. Me joko olemme hereillä tai emme ole. Kun aikaa ei ole, vaihtoehdot ovat nyt tai ei koskaan.