Esapuhe

Esa Saarisen esipuhe Heikki Peltolan kirjaan "Rohtoja raatajille" (Viisas elämä 2016)

Meidän pitää kaikkien tartuttaa itseemme heikismiä ja ensiksi alkaa painottaa asioita. Ottaa kieli käyttöön ajatteluhelmien innostustarkoituksin.

Toiseksi tehdä listoja esimerkiksi siitä, mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt. Tehdä selkeää suuntaa ajatuksille, jotta tilanteemme avainkohdat voi hallita ja toiminta voi alkaa riittävän yksinkertaisena kokonaisuutena.

Kolmanneksi Heikki haastaa kysymään, mitä tähän mennessä olemme oppineet. Hän rohkaisee pysähtymään elämänkumppaniemme, vanhempiemme, edelläkäypiemme merkitysjälkiin ja tilanneviisauksien sanomaan.

Luen Heikin kirjaa hänen pitkäaikaisena yhteistyökumppaninaan ja ystävänään. Luen teosta ihmisenä, joka inspiroituu heikismeistä. Hän on elämäni suuria vaikuttajia. Eipä olisi tällaista E. Saarista ilman H. Peltolaa, tätä hämmästyttävää näkijää ja tekijää, kiteyttäjää, hyvän tahdon ja mielen lähettilästä, ihmisyysuskon tietäjää, ikiaikaisuuden tulenkantajaa, joka saattaa suomen kieltä käyntiin ylärekisterin ehdoin ja intohimolla auttaa.

Yhdessä varhaisessa Pafos-seminaarissani 90-luvun lopulla, kun kävimme päivän ajatuskulkuja Heikin kanssa läpi, hän viittasi arkifilosofiseen luennointityyliini korostaen "sille tunnusomaista tunnevoimaa".Nyt jälkikäteen painotus tuntuu ilmeiseltä, mutta silloin näkökulma rohkaisi ratkaisevasti jatkamaan eteenpäin. Tunteita, yhtä ihmisyytemme ydinkenttää, väheksyttiin älyllisissä piireissä ja myös työelämässä. Henkilökohtaisuutta ei katsottu hyvällä. Harva ajattelee, että musiikkia voitaisiin tehdä ilman tunteita, ilman että esittäjä hakee tunneyhteyttä materiaaliinsa. Elämänfilosofiassa, johtamisessa, itsensäkehittämisessä ja työelämän organisoinnissa hallitsevasti on uskottu, että se olisi mahdollista.

Jälkikäteen ajatellen olen ajoittain ollut turhankin innostunut E. Saarisesta. Tästä Pipsa, elämäni nainen ja Kuningatar, puhui minulle 80-luvulta lähtien ja kun yhteistyömme Heikin kanssa alkoi, teema sai lisäsyvyyttä. Kurottautuminen toisten hyväksi on oikeastaan kiinnostavampaa kuin oma loisto. Aloin uskoa, että tietty jokaiselle avoin filosofinen ja teeskentelemätön, ajatuksellisen itsetunnustelun tilannekohtainen elämys, mielen ja tunteen tarinallinen, koskettavuutta kunnioittava järkijäsentely ja sille nojaava tunnevoimainen ja henkilökohtainen ajattelun liike, kuten Pipsa sanoi,voi yhdistää ketä tahansa hänen omiin parempiin enkeleihinsä - ihmeteltäviin, sisäisiin mullistusvoimiin meissä jokaisessa, joihin Abraham Lincoln viittaa virkaanastujaispuheensa lopuksi.

Kyse on sisäisen maailmamme viputekijöistä, joista ihmiskunnan suuret viisaustraditiot aina ovat puhuneet. Niihin viitataan sydämen äänenä, omanatuntona, syvempänä intuitiona, havahtumisena olennaiseen, jopa eräänlaisena jumaluutena meissä, uloskurottuvana kykynä ylittää uomakipitys ja tulla paremmaksi ihmiseksi meihin kätkeytyvien ihanuuden siemenien kautta. Olennaista on yhdistyvyys toinen toisiimme, uudistuvuuden alkukerroksiin ja elämän ihmettä ylläpitäviin jatkuvuusvoimiin ja kasvuun johon kykenemme.

Heikki harrastaa lyhyitä lauseita. Häntä innostaa suora ilmaisu. Itse etsiskelen pääväyliä usein sivuteitten kautta, mutta yhteistä meille on usko siihen, että parempi ajattelu synnyttää parempaa elämää. Tämä arkielämään kytkeytyvä, jokaisen omana itsenään kehitysvyöhykkeille tervetulotoivottava ote luottaa siihen, että potentiaali on valtava. Huolimatta valtavasta edistyksestä yhteiskuntamme ulkoisissa järjestelmämekanismeissa oma sisäinen kehityksemme on jäänyt viljelemättä. Käytämme itseämme kapeasti ja ihmisyydestämme toteutuu vain kevytversio.

Heikki on loistava innostuja ja innostaja, todenpuhuja ja kokonaisuuksien hahmottaja, mutta keskeisintä hänessä on rohkeus rakastaa elämää ihmeenä, joka ilmenee arjen kautta. Hänessä on eleetöntä hengen puhtautta ja syvyyksien keveyttä ilman mystiikkaa. Samaa hänessä on, kirjaa lukiessani huomaan, kuin mitä kuvaa vanhemmissaan ja Juho-ukissaan ja parhaissa nuoruutensa esimiehissä: hän on hyväsydäminen toiminnan mies. Heikin todellisuudessa totuuden henki tarvitaan tähän maailmaan, sinne missä ihmiset palvelevat toisiaan, kauppaa tehdään, missä tulevaisuutta luodaan ja missä tapahtuu. Missä sisäinen kohtaa ulkoisen ja suoritukset asettuvat laajempiin yhteyksiinsä, siellä Heikki haluaa ymmärtää, mistä on kysymys.

Vasta vuosien ystävyyden jälkeen tajusin, että intialainen puhuja ja suurajattelija Jiddu Krishnamurti, nuoruuteni yksi kiinnostuksiani, oli keskeinen osa Heikin maailmankuvaa. Oma innostukseni oli jäänyt pinnalliseksi mutta Heikki oli kuullut kymmeniä kertoja paikan päällä yhtä 1900-luvun suurista opettajista ja oli Krishnamurtin parhaita tuntijoita maassamme. Tätä en vuosiin tajunnut. Harva sitä ilmeisesti Keskossakaan tajusi, Heikin tehdessä K-ryhmässä pitkän päivätyön, mutta Heikki on kokonaisuuksien tajun ja jopa valaistuspuolen miehiä, joka vie asioita eteenpäin ihmisyyden syväkerroksista käsin. Hän tekee sen ilman sentimentaalisuutta ja ilman ideologista julistusta.

Heikki on kriittinen lukija, joka uskaltaa käyttää tätä taitoaan läpimurtoihin. Hän antaa itselleen luvan inspiroitua, lumoutua ja muistuttaa samalla siitä, että jokaisen pitää ajatella itse läpi omat elämäntotuutensa. Kun kuulin, että Heikin uuden kirjan ideana olisi käydä läpi hänen elämänsä avainkokemuksia ja keskeisimpiä kohtaamiaan viisauksia ilahduin, koska tiesin, mitä se Heikin käsittelyssä tarkoittaisi. Hän on suomenkielisten ajatusstemmojen suvereeni säveltäjä, lyhytmuotoisten oivallusiskevyyksien mestari, joka ei etsi konserttihalleja vaan menee kansan pariin ja mahduttaa muutamaan taitavuusvärssyyn koko arkisen ihmiselämän. Kun nostemestari tarttuu toimeen ja kirjoittaa ihmistajuisella kosketuksella vaikkapa viime vuosikymmenten keskeisimmistä johtajuuskirjoista tai siitä mistä palvelussa tai työn filosofiassa on kysymys, tai avaa filosofisia suurlinjoja Krishnamurtin kautta tai dialogisia syvyyksiä David Bohmista ammentaen, melodiat tarttuvat ja nostattavat mielen mahdollisuuksien maailmaan. Hän tuo valoa arkemme ylle ja välkettä sisimpäämme. Me näemme itsestämme enemmän Heikin katseen kautta.

Suosittelisin viipyilevää lukuotetta, kun nautiskelee heikismin rohdoista. Kirjan nopea, usein lennokas, letkeän leikikäs lause saattaa houkutella ahmintaan, mutta itse suosin pysähtelyä kirjan vähemmän tarinallisissa osuuksissa. Liian tuhti otos oivalluspäälauseita voi johtaa mielenväänteisiin. Tai ainakin voi alkaa ärsyttää se sinänsä tärkeä kysymys, miksi ihmeessä en itse toimi Heikin lailla ja kirjaa ydinasioita ylös?

Heikin kykyä on kävellä sisään melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen ja tulla ulos mukanaan jokin uusi mullistava oivallus. Lukemattomat kerrat hän on nostanut esiin jonkin tutun asian sivuutetut merkityskaaret. Kyse on halusta ajatella eteenpäin. Enemmän kuin opettaa Heikki haluaa havahduttaa mielenliikkeet käyntiin. Hän haluaa auttaa jokapäiväisen elämän kannalta kantokykyisessä käytännön filosofian ajattelussa, jonka ytimessä on yhteinen edistys. Taustalla on järkkymätön usko ihmisyyden myönteisiin vaihtoehtoihin, joista positiivinen psykologia, positiivinen organisaatiotutkimus ja myös sosiaalinen neurotiede nyt on alkanut puhua tiedekielisesti, yhtenä oman aikamme suurista älyllisistä läpimurroista. Mitä me teemme oikein ja mitä voimme tehdä paremmin? Siitä tietokirjailija H. Peltola on kirjoittanut teoksissaan arkikokemuksesta käsin, ymmärrettävällä kielellä ja linjauksin, jotka käsillä olevassa kirjassa käydään läpi tiiviinä, hyödyllisenä yhteenvetona yhden kanssakulkijan elämänkulun kautta ja pelkäämättä nostaa esiin niitä totuuksia, mitkä ajan akseli on osoittanut kestäviksi.

Bulevardilla 6. heinäkuuta 2016

Esa Saarinen