Forum Humanum

Heikki Peltolan alustus Forum Humanumisssa 23.10.2024

Suora näkeminen ja ajatusaisti

Ensimmäinen heinäkuuta sain tekstiviestin. Olimme vaimoni kanssa Tykkimäellä Pilvenpyörässä hääpäivän juhlakierroksella. Sieltä ylhäältä näkyi hänen lapsuudenjärvensä Käyrälampi. En pystynyt vastaamaan puhelimeen, oltiin 41-vuotishääpäivää juhlimassa.

Tekstiviestissä kysyttiin, voitko tulla puhumaan Forum Humanumiin syksyllä teemasta Kohti ykseyttä. Mietin mikä olisi kohtelias tapa kieltäytyä, kun en enää pidä hirveästi luentoja. Kysyin vaimoltani, miten sanoisin kohteliaasti ei. Hän vastasi: "Miksi sanoisit niin, totta kai sinä menet?" 

Soitin Sinikalle, joka oli erittäin lempeä, ystävällinen, jäänsulattava. Hän sanoi, että minua on pyydetty ja olisi mahtavaa jos tulisin. Vastasin, että tuo "Kohti ykseyttä" kuulostaa minusta vähän pyrkimiseltä. En halua sellasesta aiheesta puhua. Sinikka sanoi: "Sinä saat ihan itse valita, mistä puhut!" Oli tarjolla kaksi päivää ja valitsin tämän. 

Silloin heinäkuun alussa tuntui, että tämä on kaukana. Ei ollut. Syyskuussa aloin tehdä esitystä ja ilmoitin jo heinäkuussa, että otsikkoni olkoon "Suora näkeminen ja ajatusaisti". Ne ovat teemat, joista haluan puhua, koska ne ovat maailman tärkeimmät asiat. Jos meillä olisi suoraa näkemistä ja ajatusaisti, meillä ei olisi tämmöinen maailma, joka meillä tällä hetkellä on.

Tämä on äärimmäisen tärkeä teema ja tiedän, että tästä ei moni puhu. Jos laittaa Googlen hakusanaksi "suora näkeminen ja ajatusaisti niin seitsemän ensimmäistä iskua on Heikki Peltolalta, sen jälkeen tulee jotain ihmeellisiä juttuja, jotka eivät liity millään tavalla tähän asiaan. 

Olen kirjoittanut kolme kirjaa näistä teemoista ja kaikki ovat syntyneet niin, että joku on vain vinkannut kirjoittamaan näistä. Kerron alussa miksi tämä teema ja mitä tähän sisältyy ja sen jälkeen "valoshow", jossa on paljon kuvia. Nämä asiat sinänsä eivät ole monimutkaisia, ne saattavat tuntua suorastaan itsestäänselviltä, mutta kun niihin panee vähän tunnetta mukaan, niin sieltä alkaa syntyä oivalluksia, joita toivon että kaikissa teissä syntyy tässä meidän yhdessäolon tuntina. Toivon, että teille syntyy tunne, että elämässä on paljon enemmän kuin olet tajunnut, että elämä on suurempaa, ihmeellisempää, hienompaa ja kauniimpaa kuin olet ymmärtänyt, ja (toivon) että täältä lähtiessänne teillä on tunne, että kävelette keveämmin. Tämä on helppo tavoite, koska teema on näin huikea.

Aloitan lauseella, joka on pyörinyt mielessäni kohta 30 vuotta. Tässä on muutenkin kohtia, jotka ovat vaikuttaneet mieleeni tosi syvästi. Henkilö, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä vähän yli 30 vuotta, Esa Saarinen sanoi yhdessä luennossaan 1990-luvulla lauseen: "Mitä tulee, kun Sinä tulet paikalle?" 

Jotain oikeasti saapuu ja jotain muuttuu kun johonkin porukkaan menet. Se on mielenkiintoinen kysymys, että tuleeko sinne ivallinen kaikentietäjä vai utelias kannustaja ja rohkaisija? Mitä sinä tuot kun menet johonkin tuntemattomaan joukkoon tai vaikka metroon? 

Minusta tämä on hyvä kysymys, johon ei välttämättä ole vastausta. Se riippuu myös omasta senhetkisestä tilanteestasi ja tämä kysymys oikeastaan "piinaa" koko esityksen ajan ja minun elämässäni se on piinannut sillä tavalla, että mitä minä tuon johonkin porukkaan, jossa olen mukana. Niissä ovat vaihtelevia porukoita, joskus haastavia. 

Mitä sinä tuot paikalle? Toivon, että tänään olette tuoneet itsenne semmoisena kuin olette, arastelematta ollenkaan. Tunnen aika monia teistä, täällä on huikea porukka. Tänne lavalle tuli Heikki Peltola, joka on syntynyt 1952. Valmistuin Kauppakorkeasta kauppatieteiden maisteriksi 1976, minulla oli pääaineina laskentatoimi ja johtaminen. Sen jälkeen aloin kiinnostua siitä kohteesta, jota johdetaan, minkälainen on ihminen. Sieltä alkoi tulla psykologiaa ja henkisiä juttuja. 

Armeijan jälkeen vietin 20 vuotta vuosina 1977–1997 Keskossa ja K-kauppiasliitossa kauppiaiden ja myyjien parissa hyvin konkreettisissa tunnelmissa oikeiden ihmisten kanssa. Vuonna 1996 menin Pafos-seminaariin ja 1997 tehtiin Pirkka-lehden lukijamatka Pafokselle. Sen jälkeen Esa pyysi, että rupean hänen kanssaan yhteistyöhön. Tietääkseni Esa ei ole kenenkään muun kanssa aikaisemmin perustanut yhteistä yhtiötä. Kysyin mikä yhtiömme tarkoitus on, Esa vastasi: tehdä ihmiset onnellisiksi työpaikalla. Vastasin, että no töitä ainakin riittää! Monet ihmiset eivät olleet onnellisia Keskossa ja olin katsellut vähän muitakin firmoja, eivät ihmiset hirveän onnellisilta näyttäneet. 

Aloitimme hurjan rumban, olin ensin 6-7 vuotta Pafos-kuviossa Esan kanssa ja sen jälkeen olen pitänyt omia luentoja ja kirjoittanut. Vuodesta 1997 lähtien siis olen ollut vapaa toimija Esan kanssa yhteistyössä. Olen Suomen ainoa nostemestari, julkaissut 12 tietokirjaa suomeksi ja kolme englanniksi, lisäksi olen kääntänyt kolme kirjaa suomeksi ja pitänyt yli 3000 luentoa yli tuhannessa yrityksessä. Luennoillani on ollut noin 100 000 ihmistä. Olen saanut tuntuman siihen, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat ja aina kun olen jutellut jonkun ihmisen kanssa, joka vaikkapa inhoaa työtään, jutellessa tuosta ihmisestä paljastuu jotain oikeita syitä. Kun kysytään, voiko niitä syitä poistaa, vastaus on, että kyllä voi. Nopein tapa on, että ihminen muuttaa asennettaan, ajatuksiaan, vaihtaa niin sanotusti kasettia, niin että hän katsoo toisia ihmisiä eri silmällä. 

Kirjoistani kolme on kaupan kirjaa, sitten on johtamiseen ja työasenteisiin liittyviä kirjoja ja alarivissä olevat sinivalkoiset kirjat ovat englanninkielinen ja suomenkielinen kirja Mielen tuolle puolen eli Insights into Immensity, Whole and One eli Yhtä ja kaikki. Kirjoitin ensin Whole and Onen englanniksi ja käänsin sen kun Kirjamessuilla 2019 menin kustantajan luo ja kerroin kirjoittaneeni kirjan nimeltä Whole and One. Kustantaja sanoi, että tee se suomeksi niin Basam Books julkaisee sen. Tammikuussa 2020 vähän ennen koronaa se ilmestyi. 

Viimeinen kirjani Oikein ja hyvin julkaistiin vuosi sitten, englanniksi Right Now. Saarisen Esa sanoi minulle kerran, että olet kirjoittanut kirjoja, joissa kerrot muiden ajatuksia, mutta kun sinulla on omiakin ajatuksia, niin mikset kirjoittaisi niistä. Innostuin ajatuksesta ja ryhdyin kirjoittamaan tuota kirjaa, joka on kiteytys siitä mitä oikeasti ajattelen elämästä. 

Näihin kahteen viimeiseen kirjaan perustuu tämä esitys, jota aika vauhdilla lähden kohta pyörittämään. Älkää olko huolissanne, jos ette ymmärrä kaikkea. Jos jokin tuntuu väärältä, niin se voikin olla väärä. Jos jokin taas vaikuttaa, niin antakaa vaikuttaa, ei tarvitse heti ymmärtää. Tässä on aika hurjia asioita, joita olen pyörittänyt 30 vuotta enkä vieläkään tahdo näitä kaikkia oikein ymmärtää. 

Joku ihana lause voi panna mielen tiukoille. Joku kysymys, johon ei ole yhtä oikeata vastausta, esimerkiksi mitä tulee paikalle kun sinä tulet, voi olla sellainen että siihen ei voikaan vastata. Näitä tulen tässä esittämään.

On kolme kysymystä, jotka jokaisen elävän ihmisen pitäisi esittää itselleen aina, koko ajan, joka päivä.

Ensiksikin: mikä on totta ja mikä ei ole totta? Nyt kun elämme aikaa, jossa kaikenlaiset valheet leviävät hurjalla vauhdilla, tämä on entistä tärkeämpi kysymys: onko se mitä ajattelet, totta? Ei niinkään se mitä joku toinen pitää totena vaan mitä sinä itse pidät totena. Onko minulla näyttöä, että se mitä ajattelen, on totta? 

Siinä mielessä tieteellinen kuvio on mielenkiintoista, että se lähtee siitä, että ollakseen totta jokin asia pitää pystyä todistamaan todeksi. On jännää, että me pidämme totena asioita, jotka eivät ole totta jonkun toisen mielestä. Se mikä on totta sinulle, voi olla jollekin toiselle täyttä valhetta. Kysymys yhteisestä käsityksestä siitä mikä on totta on mielenkiintoinen ja johtaa helposti otteluihin ihmisten välillä. 

Toinen, melkein vielä vaikeampi kysymys on, mikä on oikein. Kun toimit, toimitko oikein? Ja kun toimit, se mitä seuraa, onko se sellaista mitä haluat tapahtuvan? Tämä on yksi kysymys, joka minulle syntyi syntyi kun fyysikko David Bohmin ajatuksista puhui koherenssista.

Ensimmäinen havahtumiseni näihin teemoihin tapahtui vuonna 1971. Näin pääsiäisenä telkkarissa ohjelman, jossa Yrjö Kallinen puhui. Ohjelman nimi oli "Elämmekö unessa?" Oli ylioppilasvuoteni. Mietin, että miten niin unessa, elämähän on hirveän totta. 

Kuusi vuotta myöhemmin totesin, että kyllä me elämme unessa, ajatusten unessa. Olen katsonut myöhemmin Yrjö Kallisen ohjelmaa, hän paasaa siitä millaista on ajatusten uni. Me itse asiassa teemme asioita, jotka ovat typeriä, koska emme näe, että ajatukset pyörittävät meitä.

Kuusi vuotta myöhemmin löysin Iisalmen kirjastosta kirjan Ajattelun tuolle puolen. Kirja oli Krishnamurtilta ja minua ärsytti hirveästi (kirjan) nimi. Miksi ihmeessä meidän pitäisi mennä ajattelun tuolle puolen? Kun rupesin lukemaan kirjaa, se ärsytti vielä enemmän. Kirjassa luki, että "itsevarma ihminen on kuollut olento". Tosi outoa puhetta! Pikkuhiljaa kirja alkoi vaikuttaa ja aloin muuttua. Yhtäkkiä huomasin, että ajatukseni vievät minua väärään suuntaan. Elättelin minäkuvaa, joka ei olekaan totta. Se on totta vain minun mielessäni. Jotkut – vaikka vanhemmat tai opettajat – saattavat syöttää minulle minäkuvaa, mutta kenen minäkuvaan minun pitäisi alistua ja ottaa omakseni.

Vähän myöhemmin löysin kirjan Oivalluskyky herää. Kirjan kakkososan viimeisessä jutussa fyysikko David Bohm keskustelee Krishnamurtin kanssa oivalluskyvystä. Se oli järisyttävä pätkä vuodelta 1972. He puhuvat siitä, että ihminen voi oivaltaa jonkin asian välittömästi, siihen ei tarvitse aikaa eikä kehitystä, yhtäkkiä vain tajuaa jonkin asian syvällisesti ja sen jälkeen asia on pois mielestäsi.

Tämä ilmiö alkoi kiehtoa minua. Näiden kirjojen lukemisen jälkeen olin Helsingissä käymässä. Akateemisessa kirjakaupassa huomasin, että kirjan Ajattelun tuolle puolen viimeisellä sivulla sanottiin, että lisätietoja Krishnamurtin tilaisuuksista saa osoitteessa Eerikinkatu 26 A 9. Kävelin siltä seisomalta sinne, soitin ovikelloa ja siellä oli kaksi innostunutta naista. Kysyin heiltä, milloin Krishnamurti kuoli. He vastasivat, että hän elää ja pitää puheita Sveitsissä. Menin paikalle kuuntelemaan ja huomasin, että tässä on jotain sellaista, joka ei vahingossakaan käynyt Iisalmen kundin mielessä. Miten joku voi ajatella niin kuin Krishnamurti ajattelee!

Tapasin Krishnamurti-kuviossa myös David Bohmin ja heitä molempia yhdisti lause "The observer is the observed" eli tarkkailija on tarkkailun kohde, ne ovat samaa asiaa. Bohmille se tuli siitä, että hän oli ollut Einsteinin kanssa yhteistyössä. Krishnamurtille se oli omakohtainen asia, että me koko ajan värjäämme sitä mitä näemme. 

Kun he alkoivat 1961 keskustella keskenään, he tulivat kahdesta erilaisesta maailmasta mutta yhteiseen tulokseen, että saattaa olla jotain perää ajatuksessa, että tarkkailijan ja tarkkailun kohteen välillä on näkymätön yhteys.

Menin myös Brockwood Parkiin, jossa David Bohm istui yleisössä telttakokouksessa. Olin silloin Keskossa töissä, niin oli se pikkuisen erilaista se olemisen muoto. Keskossa oli tiukat säännöt ja korrektia käytöstä, mutta Brockwoodissa puhuttiin asioista, jotka vaikuttivat koko vuoden sen jälkeen kun niitä oli kuunnellut.

Kun David Bohmilta oli vuonna 1980 tullut kirja Wholeness and the Implicate Order, pyysin häneltä haastattelua. Hän sanoi, että tottakai, missä tavataan. Tässä on Lontoon yliopiston teoreettisen fysiikan professori, joka on tehnyt yhteistyötä Einsteinin kanssa ja Suomen poika, 27 vuotta, tulee kysymään että saisiko audienssin. Bohm kysyi, mistä haluan puhua. Vastasin, että kollektiivisesta mielestä. Bohm vastasi: "Okei, tavataan Garden Roomissa." Esitettyäni kysymyksen Bohm puhui tunnin ja kysyi sitten: "Right?" Vastasin: "Right!"

Se oli uskomaton show, olin aivan pöllämystynyt. Seuraavana päivänä hänen vaimonsa tuli luokseni lounaalla ja sanoi: "Dave said you had a lovely discussion." Meinasin sanoa, että se oli professorin monologi, mutta se oli todella miellyttävä. Se sinkosi pääni kierroksille, jota on vaikea kuvailla.

Kirjoitin Krishnamurtin kesän puhesarjasta 1980 Suomen Kuvalehteen jutun, jonka otsikko oli "Mielen mysteerin ratkaisemisessa ajatus on avuton". Keväällä 1981 ilmestyi (samassa lehdessä) juttu otsikolla "Mekaaninen maailmankaikkeus on mielen myytti". Näytän tämän sen takia, että olen jo 1980-luvulla ollut näistä innostunut ja tässä on sellaista juttua, joka ei ole vieläkään yleisessä keskustelussa.

Silloin ajattelin, että tämä on niin hienoa juttua, että tämän täytyy yhdistää ihmiset toisiinsa, mutta niin ei ole tapahtunut. Pohdin jatkuvasti, miksi ei.

Meni 15 vuotta ja ilmestyi keskusteluja Krishnamurtin ja David Bohmin välillä vuodelta 1975. Siitä oli tarkoitus julkaista kirja, mutta se ei koskaan ilmestynyt, vain cd:nä, jonka sain käsiini. Kuunneltuani sen pidin sitä aivan uskomattomana. Menin Basam Booksiin ja sanoin, että on yksi Krishnamurtin kirja, Ajan päättyminen, joka pitää kääntää ja jonkinlainen teksti tehdä näistä muista keskusteluista. Kustantaja sanoi, että ilman muuta tehdään semmoinen saman tien sillä ehdolla, että minä käännän sen. Minusta tuli yhtäkkiä kääntäjä, se oli aikamoista aivojumppaa.

Sen jälkeen kun Mielen tuolle puolen oli kirjoitettu ja julkaistu, Helsingin yliopistolla oli Helsinki Challenge -kilpailu, jossa oli tarkoitus löytää vastauksia YK:n Agendassa 2030 esiin nostettuihin ongelmiin. Paavo Pylkkänen, joka on mielen filosofi ja dosentti, pyysi minua ryhmään, jossa etsitään ratkaisuja maailman seitsemääntoista ongelmaan, jotka pitäisi ratkaista vuoteen 2030 mennessä. Kysyin, miksi hän pyytää minua. Paavo vastasi, että David Bohmin ajatukset maailman ongelmien ratkaisemisessa ovat niin merkittäviä ja tunnen Bohmin ajattelua. Ryhmä oli kahdeksan henkeä. Innostuin ja sanoin että tottakai tulen. 

Kilpailuun osallistui 110 ryhmää ja 11 ryhmää pääsi jatkoon, me ei. Suivaannuin niin paljon, että päätin jatkaa tutkimista yksin systeemiälyryhmän ihmisten kanssa, joka on Esa Saarisen ja Raimo Hämäläisen ryhmä, johon olen kuulunut alusta asti, 20 vuotta. Se oli sparrausryhmäni. 

Näitä kahta kirjaa Thought as a System ja Changing Consciousness oli tarkoitus tutkia. Luin ne tarkkaan uudestaan, kuuntelin kaikki Bohmin seminaarit, siihen meni vuosi. Bohm sanoi muun muassa: "Me emme luo ajatuksia, vaan ajatukset luo meidät." Toinen aika ällistyttävä ajatus oli: "Ajattelu ei auta vaan estää löytämästä ratkaisua maailman ongelmiin". Nämä eivät olleet fyysikon ajatuksia vaan Bohm oli seurustellut paljon erilaisten tiedemiesten kanssa. Maailmankuva, johon Bohmin ajattelu perustuu oli niin hurja, että täysillä kierroksilla sai pyörittää tätä asiaa, että tämän jollain tavalla ymmärtäisi ja samanaikaisesti löytäisi ratkaisun. 

Kesäkuussa 2019 menin Lontooseen tutustumaan David Bohmin arkistoon. Sain siellä erikoisluvan tutustua papereihin, joita ei saa julkaista, mm. kirja (mielestä), jonka hän kirjoitti mutta ei koskaan julkaissut. Sain siitä kopiot, mutta en saa näyttää sitä kenellekään. Kuvassa kanssani on valokuvaaja Mark Edwards, joka kertoi millaista oli tehdä Bohmin kanssa kirjaa Changing Consciousness vuonna 1990. Hän oli aivan liekeissä. Tapahtui jotain, jota hän ei voinut kuvitella elämässä tapahtuvan. Charles muuten ensitöikseen aateloi Markin, hän on nyt Sir Mark Edwards. Hänestä oli ällistyttävää se taso, jolla Bohm heittäytyi näihin kysymyksiin. 

Näistä teemoista tein kirjan Whole and One, suomeksi Yhtä ja kaikki. Kirjan takakannessa todetaan, että Yhtä ja kaikki "vie lukijan tutkimusmatkalle itseen ja sen tuolle puolen, maailmaan, jonne egoilla ei ole asiaa" ja "kirja esittää vaihtoehdon nykymenolle, jota hallitsee egoistinen ja aikaan ankkuroitu maailmankuva." 

Aika on saanut hurjan ison merkityksen, sellaista ei ennen aikaan ollut. Ihmiset elivät reaalimaailmassa, sen tähden kirjan alaotsikko on "Elämä suorana". Semmoinenkin mahdollisuus on olemassa, että eletään tässä ja nyt, mutta me emme käytä sitä mahdollisuutta, koska rakennamme niin hirveästi egon varaan, siis sen, että minusta tulee jotain merkittävää, minä olen pätevä ja saan ison hautakiven tai hienot hautajaispuheet. 

Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäisessä osassa pohditaan oikein näkemisen ehtoja, toisessa esitetään hyvin tekemisen teesit. Kolmas osa sisältää yli tuhat havaintoa elämän teemoista alkaen ajasta ja päätyen äärettömään. Olen yrittänyt kiteyttää ajatuksia ja hakea kirjoissani tapoja ilmaista vaikeat asiat yksinkertaisesti.

Nyt alkaa varsinainen osuus esityksestä. Ja varoitan, että vauhti kiihtyy.

Kirjani alkaa ajatuksella, että maailma toimii oikein, mutta me ihmiset emme. Kosmoksessa ei ole mitään vikaa, se toimii just niin kuin pitää, aurinko nousee silloin kun pitää ja silloin tuulee kun pitääkin tuulla. Maailmassa on jotain vikaa, koska me ihmiset emme toimi oikein. Me olemme aiheuttaneet sellaisia ongelmia, jotka ovat meistä lähtöisin. Me emme saa sitä pysähtymään, koska ne eivät ole yksilön aiheuttamia vaan kollektiivisia ongelmia. Ne syntyvät siitä, miten toimimme yhdessä. 

Me itse asiassa luomme enemmän ongelmia kuin ehdimme ratkaista. Koko ajan tulee uusia ongelmia, elämä on monessa suhteessa paljon upeampaa, hienompaa, kauniimpaa kuin on koskaan ollut, mutta samanaikaisesti esimerkiksi nuorten ahdistuksen määrä on lisääntynyt. Itsemurhia tehdään seitsemän kertaa enemmän kuin ihminen tappaa toisen. Tämä on hämmentävä tilanne, että meillä on kaikki hyvin, mutta mikään ei oikeastaan ole hyvin.

Isot ongelmamme YK:n Agendan 2030:n mukaan voisi ryhmitellä neljään osaan: ilmasto-ongelma, talousongelmat, väkivalta ja terveys, jotka kaikki ovat kollektiivisia uhkia, mutta koskevat myös kaikkia yksilöitä jossain määrin. Jos ilmasto tuhoutuu, miten lapsenlapsillemme käy. Kun ihmisillä ei ole rahaa, se vaikuttaa yksilötasolla ja se vaikuttaa kollektiivisesti. Tällä hetkellä tilanne on se, että muutama sata sikarikasta, joilla ei ole mitään hätää taloudessa paitsi jos pörssikurssi romahtavat niin miljardit vähän notkahtavat. Meillä on hirveästi köyhiä, vaikka absoluuttinen köyhyys on vähentynyt mutta suhteellinen köyhyys ei. Ihmiset ovat oikeasti lujilla. Krishnamurti puhui usein, että Intiassa on paljon lapsia, jotka eivät koskaan saa vatsaansa täyteen. Hänestä on rikos, että lapsi joutuu olemaan nälässä koko elämänsä eikä ole puhtaita vaatteita.

Kun Yhtä ja kaikki ilmestyi, tuli korona ja osoitti, että maailma on yhtä. Elämme yhdellä pallolla ja se mitä Kiinassa tapahtuu, vaikuttaa meille aika nopeastikin. Joku kiinalainen turisti tulee Lappiin käymään ja tartuttaa siellä koronan. 

Isot ongelmat eivät ratkea sillä, että joku ratkaisee ne henkilökohtaisesti. Näissä täytyy löytää tapa toimia yhdessä. Jos me ei sitä nopeasti opita, tässä ei käy hyvin.

Minun tulkintani tai versioni on, että maailma on nykyisessä tilassa, koska emme näe maailmaa oikein. Meillä on näköharha, näkövirhe, jota emme havaitse. 

Voi sanoa, että mieli luo kaikki ongelmamme, mutta se voisi myös ratkaista ongelmat jos toimisi oikein. Muutama vuosi sitten Suomen Akatemia antoi suomalaisille tieteentekijöille tehtäväksi selvittää, mitä mieli on. Mukana oli eri alojen proffia, he määrittelivät, että "mieli on ryväs toimintoja", aika ympäripyöreä määritelmä. Mieli siis luo ongelmia ja se osaa osittain ratkaista, mutta ei pysty selvittämään omaa ongelmaansa. Minun versioni on se, että mielen asetuksissa on jokin virhe. 

Systeemiälyssä todetaan, että jos tapahtuu jotain sellaista mitä ei tahdota tapahtuvan, niin jotain on pielessä, mutta emme aina löydä sitä vikaa, koska se saattaa olla systeemien onkaloissa, jossain jonne emme näe. Se on katveessa, emme näe sinne vaikka miten katsoisimme mikroskoopilla tai teleskoopilla. On jännä miten avuttomia tiedehenkilötkin ovat mielen ongelmien ratkaisemisessa. Voi sanoa, että tässä on "fatal error"! Voi olla niinkin, että se mikä lopulta kaataa maailman, on jotakin sellaista mitä me emme ole edes havainneet tai ollenkaan varautuneet.

Mieli saa meidät tuottamaan sellaista mitä kukaan ei halua. Tämä on aika pelottava ajatus. En usko, että maailmassa on hirveästi sellaisia, jotka haluavat että päivässä kuolee tuhat lasta pommiin tai nälkään. Niin kuitenkin tapahtuu, joku on saanut sen aikaan eikä joku toinen ole puuttunut siihen ajoissa yrittämällä estää sen. 

Esitän, että itse aiheutetut ongelmat – ihmisten itse aiheuttamat ongelmat – ovat ratkaistavissa kahdella ehdolla. Ensimmäinen ehto on, että pitää nähdä oikein. Asiat pitää nähdä niin kuin ne oikeasti ovat, ei niin kuin niiden haluaisi tai toivoo olevan. 

Toinen ehto on, että pitää tehdä sitä mikä toimii eikä sitä mikä ei toimi. Me emme pääse yhteisymmärrykseen YK:n Agendan toimenpiteistä, koska siellä on kaikenlaisia syviä ristiriitoja, joista ihmiset eivät suostu edes keskustelemaan, vakaumuksellisia juttuja, tosi syviä poliittisia ja uskonnollisia vakaumuksia, jotka ovat henkilökohtaisia.

Bohm esitti, että meidän pitäisi oikeasti käydä dialogia siitä, mikä aiheuttaa ongelmat ja mitä niille voisi tehdä. 

Mistä ihminen voi tietää, että hän näkee oikein? Sitä ei voi tietää! Jos joku sanoo, että näkee maailman oikein, niin hänelle voi sanoa, että ei sitä voi tietää. Voi olla, että näkee, voi olla että ei näe.

Mistä sitten tietää, että homma toimii? Sen tuntee! Tiedät, kun homma kulkee. Tämä on henkilökohtaista, jokainen tietää kun jokin meni hyvin.

Entä mistä tietää, että ei näe oikein? Tämä on helpompi. Sen tietää siitä, että aivojen väärät asetukset paljastuvat meille silloin, kun tuottaa jotain sellaista mitä ei halua. Siinä on kuitenkin sellainen ongelma, että kun nyt syö huonosti, viive saattaa olla 10 tai 50 vuotta kun ruokailun vaikutukset alkavat näkyä. Tai kun rikot jonkin ihmissuhteen, mökötät jonkun ihmisen kanssa 30 vuotta, saattaa olla, että viive estää sinua näkemästä, että tuossa kohdassa teit virheen, sinun olisi pitänyt heti pyytää anteeksi niin tätä ei olisi tapahtunut, tulla pikkuisen yli puolen tien vastaan tuota henkilöä.

Onko mahdollista toimia oikein? Olisiko ylipäätään mahdollista, että ihmisten kollektiivi toimisi oikein ihan perusasioissa? Oma vastaukseni on: Ehkä. Nyt ei ole näyttöä siitä, että tämä toimii. Pienessä mittakaavassa ihmiset voivat elää 50 vuodessa yhdessä ihan hyvin, mutta voi olla myös että vasta sen jälkeen kun vanhempasi ovat kuolleet, paljastuu jotain sellaista mitä et (heistä) tiennyt. Olet elänyt valheessa koko elämäsi. Olet pitänyt jotakin ihmistä rehellisenä ja sitten paljastuukin, että hän on koko ajan pettänyt sinua. Sen takia tämä vahva ehkä.

Mielen viallinen mekanismi pitää tunnistaa ja korjata, eikä se ole helppo asia. Helppo sanoa, mutta tosi vaikea tehdä. Mikä on se viallinen mekanismi, miten se paljastuu.

Mieli on linkkimme maailmaan, mieli yhdistää meidät maailmaan ja tämä linkki on rikki. Tunnistaminen saattaa olla vaikeata, koska mieli ei näy peilistä. Et pysty peilistä heijastamaan, että mieli toimii väärin. Mieltämme hallitsee ajattelu, joka pirstoo ja pilkkoo maailman osiin. Tämä on Bohmin mielestä perusvirhe.

Suomen ja Ruotsin rajaa ei aikoinaan ollut, mutta jossain vaiheessa siihen tuli raja, sitten tuli Venäjän ja Suomen välille, Suomesta tehtiin itsenäinen ja sitten alkoi vuosien viiveellä sota. Kun ajattelu luo rajan ja pitää sitä pyhänä, alkavat ristiriidat. 

Maailman pilkkominen osiin ja pirstominen on Bohmin mukaan perusvirhe mielen mekanismissa, jota me siis emme havaitse. Uusi fysiikka on yksiselitteisesti todennut, että on vain yksi maailma. Kun tyypit kävivät kuussa ja ottivat sieltä kuvia avaruudesta, maapallo näytti hienolta. On vain yksi maailma, johon meidän kaikkien pitäisi mahtua. Meitä on kahdeksan miljardia ja luonnonvarat alkavat olla vähissä. Meidän pitäisi toimia tässä maailmassa, me olemme maailma, kirjaimellisesti. 

Ajatus siitä, että erillisyys on mielen luoma kuvitelma oli pienen piirin ajatus silloin kun oma kiinnostukseni heräsi. Tällä hetkellä se on paljon yleisempi ajatus, että erillisyyttä ei oikeastaan ole. Jos katsotte Bohmin seuraajan Basil Hileyn haastatteluja, hän puhuu, että on täysin hullu ajatus, että erillisyyttä voisi olla, koska maailmassa ei ole niitä rajoja, jotka me siellä näemme. Me emme hyväksy tätä ajatusta sen takia, että meidän mielemme luo rajat ja paaluttaa ne: "Tässä kulkee raja minun ja sinun välillä ja tätä ei ylitetä". Mieli tekee koko ajan tämän saman virheen.

Kokemamme todellisuus on egon luomus. Me koemme eri tavalla siksi, että noin sata vuotta on ollut vallalla egon korostus. Emme tajua, miten vaarallista on, että korostetaan itsekkyyttä. Katsomme maailmaa egon läpi ja näin syntyvä kuva on heijaste. Tätä egomme ei tajua. Emme tajua, että on kysymys vain kuvasta, joka heijastuu meissä. Joku voi hetkellisesti kokea olleensa ilman minää ja tajuaa, että näitä rajoja ei oikeasti ole, olemme ne itse tehneet. Hän palaa reaalimaailmaan kun kohtaa jonkin vanhan vihollisen. 

Ego olettaa, että se tarkkailee ulkoista todellisuutta ja että osaa arvioida näkemäänsä oikein. Tämä oletus on meillä kaikilla. Minä olen tässä ja tarkkailen jotain ulkoista. Koko maailma perustuu tähän erillisyyteen. Ja se miten näen asiat on jotenkin parempi kuin se miten sinä näet.

Ego ei tajua, että sen uskomukset, oletukset ja kokemukset värittävät nähtyä. Sitä on tosi vaikea nähdä, miten tämä vaikuttaa. Sen näkee helpommin toisissa kuin itsessä. Ego katselee itse luomaansa kuvaa ja pitää sitä oikeana. Tämä on vähän rumasti ja rujosti sanottu: Ego elää itse luomassaan valheessa. 

Oikein näkeminen alkaa itsensä näkemisestä oikein. Oikein näkeminen on hyvin elämisen tärkein ehto. Jos lähdemme liikkeelle faktoista, silloin meidän on ongelman havaitessamme uskallettava nostaa asia pöydälle ja katsoa, mikä ongelma on ja mitä sille voisi tehdä.

Oikein näkeminen on maailman kohtaamista sellaisena kuin se oikeasti on. Meidät on turrutettu ajatukseen, että luomme unelmia ja ajatuksia, jotka ovat vaihtoehto tämänhetkiselle tilanteelle. Näin luomme ristiriidan ja mennään sitä (jotain kuvittelemaamme) kohti. Jos näkisimme ongelman oikein, voisi olla, että se ratkeaisi saman tien. Kun havaitsee ongelman ja sen, että on itse luonut tuon ongelman, lopettaa sen luomisen ja ylläpitämisen. Silloin tapahtuu jotain ihmeellistä.

Nyt tullaan tärkeään kohtaan: Oikein näkeminen on suoraa yhteyttä elämän ihmeeseen. Tiedän monia ihmisiä, joiden mielestä ihmeestä puhuminen on hölmöä. Minusta ei ole. Jo ennen kuin aloin perehtyä näihin asioihin, olen kokenut, että elämä on ihme. Me ei pystytä (ihmettä) millään selvittämään. Nyt on vallalla käsitys, että kaiken pystyy selittämään sanoin tai kuvaamalla. Se on aika naiivi käsitys. Mitä me tiedämme siitä, mitä Kiinassa tai Ukrainassa tai Israelissa tapahtuu? Se voi olla pahassa mielessä ihmeellistä, mutta se on joka tapauksessa sellaista mitä me ei tiedetä. 

Sanaan ihme ei liity mitään yliluonnollista. Se on jotain, jota ei voi selittää.

Sanoisin, että jos elämää ei näe ihmeenä, sitä ei näe oikein. On virhe ajatella, että tämä on vain samaa vanhaa tarpomista. Ja jos ei näe ihmeitä, vika ei ole maailmassa, vaan mielessä. Mieli kutistaa maailman ja tavallaan "tumppaa" ihmeen näkemisen. 

Nyt tullaan päivän teemaan. Suora näkeminen on elämistä ihmeiden keskellä. Me elämme ihmeiden keskellä, ja välillä ihme avautuu. Bohm oli sitä mieltä, että se avautuu useammin kuin luulemmekaan. Meidän egomme on niin vahva, että se haluaa selittää kaiken, tehdä ihmeen näkemisestä kokemuksen: "Näin eilen ihmeen ja nyt selitän sitä sinulle. Mahtava auringonlasku..." Näit jotain, joka tuntuu ihmeelliseltä niin kuin tämä taustakuva, jossa lehmät tallustelevat laitumella. Se tuntuu uskomattomalla tavalla ihmeelliseltä. 

Maailman näkeminen oikein on sen tunnustamista, että maailma on ihmeiden koti. 

On kolme tapaa kohdata ihme, joista ensimmäinen on nähdä ihme. Laskin, että jos puolen tunnin välein näkee tai kokee jonkinlaisen ihmeen, niin 80 vuoden ikään mennessä on kohdattu miljoona ihmettä. Se on aika paljon. Ihme ei ole semmoinen, että laitat rastin ruutuun tai seinään kun näit ihmeen. Se voi olla semmonen, että näet jonkin asian, joka ilahduttaa sinua vaikka pikkusen tai jokin yllättää sinut, vaikka jonkun ihmisen ystävällinen ele. Tuntematon ihminen tulee vastaan ja sanoo päivää. 

Ihmeitä jää näkemättä, koska emme osaa katsoa, huomaa niitä. Tiedän ihmisryhmän, joka elää koko ajan ihmettä, aamusta iltaan: kaikki alle 3-vuotiaat! He eivät ajattele ihmeitä. Kun he heräävät, se on ihmeellistä. Voi olla, että jokin asia pikkasen harmittaa, mutta se ei poista ihmeen tuntua. Lapset ovat uteliaita, koko ajan hirveällä energialla pyyhältävät joka paikkaan. Koulu vie viimeisetkin ihmeen rippeet, kouluttaa meitä niin, että kaikki pitää osata selittää opettajalle kirjallisena, jotta se ei olisi enää ihmeellistä. 

Toinen tapa kohdata ihme on tehdä ihmeitä. Tämä ei tarkoita, että sinusta tulisi superrikas tai ihmeiden tekijä. Työpaikoilla tapahtuu kaiken aikaa ihmeitä ihan arkisella tasolla, mutta niitä jää tekemättä sen takia, että ihmiset eivät käytä kykyjään. He katsovat toimenkuvasta, miten asiat kuulu tehdä ja leikkaavat aivoistaan osan pois. "Minä en käytä luovuuttani tähän työhön, koska inhoan tätä. Ja pomo on typerä, en halua käyttää koko energiaani, koko luovuuttani tässä työssä."

Toinen syy, miksi ihmeitä jää tekemättä on se, että olemme alimielisiä. Tämä on keksimäni sana. Ajattelin, että on olemassa ylimielisiä ihmisiä, jotka luulevat itsestään liikoja. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin alimielisiä, he vähättelevät omaa rooliaan. Jos ajattelee, että egoa ei saa olla, sekin on alimielisyyttä. Ego pitää olla, mutta sen pitää toimia omalla alueellaan. Vähättelemme itseämme, mutta myös toisia.

Kolmas tapa kohdata ihme on olla ihme. Tämä voi kuulostaa korskealta, mutta tässä minulla on omakohtainen ällistyksen kohta. Kun olin jo aikuinen, äitini sanoi minulle: "Heikki, se on ihme, että olet elossa." Kysyin, että miten niin. Hän sanoi, että kun olin alle vuoden, minulla oli paha ripuli, niin paha, että minut piti viedä Kuopion lastensairaalaan. Olin monta kuukautta siellä ja niin huonossa kunnossa, että lääkäri sanoi, että "älkää käykö katsomassa, ettette kiinny tähän poikaan, tämä on menetetty tapaus." Se oli 50-lukua. Minä en muista siitä mitään enkä voinut kuvitella, että olen ollut joskus kuoleman kielissä. Ilmeisesti kuitenkin selvisin. Ihmeitä tapahtuu siis tälläkin tasolla. 

Me emme koe olevamme ihme, jos kutistamme itsemme egoksi: "Minä olen vain minä, en kaikki se missä kuviossa pyörin." Me kutistamme itsemme ajatellessamme olevamme vain tämä rajattu ego. 

Suora näkeminen on maailman näkemistä ilman egoa. 

Ego rajaa ja tulkitsee, se vähättelee ja liioittelee. Se piirtää rajat ja sitten tulkitsee, olettaa jotain, vähättelee ihmistä jota emme tunne. Katsomme, että tuossa nyt ei ole varmasti mitään. Sitten kun juttelemme tuon ihmisen kanssa, hänestä voi tulla läheinen. Minun isäni kävi kansakoulun huonosti, ryhtyi kauppiaaksi 14-vuotiaana. Minulla ei ollut Kauppakorkeassa hirveän korkeata käsitystä isäni sivistystasosta. Hän puolestaan pilkkasi maistereita: "Osaatko tehdä paketin kaupassa?" Kun isä kuoli, katsoin hänen kirjeitään. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan kuusi, ja 17-vuotiaana joutui sotaan. En koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä kaveri on ollut oikeasti vaikeassa paikassa. Jos minä olisin 17-vuotiaana mennyt sotaan ja lapseni eivät noteeraa sitä millään tavalla, voisin olla pikkuisen katkera. Mutta en ole. Se ei tullut koskaan esille, koska en nähnyt edes omaa isääni sillä tavalla kuin pitäisi nähdä.

Meidän ohi kävelee koko ajan ihmisiä, joita emme näe, koska emme vaivaudu katsomaan. Tämä on oikeasti hirvittävä tragedia. Se on egorakenne, joka ajattelee, että meillä on tiettyjä kriteerejä, joilla arvioimme ihmisiä. Mutta me myös liioittelemme jotakin osaa, vaikkapa menestymistä. Kun paljastuu oikeasti mitä menestyksen takana on, millainen helvetti menestyjällä on ollut tai kun lapset kirjoittavat, millainen hän on ollut isänä. 

Suoran näkemisen tilassa näkeminen on tekemistä, ne eivät ole kaksi eri asiaa, vaan yksi ja sama asia. 

Me elämme kahdessa maailmassa, 1 ja 2. Maailma 1 on TOTTA, se mitä tapahtuu juuri nyt. Niin kuin äsken sanoin, me ymmärrämme siitä tosi vähän, me ei oikeastaan eletä ihmettelyn maailmassa. Tiedemies elää, hän on kiinnostunut omasta alastaan, siitä miten solut oikeasti toimivat, miksi ne käyttäytyvät tietyllä tavalla. Hän voi 30 tai 40 vuotta etsiä ratkaisua. Hän on äärettömän kiinnostunut miten tämä oikeasti toimii ja miksi. Hän ei ymmärrä, mutta ei anna periksi. 

Monet ajattelevat, että miksi itse kieriskelen tässä maailmantuskassa, miksi en koskaan katso mitä sen takana on. Ei vaivauduta katsomaan, millaisia ihmeitä nurkan takana on. 

Maailma 2 on se mitä maailman menosta ajattelemme, kuvittelemme ja uskomme. Tätä on hirveän vaikea egon nähdä, että on nämä kaksi maailmaa. Ykkös- ja kakkosmaailma ovat aika hermeettisiä, ne eivät juurikaan kosketa toisiaan. Mielen luoma kuva maailmasta on vääristynyt, kirjaimellisesti, ja omakuvamme on altis itsepetokselle. Kun kuvaa itseään peilistä, voi alkaa kuvitella olevansa sellaista mitä ei olekaan. Kuva musertuu kun joku sanoo, että etpä ole hääppönen.

Omakuva on mielen luoma kuva, mutta emme pidä sitä heijasteena. Jotkut kyllä ymmärtävät, että kyse on heijasteesta, mutta toisaalta on helppo ajatella, että minähän olen (juuri) tällainen (kuin kuvittelen olevani). Olen tehnyt kaikki maailman testit ja huomannut, että minut voi määritellä. Monet määrittelevät myös toisensa. 

Aloitimme Kallisella (kommentti ajatusten unessa elämisestä). Uni saattaa jonkin rajun tapahtuman takia hetkeksi lakata. (Silloin) on pakko kohdata todellisuus, kun ei voi paeta mihinkään. Havahdut hereille ajatusten unesta. Bohmin ajatus on, että elämme kollektiivisen illuusion, kolluusion vallassa. Uskottelemme toisillemme asioita, jotka eivät ole totta. 

Voiko tästä kollektiivisesta illuusiosta herätä? Toinen kysymys on, haluammeko edes herätä vai haluammeko uskotella, että näin kuuluukin olla. Meidän tarpominen täällä kuuluu asiaan, tuska kuuluu asiaan, antaa sen olla, sille ei voi mitään. 

Suoran näkemisen voi määritellä monella tavalla. Yksi niistä on: suora näkeminen on elämistä faktoissa. Katsot, missä mennään, mitkä ovat faktat. Ego elää sanojen, ideoiden ja käsitteiden maailmassa, ei faktoissa.

Egoismi myrkyttää mielen. Kieriskelet koko ajan omien asioiden ympärillä, mieli myrkyttyy kun tätä tekee 40, 50 tai 70 vuotta, niin tämä juttu on jo aika saastunutta. 

En ole sanomassa, että egosta on päästävä eroon. Sen on (vain) pysyttävä tontillaan, ego ei saa pomppia alueelle, jonne se ei kuulu. (Ego on synonyymi minä-sanalle.)

Ego pitää itse asiassa paljastaa, sen pitää antaa paljastua. Miten se toimii, mitä se meille tekee, miten se aktivoituu. Siellä on faktisia juttuja, mutta siellä on myös täysin kuviteltuja juttuja. 

Meidän on muutettava mielen asetuksia niin, että alamme kokea elämän ihmeenä emmekä sarjana suorituksia. Elämä on tullut hirveän suorituskeskeiseksi, mitataan kaikkea mahdollista. Unikin on suoritus. Montako tuntia onnistuit nukkumaan, montako tuntia oli syvää unta prosenteissa? Elämästä tulee suoritus, joka saattaa katketa silloin kun tapahtuu jotakin dramaattista, joku läheinen sairastuu tai itse sairastuu. Silloin se ei ole enää suoritus vaan havahdumme hereille. 

Ego ei suostu tätä muutosta tekemään, eikä se ehkä osaa tai pysty sitä tekemään, koska se vastustaa sitä, että sen perustukset murtuvat. Kuten äsken sanoin, egon on annettava paljastua. Sen on annettava tehdä jotain ja sitten on kysyttävä, onko tämä oikein, onko hyvä näin vai voisiko toimia toisin.

Suora näkeminen vapauttaa mielen egon vallasta. Kun näet jonkin asian niin kuin se on, egon valta häviää. Ego ei enää sanokaan mitä sinun pitää tehdä, vaan suora näkemisen ansiosta reagoit välittömästi. Kun muusikko soittaa jotain juttua, hän tietää, että nyt tämä ei mene hyvin. Hän reagoi välittömästi ja korjaa virheen. Koko bändi alkaa soittaa paremmin kun kapellimestari näyttää, että nyt ei mene hyvin. Meillä on kyky kytkeytyä lähellä olevaan maailmaan reaaliaikaisesti. Me käytämme sitä tosi paljon, mutta kun alamme pohtia egolla, niin kaikki menee monimutkaiseksi ja vaikeaksi. 

Kun egoa tarkkailee, se väistyy itseään suuremman tieltä. Kun oikeasti katsot mitä egosi tekee, huomaat, että tämähän on ihan pöhköä. Tosiasian voima taltuttaa egon! Tätä ei tarvitse uskoa, kokeilkaa! 

Kysyjä: Mitä itseään suurempi tarkoittaa?

Maailmaa. Ego on tämä pieni. Kaikki mikä sen ympärillä on, on sitä itseään suurempaa. Se ei tarkoita jumalaa. Nimenomaan kytkeytyminen tosiasiaan on itseä suurempaa.

Kysyjä: Toinen asia: kun ego on minä niin mitä sitten on mieli?

Mieli on laajempi käsite kuin ego. Ego on ajattelun luoma, mielessä on tunnemaailma. Kun tunnet jotain, se on mieltä. Kun tunnistat tunteen, se alkaa olla egoa. Raja ei ole selvä. Yritän välttää mielen määrittelemistä. Mieli on se mikä yhdistää meidät maailmaan ja ajattelu on se mikä luo "maailma kakkosen".

Ihminen voi kytkeytyä maailmaan suoraan ilman välikäsiä ja vääristelyä. Onko se mahdollista? Sanoisin että on. Se on monessa tilanteessa mahdollista silloin kun toimii ilman että ajattelee jotain asiaa. Kun menet kävelemään, et ajattele että otat askeleita vuorotellen. Voit ajatella, että sinun pitää kävellä 10 000 askelta, mutta kävely tapahtuu ilman ajattelun käskyjä. Silloin kytkeydyt maailmaan suoraan ilman egon vääristelyä. 

Siitä huolimatta osa mielestä elää ajassa. Se tietää, että kohta meidän pitää poistua täältä, se on realismia. Meidän pitää elää myös ajan alueella. Emme voi elää pelkästään suorana, mutta ajassa elämisen maailma on alkanut kohtuuttomasti aktivoitua. 

Ego ei kuitenkaan erota tarua todesta. Se on itse asiassa aika karu näky, että ego ei erota mikä on tarua ja mikä totta! Tämän huomaa helpommin toisissa. Ihminen elää omissa maailmoissaan, me emme elä samassa maailmassa. Tosiasia on, että me molemmat elämme tarumaailmassa. Meillä on omat tarumme. Jos emme pysty keskustelemaan niistä, avaamaan omia tarujamme: minä elän tällaisessa tarussa, mutta meidän pitää kuitenkin elää yhdessä, miten toimimme yhdessä. Nyt meitä ei opeteta dialogiin toisten kanssa siitä mikä on sinun tarusi tai tarinasi? Kerro minulle sinun tarinasi niin minä kerron omani. Se ei ole yksittäinen tarina vaan siellä on valtava määrä tarinoita tosi syvällä mielessä. 

Ego ei reagoi faktoihin, vaan omiin kuvitelmiinsa. Jotain tapahtuu ja reagoin siihen miltä se näyttää. Se on egon ominaisuus, eikä ole sinänsä kysymys siitä, että se olisi väärää tai kiellettyä vaan siitä, että meidän pitää tunnistaa mikä on egon luomaa ja mikä ei. 

Ego elää kahden harhan vallassa. Harha yksi on erillisyyden harha. Maailmankaikkeudessa kaikki on yhteydessä kaikkeen. Tämä on uuden fysiikan absoluuttinen hypoteesi. Tätä ei voi vääräksi todistaa. Jos perehdymme asiaan, jos kuuntelee fyysikoiden juttuja, ymmärtää että näin on. Ego ei ymmärrä, että sisäinen ja ulkoinen ovat yhtä ja samaa liikettä, siinä ei ole mitään rajaa, erillisyyttä, vaan jotain menee ulkoa sisään ja tulee sitten vähän muutettuna ulos. 

Toinen (harha) on ajan harha eli elämme ajassa. Hiekka tiimalasissa valuu pikkuhiljaa mutta sehän ei tapahdu ajassa vaan suorana koko ajan. Me tajuamme sen liikkeeksi sen takia, että näemme hiekkaa oikeasti liikkuvan. Muodostamme yksittäisistä kuvista janan, ja kuvittelemme mitä tapahtuu. Samoin teemme musiikkia kuunnellessamme. Nuotit jotka kuulemme, muodostamme niistä mielessämme sävelmän. Jos joku soittaa niin hitaasti, että nuottien välissä on viiden minuutin väli, emme kuule sävelmää. Kun ne ovat tarpeeksi lähellä, se alkaa soida myös mielessä. Sillä kuinka lähellä jokin tapahtuma on ajallisesti, on valtava merkitys, mutta olemme aika huonoja havaitsemaan pitkiä viiveitä. Se mitä isäni on kokenut sodassa, heijastuu minuun. Sitä on tosi vaikea ymmärtää eikä oikeastaan pidäkään lähteä analysoimaan, siellä on muitakin asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun kuin isän sotakokemus.

Näemme tämän niin, että menneisyys on vasemmalla ja tulevaisuus oikealla ja niiden keskellä elämme. Aika paljon fyysikot puhuvat ajasta konseptina, joka on olemassa tietyllä alueella, mielen ja ajattelun alueella, mutta se ei ole maailmankaikkeuden perusjuttu. 

Tykkään lauseesta "Elämä on suora lähetys". Kuvittelen että olen sen itse keksinyt, mutta voi hyvin olla että olen sen jostakin ottanut. Suorassa lähetyksessä on jotain erityistä! Voi kokea niin, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt, suorana. Voimme tehdä virheitä suorana, mutta voimme korjata virheet samantien.

Tykkäsin pitkään lauseesta: "Life is now in session. Are you present?" Elämällä on nyt istunto, oletko läsnä. Ajattelin, että tämä muistuttaa minua siitä, että elämä on käynnissä, muista havahtua siihen. Nykyisin ajattelen, että miksi pitäisi olla läsnä, kaikki tapahtuu joka tapauksessa, minun pitää vain olla tietoinen siitä mitä tapahtuu. Minun pitää olla siinä tapahtumien aallossa eikä vain läsnä. Jos olet läsnä ilman egoa, se on erilaista kuin olla läsnä egon kanssa.

Havahtuminen tapahtuu joko nyt tai ei koskaan. Havahdumme tapahtumille (aina) nyt, emme koskaan huomenna. Huominen tulee aikanaan, mutta se on eri havahtuminen. 

Ego saa elinvoimansa ristiriidoista, peloista, toiveista ja tahdosta tehdä niille jotain.Tämä on egon energiaa. Me elämme maailmassa, jossa egoa pidetään elossa ristiriidoilla. Koet olevasi elossa silloin kun taistelet tai pelkäät tai toivot jotain, vaikka sitä että minusta tai minun lapsistani tulee jotain joskus. Halu tehdä asialle jotain pitää egoa elossa, mutta suorassa lähetyksessä toimiminen on ihan erilaista, olet sisällä elämän valtavuudessa. 

Ottamalla kantaa meistä tulee kiistan osapuoli. Kun astut laudalla jompaan kumpaan suuntaan, jotakin puolesta jotakin vastaan, olet mukana kiistassa. En tarkoita, että ei saa ottaa kantaa mihinkään. On asioita, joihin pitää ottaa kantaa, mutta on asioita, joihin ei kannata ottaa yksiniittistä kantaa, koska asioilla on aina vähintään kaksi puolta. 

Ego ei pysty ratkaisemaan maailman kriisejä, mutta se voi lakata pönkittämästä niitä. Ei ilmasto-ongelmaa voi ratkaista yksilötasolla, koska aina on ihmisiä, jotka eivät piittaa siitä yhtään. Monien mukaan mitään ilmasto-ongelmaa ei edes ole, nyt vain "sattuu olemaan" lämpimiä kelejä! Selitetään pois koko ongelma. Ihmiset eivät saa ilmastosanomaa perille, koska ego estää sen kuulemisen. Tämä on pelottava tilanne maailmassa, jossa on kahdeksan miljardia ihmistä ja maailma lämpenee hurjaa vauhtia ja jossa aiheutetaan ikiomia ongelmia ja ristiriitoja ja jossa aseisiin käytetään (valtavia summia). Joku sanoi, että jos sama määrä rahaa, joka käytetään nyt aseisiin, käytettäisiin ilmaston suojeluun, meillä olisi aika nopeasti toimiva ympäristö. Nyt se (raha) käytetään aseisiin, tappamiseen. 

Jos maailmalle haluaa tehdä jotain, se on nähtävä oikein. On fiksua aloittaa omasta päästään. Miten näen asiat, miten liitän palaset yhteen. 

Nykyinen maailmankuvamme perustuu väärään oletukseen maailmankaikkeudesta. Tätä olen joutunut jumppaamaan, koska fysiikan tunneilla en ollut tarpeeksi tarkkana eikä siellä taidettu käsitelläkään tätä asiaa. Siellä sanottiin, että maailma koostuu atomeista. Jo 50-luvulla tämä oli kyllä tiedossa, mutta meille opetettiin harhaoppia. Oletus yksilöllisyydestä on myytti, joka ei näytä myytiltä, koska koemme olevamme yksilöitä. Meillä on nimi ja sosiaaliturvatunnus ja KELA-kortti. 

Me olemme erilaisia, mutta emme erillisiä. Individual tarkoittaa jakamatonta, olemme jakamattomia, mutta koemme minuuden olevan hienointa mitä meissä on. Koemme olevamme erityisiä sen takia että 'olen minä'. 

On oleellista kiinnittää huomio siihen mikä meitä yhdistää, eikä siihen mikä erottaa. Kun hirveästi alleviivataan sitä, että olen erityinen, se on pelottava juttu maailmassa, jossa pitää elää yhdessä. Eroja korostamalla korostamme omaa egoamme ja eristymme. Yhteys tekee meidät yhdeksi ja ehjäksi. Englannin sana 'whole' tarkoittaa myös tervettä. 

Bohm sanoi, että 'tyhjä' tila on täynnä energiaa ja informaatiota. Tyhjyys ei siis suinkaan erota vaan yhdistää ihmiset toisiinsa. Bohm on laskenut, että yhdessä kuutiosenttimetrissä "tyhjää" tilaa on enemmän energiaa kuin koko tunnetun maailmankaikkeuden aineessa. Älkää kysykö, miten hän tähän päätyi, voin antaa linkin jos haluatte katsoa ja ymmärrätte fysiikkaa.

On hurja ajatus, että yhdessä kuutiosenttimetrissä "tyhjää" tilaa on enemmän energiaa kuin koko tunnetun maailmankaikkeuden aineessa. Ego ei voi sitä käsittää. Ego ei tunnista tyhjyyttä, se tarvitsee jonkin kohteen tai käsitteen. On paljon ihmisiä, jotka tunnistavat tyhjyyden eivätkä pelkää sitä. He haluavat mennä tyhjyyteen, koska se on egoton tila, mutta ego ei voi sitä (tietenkään) tunnistaa.

Ajatus erillisyydestä perustuu atomistiseen maailmamalliin. Tämä paljastui sata vuotta sitten suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian kautta vääräksi. Sata vuotta sitten todettiin, että elämä on energian ja informaation liikettä. 

Kaksi ihmistä on "sisäisessä suhteessa", jos he vaikuttavat toisiinsa niin, että toinen ei ole sama ilman toista. Meidän ajatus suhteesta on, että siinä on kaksi erillistä egoa, jotka ovat yhteydessä, ulkoisessa suhteessa toisiinsa. Sisäinen suhde tarkoittaa sitä, että kuljetan kaikkia rakkaitani ja vähemmän rakkaita ihmisiä sisälläni ja olisin vähemmän ihminen jos minulla ei heitä olisi. Jos yksi otetaan pois, jotain (oleellista) puuttuu. Olen ehjä vain silloin kun saan kuljettaa kaikkea sitä mitä sisälläni on. 

Koko maailmankaikkeus on sisäisessä suhteessa, siinä kaikki on suhteessa kaikkeen. Tämä on huima ajatus ja kaunis ajatus. Me olemme oikeasti kietoutuneet toisiimme, jokaikiseen ihmiseen ja ehkä eläimiinkin. Mielen sisältö tulee ulkopuolelta ja olemme tietoisia vain pienestä osasta mielen sisältöä. Tästä johtuu, että ajattelu ei pysty ratkaisemaan mielen mysteeriä. 

Koska ajattelu on ehdollinen refleksi, se reagoi ennen kuin ehdimme puuttua peliin. Tämä on valtava ajatus! Ajattelu reagoi - ja ajattelu tarkoittaa myös tunteita - niin kuin refleksi. Me emme suinkaan halua aina reagoida niin kuin reagoimme. Joku ihminen herättää meissä jonkin tunteen. Kun näemme jonkun poliitikon tai iskelmätahden, reagoimme heti. Hän on (mielestämme) ihana tai hirveä. Sitten reagoimme tunteeseen, "kenestäkään ei saa ajatella noin" tai "se on oikeasti sika". 

Toiseksi, ajattelu on kollektiivinen prosessi, joka tarkoittaa sitä, että ne liikkuvat meidän välissä. Ne ovat tulleet jostain, olen oppinut joitain ajatuksia vaikka vanhemmiltani, mutta en tunnista, mistä ajatus on tullut, kuka vaikutti minuun. Se on oikeasti vapauttava ajatus, että ajattelu on kollektiivinen eikä yksilöllinen prosessi. Jos kuvittelemme omissa päissämme, että ajatuksemme ovat omiamme, ajatus on väärä. Kyse on aina kollektiivisesta ajatuksesta.

Kolmas ajattelun piirre on Bohmin mielisana, inkoherentti. Ajattelu on inkoherenttia, ristiriitaista, se synnyttää jotain sellaista mitä emme halua synnyttää. Se on sekavaa. 

Nyt tulemme päivän toiseen teemaan. Suoran näkemisen lisäksi tarvitsemme ajatusaistin (proprioception of thought). Meillä on määritelmästä riippuen yhdeksän aistia: näkö, kuulo, maku, haju, tunto, lämpö, kipu, tasapaino, asentoaisti. David Bohm ehdottaa joukon jatkoksi kymmenettä: ajatusaistia. Ajatusaisti tarkoittaa sitä, että ajatus havaitsee omat liikkeensä ja korjaa niitä samalla tavalla kuin tasapainoaisti estää meitä kaatumasta, siis samanaikaisesti. Kun huomaat ajatuksen (olevan huonon), et anna sen tulla teoksi vaan korjaat liikkeen.

Näet jonkun ihmisen ja tulkitsen hänen ilmeensä väärin. Ajattelet hänen olevan vihainen sinulle, pomo tulee irtisanomaan minut. Sitten huomaat, että ajattelit koko homman, pomo ei edes tiedä, että teit homman niin pieleen että hänellä olisi syy sanoa sinut irti. Tai olet lintsannut vuosikausia, mutta pomo ei ole koskaan huomannut sitä ja luulet että nyt hän on huomannut sen. Ajatus huomaa keksineensä koko asian.

Me ei olla hyviä tässä. Nimenomaan me aikuiset emme tunnista mitä ajatus luo. Se ei ole nopea reaktio, reagoimme hitaasti. Ajatusaistin avulla tunnistaisimme ajatusten olevan oman mielemme heijasteita ja tajuaisimme niiden syyn ja mahdolliset seuraukset, joka on erittäin vaikeata ja edellyttää herkkää ja oppivaista mieltä. 

Ajatusaisti auttaisi meitä korjaamaan virheen jo ennen kuin teemme sen. Se on aika paljon vaadittu, korjata virhe ennen kuin tekee sen. Ajattelet sanoa jollekin ihmiselle pahasti. Sitten huomaat, että tuosta ei hyvää seuraa sinullekaan. Sinulla ei ole perusteita, purat vain omaa pahaa mieltäsi toiseen. Jos ajatusaisti toimisi, nielaisisit sanat, etkä sanokaan niitä, koska hän ei ansaitse huonoa kohtelua sinulta.

Suuri osa ihmisten ongelmista johtuu siitä, että emme tunnista sisäistä ohjelmaa, joka tuottaa meille tuskaa ja vaivaa. Emme tunnista sitä automatiikkaa, sisäistä ohjelmaa, joka aiheuttaa meille ongelmia. On selvää, että sitä ei tunnisteta yksilöllisesti eikä kollektiivisesti. Jossakin määrin (tunnistamme) joitakin kohtia, joku on jollain alueella parempi, musiikissa tai ihmissuhteissa korrektimpi, mutta tämä mekanismi on niin valtava, että kaikkea ei pysty millään hallitsemaan.

Tarvitsemme ajatusaistin, nopean ymmärryksen ajatuksen seurauksista ja roolista. Sen lisäksi tarvitsemme uuden agendan ja yhteistyötä, keskusteluyhteyden ihmisten välille. 

(Uusi agenda lähtee elämän tarkoituksen määrittelemisestä uusiksi.) Elämän tarkoitus on nähdä ja tehdä ihmeitä. Koska olet ihme, pystyt näkemään ja tekemään ihmeitä, se on itseasiassa se miksi me olemme elämässä. 

Sen takia olisi syytä virittyä ihmeiden taajuudelle. En osaa sanoa, mistä se (taajuus) löytyy. Ei tehdä pelkästään ihmeitä itselle, vaan toisille ja toisten kanssa, tämä on oleellinen kohta. Teemme ihmeitä toisille ja toisten kanssa. Kaikki hyvä tehdään toisille, kaikki hyvä tehdään yhdessä. 

Noste on käsite, jota olen pyöritellyt 30 vuotta. Saarisen Esa toi sen ollakin luennolla esiin. Fysiikassa on voima, joka pitää laivan pinnalla ja lentokoneen ilmassa. Määrittelimme, että noste on voima, jolla ihmiset nostavat toisiaan. Meillä on (käytettävissä) voima, jolla voimme nostaa toisia. Voimme antaa sitä, ja saada. Huomasin aikoinaan kun työyhteisöissä kävin, että ihmiset käyttävät tosi säästeliäästi tätä voimaa, nimenomaan antamisvoimaa. 

Voit antaa toisille nostetta! Sinä odotat, että muut nostaisivat sinua, odotat ehkä 16 vuotta, mutta sitä ei vain tule vaikka kerjäisit. Vaikka pyydät: "Katsokaa nyt miten hyvin tämän tein", kukaan ei nosta sinua. Toteat, että täällä ei ymmärretä ihmisen päälle, tämä on tuloksenteko-organisaatio. 

Kannattaisi keskittyä antamispuoleen. Anna niille, joiden näet ansaitsevan nostetta – tai tarvitsevan sitä. Konkreettinen keino on esitetty kirjassani: kirjoita lista ihmisistä, joilta saat energiaa. Lista on helposti aika pitkä. On hyvä välillä miettiä, keneltä saa energiaa. Kuka on ihminen, joka tullessaan huoneeseen tuo tullessaan energiaa?

Kannattaa kysyä, mitä voisi tehdä niille, joilta saa energiaa ja toisaalta, mitä heille, jotka vievät voimamme. Kakkoskohdassa olen antanut ihmisille neuvon, että jos on joku ihminen jota et siedä, opettele tuntemaan hänet. Kysy häneltä, millainen hän on. Jos olet yhtään ihminen, varttitunnin keskustelun jälkeen huomaat, että tämä henkilö on paljon hienompi kuin kuvittelit. Hirveän helposti luokittelemme ihmiset jonkin pinnallisen tai vanhan kokemuksen perusteella.

Heille, joilta saat energiaa, sano ääneen, että hän on tosi tärkeä ihminen sinun elämässäsi. Esa Saarinen on ihminen, joka uskaltaa sanoa toiselle hyvää ja hän on minuakin siihen kannustanut. Sanomalla hyvästä työstä annat energiaa, jota sinulla on.

Älä siis odota saavasi arvostusta, anna sitä pihtailematta! Kukaan ei saa ansaitsemaansa arvostusta, EI KUKAAN! Helposti katsotaan, että joku ikävä tyyppi ansaitsee vihan, mutta hänkään ei saa ansaitsemaansa arvostusta siitä mitä ansaitsee – ei isa, ei äiti, ei sisko, ei tuntematon. Tämä on suorastaan traagista! 

Amerikkalainen valmentaja Vince Lombardi on todennut, että (valmentajan) ei tarvitse tykätä kaikista pelaajista, mutta hänen pitää rakastaa kaikkia.

Me voimme muuttaa maailmaa – ja meidän täytyy. 

Kannattaa aloittaa mielestä. Pura mielen miinat ja kysy itseltäsi kaksi kysymystä: Mitä elämässäni on liikaa ja mitä elämässäni on liian vähän. Tutki onko mielessäsi jotain, joka jäynää vuodesta toiseen. Tee sille jotain! Anna mielesi täyttyä arjen ihmeillä. 

Katsele ihmisiä ihmeen silmin. Jos katselee lapsen energiaa, on ihan mahdoton olla kylmä ja kyyninen: "ei tunnu missään" tai "kyllä tuo into menee ohi".

Minulla on kolme lopetusta, Tässä ensimmäinen.

Kun 1985 Afrikassa oli valtava nälänhätä, Harry Belafonte sai idean, että tummaihoiset tähdet voisivat tehdä levyn ja kerätä rahaa Afrikan nälkää näkeville lapsille. Hän pyysi Lionel Richien mukaan, siihen tuli Michael Jackson, joka yritti saada Stevie Wonderin, mutta ei saanut häneen ajoissa yhteyttä. Yli 30 supertähteä kokoontui yhden musiikkigaalan jälkeen levyttämään Michael Jacksonin "We are the World". Sillä kerättiin 20 miljoonaa dollaria kasaan. 

Syy miksi tämä on minun esityksessäni, johtuu siitä, että kapellimestari Quincy Jones tunsi näitä tähtiä ja pelkäsi, että jos nämä rupeavat diivailemaan studiossa, levyä ei saada yhdessä yössä purkkiin. Hän päätti laittaa studion ovelle lapun, jossa luki: "Check your ego at the door". 

Aloitimme Esan kysymyksellä, mitä tuot saliin. Vähän ennen kuin tulet paikalle, voisit säätää egon tasoa. Me voisimme jossain määrin vaikuttaa siihen (tiedostamalla asian).

Halusin tällä esityksellä teidän vapautuvan egon paineesta, että tunnistaisitte, että ei ole hyvä alleviivata liikaa egoa. Tarkoitus ei ole (kuitenkaan) luopua egosta vaan havahtua asiaan.  

Toinen lopetus on Tom Petersiltä. Hän on amerikkalainen piinkova bisneskonsultti. Yhdessä huikeista kirjoistaan (The Pursuit of Wow) hän toteaa mykistävästi: 

"Jokainen päivä on ihme, jokainen tuulen henkäys, lumikuuro,
jokainen hyvä uutinen on ihme. Nauti niistä, et ole täällä ikuisesti."

Kolmas lopetus on Mika Waltarilta ja syy miksi kirjan nimi on Oikein ja hyvin. Kuulin tämän runon ystävältäni 40 vuotta sitten: 

"Sade kastelee kattoa, tytär ja koira mattoa,
mielenrauha on syvin, kaikki on oikein ja hyvin."

Tästä aistii, että Mika Waltarilla oli hyvä tunne. Ei tarvita muuta kuin koira ja Satu-tytär siihen, että kaikki on oikein ja hyvin.

Viimeinen lopetus on Beatlesin kahdesta kappaleesta. "Because" on John Lennon sävellys ja ensimmäisessä säkeistössä hän laulaa "Because the world is round, it turns me on". Toinen kappale menee: "Because the wind is high, it blows my mind." On kiva huutaa vastatuuleen! Viimeisessä säkeessä "because the sky is blue, it makes me cry". 

Lennon oli välillä kusipäinen tyyppi, mutta hän oli myös herkkä. Hän näki sinisen taivaan, herkistyi ja alkoi itkeä. (Tämä on suoraa näkemistä.)

Toinen beatle Paul McCartney (nimesi Beatlesin viimeisen albumin Abbey Roadin viimeisen kappaleen) The End ja tämä on oikeasti tämänkin esityksen loppulause.

"And in the end, the love you take
is equal to the love you make."

Saat rakkautta saman määrän kuin sitä maailmalle annat.