9. Sinulla on oikeus olla sinä

Itsetuntemus on perinteisesti ymmärretty itsensä määrittelemiseksi, oman erilaisuuden havaitsemiseksi, omien taipumusten, ominaisuuksien ja omituisuuksien, vahvuuksien ja heikkouksien tunnistamiseksi. Näin piirtyvä omakuva on kiinteä, ahdas, jähmeä ja hitaasti muuttuva, koska se perustuu pysyvien tai hitaasti muuttuvien ominaisuuksien tai taipumusten esiin tuomiseen.

Toinen tapa tuntea itsensä on seurata omaa toimintaansa, omia tuntemuksiaan ja reaktioitaan tässä ja nyt, hetkestä hetkeen. Tämä kuva elää ja muuttuu koko ajan. Olet sitä mitä kussakin tilanteessa olet.

Ratkaisevaa ei ole, miten määrittelet itsesi vaan miten suhtaudut tuohon määrittelyyn. Mitä ahtaampi minäkuvasi on, sitä vähemmän sinulla on henkistä tilaa liikkua. Mitä tiukemmin pidät kiinni kuvastasi, sitä useammin ja rajummin törmäilet minäsi rajoihin.

Kolme väkevää voimaa vääristää itsetarkkailua. Ne ovat itsepetos, itsesääli ja itsepuolustus.

Itsetuntemuksen tiellä houkutus itsepetokseen on ilmeinen. Oma raadollisuus saattaa olla niin kova pala nieltäväksi, että korvikkeeksi kelpaa melkein mikä tahansa lohduttava, yksisilmäinen, totuutta kaunisteleva tai selkeän valheellinen uskomus. Monet ovat valmiita uskottelemaan itselleen melkein mitä tahansa typerää välttääkseen kohtaamasta totuutta itsestään.

Itsepetos voi saada nokkelia ilmenemismuotoja, niin ovelia, että ihminen alkaa itsekin uskoa omiin juttuihinsa. Meiltä irtoaa helposti meriselitys kaikkein typerimpiinkin toilailuihin. Pahinta on, jos itsekin lankeamme omaan ansaamme.

Itsepetos ilmenee usein myös liian huonona kuvana itsestä. Kuvittelemme olevamme rumia ja epämiellyttäviä, osaamattomia ja saamattomia nahjuksia.

Tosiasiassa toiset ajattelevat meitä paljon vähemmän kuin kuvittelemme...

Surkuttelua ja sympatiaa

Jos ihminen on tyytymätön omakuvaansa, hän voi vajota itsesääliin. Surkuttelemalla itseään ääneen hän hakee sympatiaa, ja usein sitä myös saa.

Itsesääli on kuitenkin vaarallinen kikka. Voi kysyä, kumpi lieneekään seurauksiltaan pahempaa; se, että säälinkivussaan rypevä ihminen todella saa toisilta osakseen sääliä ja sympatiaa vai se, että ei saa, mutta säälimällä itseään alkaa itse uskoa olevansa säälittävä surkimus.

Olen aina inhonnut sanontaa "sääli on sairautta", koska usein toteamuksen kuulee säälimättömien julmureiden, tunnekylmien tyrannien suusta. Säälin kerjääminen on kuitenkin mielestäni osoitus, jos nyt ei ihan sairaudesta, niin lievästä kieroon kasvamisesta. Siitä tulee helposti tapa, jolla ihminen rakentaa minäkuvaansa.

Itsesääli on usein reaktio siihen, että emme ole itse tyytyväisiä itseemme tai oletamme, että toiset eivät ole. Taustalla on käsitys siitä, millainen ihmisen pitäisi olla ollakseen hyvä ja hyväksytty.

Meille tuputetut mielikuvat ihanneminästä ovat henkistä julmuutta, joilla meitä yritetään alistaa. Sallivampi suhtautuminen omiin puutteisiin ja virheisiin ei välttämättä tarkoita näiden ominaisuuksien hyväksymistä sellaisenaan vaan niiden toteamista samaistumatta niihin ja kykyä työstää niitä surkuttelematta itseään.

Pyrkyrin pitkä piina

Itsepuolustus on kolmas salakavala itsekkyyden ja totuuden karttelun muoto. Itseään puolustava ihminen esiintyy usein korostuneen itsevarmasti yrittäen täten peittää epävarmuutensa ja sisäisen haurautensa.

Tämä on kunnianhimoisten keskinkertaisuuksien tapa toimia. Aidosti itsevarmalla ihmisellä ei ole mitään tarvetta puolustella jokaista tekoaan tai saada pätevyydelleen pönkitystä muilta. Hän tietää mitä on ja ei ole ja pystyy helposti elämään molempien kanssa.

Pätemättömyytensä peittämistä yrittävä pyrkyri sen sijaan tekee koko ajan ja joka paikassa kaikkensa vahvistaakseen heikkoa itsetuntoaan ja tehdäkseen vaikutuksen muihin. Kun uho ei pure, rehvastelija ei suinkaan nöyrry, vaan tulee entistä kovaäänisemmäksi ja kitkerämmäksi.

Itsepetoksen, itsesäälin ja itsepuolustuksen yhteinen piirre on itseensä käpertyminen. Jos ihminen ei saa kehityksen kulkua ajoissa kääntymään, hänen yhteytensä muihin kieroutuu ja vaurioituu. Yrittäessään pitää puoliaan hänen elämänsä saattaa muuttua taisteluksi minä vastaan kaikki muut, jossa hän kokee olevansa alakynnessä.

Itseensä käpertynyt ihminen hakee muilta sitä hyväksyntää, jota ei saa itseltään. Hän yrittää olla kaikille mieliksi, mutta ei onnistu. Mikään määrä mukautumista ei toisille ihmisille riitä, eikä kukaan voi tanssia kaikkien pillien tahdissa. Tätä yrittäessään ihminen menettää entistä enemmän otteensa itsestään.

Heikko, epävarma, tosiasioita pelkäävä ja niitä kekseliäin keinoin kartteleva ihminen altistuu helposti vallan käytön kohteeksi. Vallanhaluiset tarvitsevat uhreja ja itseensä tyytymätön on helppo kohde henkiselle holhoukselle.

Alistuminen ei kuitenkaan poista henkiseen pikku poteroonsa käpertyneen ongelmia. Toisen ihmisen antama holhoava hoiva saattaa auttaa sietämään itseä ja omaa elämää ja tuoda siihen jonkinlaista selkeyden ja järjestyksen tuntua, mutta jos ihminen todella haluaa tuntea itsensä vapaaksi ja onnelliseksi, hänen on etsittävä toinen ulospääsy ahdistuksestaan.

Itseensä käpertynyt imee ongelmia

Niin kauan kun ihminen on käpertynyt liikaa itseensä hän suorastaan imee ongelmia ja näkee itsensä kaiken keskuksessa. Tajutessaan tilansa hän saattaa havahtua huomaamaan, että maailmassa tapahtuu monenlaista mukavaa ja jättää narsistisen oman napanöyhdän kaivelun vähemmälle.

Työpaikoilla itseensä keskittyvät ihmiset ovat niitä, jotka helposti löytävät viat kaikista muista paitsi itsestään ja väsymättä muistuttavat niistä kaikille muille paitsi henkilölle itselleen.

He ihmettelevät miksi eivät saa toimia niin kuin itse parhaaksi näkevät, miksi asioista ei puhuta avoimesti ja suoraan ja miksi toisia aina suositaan. Pahan puhumisella he hakevat hyvitystä kokemilleen vääryyksille ja lohtua ja lievitystä niille loukkauksille, joita ovat saaneet toisten taholta niellä.

Työpaikan ihmissuhteet menevät helposti solmuun. Psykologisoimalla saatetaan synnyttää enemmän ongelmia kuin ratkaista. Jos ihmiset pannaan itsetarkoituksellisesti analysoimaan itseään ja selvittelemään välejään, heidän huomionsa kohdistetaan pois työn todellisesta tarkoituksesta ja heidät saadaan kuluttamaan voimansa sellaisen hirviön kukistamiseen, joka ei ketään uhkaa vaan nukkuisi rauhallisesti kolossaan, jos sitä ei häirittäisi.

Työ on yhdessä tekemistä, mutta jos se alkaa liikaa muistuttaa tarpomista ihmissuhteiden suossa, itseensä käpertyneet ovat saaneet työpaikalla ylivallan.

Lähtökohta tulisi olla, että ihmisten yhteisöissä JOKAINEN saa olla oma itsensä, mutta KUKAAN ei tietenkään saa tehdä mitä lystää. Jokainen saa pitää puolensa ja jokaisella on oikeus tulla kuulluksi, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia sellaisia etuoikeuksia, jotka edellyttävät toisten alistamista ja kutistamista.

Ihmisten tehtävät ovat erilaisia ja edellyttävät erilaisia valtuuksia, mutta kukoistava yhteisö syntyy vain silloin kun ihmisen asema ei määritä hänen arvoaan ja saamaansa arvostusta.

Öykkärimäisesti, kovakorvaisesti ja itseriittoisesti toimiva johto maksaa kovaa hintaa käyttäytymisestään, sillä se ei saa ihmisiä puolelleen. Jim Collins kuvaa kirjassaan "Hyvästä paras" yrityksiä, jotka ovat tehneet häikäisevän loikan keskinkertaisesta huipulle. Yhtä vaille kaikkia näistä on johtanut ns. viidennen tason johtaja, joka on vaatimaton, hiljainen, pidättyväinen, itseään korostamaton, ystävällinen, sävyisä, syrjään vetäytyvä, jopa ujo ja kunnianhimoinen, mutta erityisesti ja nimenomaan ammatillisesti.

Tämä johtajatyyppi on mahdollisimman kaukana siitä kovaotteisesta, karismallaan ihmiset lumoavasta ja omasta erinomaisuudestaan täysin tietoisesta sankarijohtajasta, joka auliisti esittelee omia johtamisoppejaan ja nauttii nähdessään kasvojensa komeilevan talouslehtien palstoilla, miehestä, joka kerskuu olevansa vilpitön tyranni eikä häpeile sanoa rakastavansa Ramboa, koska tämä aina "onnistuu karistamaan pahat pojat kannoiltaan".
Viidennen tason johtaja on ihminen, jolle ei tulisi mieleenkään ottaa omiin nimiinsä yhdessä rakennettu menestys, mutta hän ei epäröi ottaa omalle kontolleen virheitä pieleen menneistä hankkeista, koska hänellä ei ole paineita esitellä kenellekään kiiltävää kilpeään.