6. Onko meistä muuttumaan?

Seuraavan vuoden toukokuussa 1976 Krishnamurtin ja Bohmin duosta tuli trio, kun seuraan liittyi psykoanalyytikko David Shainberg. Tiivis ja nautittava seitsemän dialogin sarja pidettiin Brockwood Parkin kodikkaassa vierashuoneessa.

Tunnevoimainen ja eloisa Krishnamurti haastaa Shainbergin vaikeilla kysymyksillä ja nyhtää vastaukset päästämättä otetta hetkeksikään herpaantumaan. Bohmkin on vetreässä vedossa. Hän seuraa helposti K:n päättelyä ja lähes pikkumaisen tarkasti selittää hänen joskus sameita sanojaan.

Tarjolla on latautunut ja helposti seurattava paketti, joka nappaa kuulijan otteeseensa ja antaa mahdollisuuden ajatella elämäänsä ja meidän kaikkien kohtaloa tuoreella ja perinpohjaisella tavalla. Seitsemässä tunnissa ehtii käsitellä monia teemoja, mutta oikeastaan on vain yksi aihe: voiko ihminen muuttua?

Koko sarja on julkaistu kirjassa The Wholeness of Life ja on katsottavissa YouTubessa otsikolla Transformation of Man. Sen alussa on 10 minuutin mittainen keskustelijoiden esittely, joka kannattaa katsoa.

On kohottavaa katsoa tämä sarja, jossa kuulijakin haastetaan hellästi, syvästi ja henkilökohtaisella tasolla. Kolmen keskustelijan keskittynyt intensiivisyys tihkuu ruudun läpi ja antaa sanotulle siivet.

Esittely on nauhoitettu viimeisen keskustelun jälkeen, joten kaikki tietävät, mistä on keskusteltu.

Ensin Bohm ja Shainberg kertovat, keitä ovat ja miten tutustuivat Krishnamurtiin ja hänen opetuksiinsa.

Bohm kertoo, miten hän tutustui Krishnamurtin opetuksiin ja olleensa aina kiinnostunut niin sanotuista syvistä kysymyksistä, kuten ajan luonteesta, ajasta ja tilasta, kausaliteetista ja siitä, mitä on kaiken tuolla puolen. Hän kuitenkin yllättyi huomatessaan, miten harvat hänen kollegoistaan jakoivat saman intohimon.

David Shainberg kertoo olevansa psykiatri New York Citystä ja lukeneensa Krishnamurtia jo 40-luvun lopulla. Häntäkin kiinnostivat tarkkailijan ja tarkkailtavan teema. Opiskellessaan lääketieteellisessä hän yritti ymmärtää eron sen välillä, mitä K sanoi ja mitä länsimainen psykiatria ja psykologia esittivät.

Vasta viitisen vuotta sitten hän alkoi soveltaa sitä omassa työssään käytyään stimuloivia keskusteluja ystävänsä David Bohmin kanssa.

"Psykiatriassa kaikki teoriat käsittelevät osittuneisuutta ja suhteita osittumien välillä. Niistä puuttuu kokonaisvaltaisen toiminnan ymmärrys. Useimmat teoriat analysoivat, rikkovat ja pilkkovat asiat palasiksi ja täten luovat osan niistä ongelmista, joita potilaat meille esittävät."

Shainberg sanoo, että Krishnamurtin työ on auttanut häntä ymmärtämään, että tarkkailijan ja tarkkailtavan suhde on todella tärkeä myös potilaan ja lääkärin välisessä suhteessa ja että teoriat ihmisestä ovat osa ongelmaa.

Sitten Krishnamurtilta kysytään, miten katsoja voisi parhaiten osallistua näihin keskusteluihin ja miten saisi eniten irti tästä kokemuksesta.

K:n sanat asioiden ottamisesta vakavasti ja vahva viittaus yhdessä jakamiseen räjäyttivät mieleni kuullessani ne vuonna 1977, ja yhä ne sytyttävät.

"Kaikki riippuu siitä, miten tosissaan on, kuinka syvästi haluaa syventyä näihin kysymyksiin, joissa lopulta on kyse sinun elämästäsi. Emme keskustele teoreettisesti abstrakteista väitteistä, vaan käsittelemme jokaisen ihmisen elämää arjessa. Käsittelemme tosiasioita pelosta, nautinnosta, surusta ja kuolemasta ja sitä, onko elämässä mitään pyhää, koska jos ei löydä sitä, mikä on todellista, mikä on totta, elämällä on kovin vähän merkitystä.

Jos siis olet todella tosissasi ja syvennyt näihin teemoihin huolella, tarkasti ja välittäen, silloin on mahdollista jakaa yhdessä valtavan paljon. Tätä on tehtävä läpi koko elämän, elämäsi jokaisena päivänä. Jos haluat oivaltaa, miten elää kunnolla, millaista on oikea vuorovaikutus ihmisten välillä, silloin puhumme samasta asiasta."

Elämä on enemmän kuin minä

1. keskustelu Brockwood Parkissa 17. toukokuuta 1976

Krishnamurti polkaisee sarjan käyntiin kysymällä, mikä on kaikkein tärkein asia, mistä he voisivat yhdessä keskustella.

Shainberg sanoo olleensa vaikuttunut kuultuaan Krishnamurtin sanovan, että on tärkeätä oivaltaa elämän olevan tärkeintä, ei ajatus eikä työ.

Hän sanoo myös huomanneen monien ihmisten elävän "välikäden kautta".

Bohm sanoo haluavansa keskustella elämän kokonaisuudesta. K ehdottaa, että he puhuisivat molemmista, mutta eivät teoreettisesti, vaan käytännön tasolla ja tosiasiallisesti.

On helppo havaita, että ihmiset ovat osittuneita eivätkä kokonaisia. Emme ole ollenkaan tietoisia tästä. Oletamme katsovamme maailmaa kokonaisvaltaisesti, mutta tosiasiassa näemme itsemme ja elämämme vain pienen aukon lävitse ja tulkitsemme kaiken mieltymystemme mukaisesti.

Monien mielestä ei ole mitään pahaa siinä, että olemme osittuneita: me nyt vain olemme sellaisia kuin olemme!

K sanoo, että tulemme tietoiseksi omasta osittuneisuudestamme vasta sitten, kun elämässä on jotakin pielessä. Kun meillä on täyttymättömiä tai vastakkaisia mielihaluja emmekä saa sitä, mitä tahdomme, tulemme tyytymättömiksi. Tai petymme, kun maailma ei ole sellainen kuin haluaisimme sen olevan.

Olemme tietoisia osittumista vain paikka paikoin. Erityisesti emme ole tietoisia osittumisen perusaiheuttajasta. Itse asiassa kuvittelemme, ettei yhtä syytä ongelmiimme edes ole, vaan niitä on monia erilaisia.

Jos meistä tuntuu, että olemme osittuneita, se johtuu sisäisestä keskuksesta, egosta, joka on tietoinen osittumista. Tuo minäksi kutsumamme keskus on osittumisen aiheuttaja, ja tuo samainen keskus yrittää epätoivoisesti saada aikaan integraatiota ja kokonaisuutta.

Ilman egoa ei olisi osittumia, mutta egomme ei näe tätä, koska olemme erottaneet itsemme ajattelustamme.

Ongelma saa alkunsa, kun yksi palanen väittää olevansa kokonainen ja tekee itsestään muita palasia tärkeämmän. Kun se haluaa hillitä tai johtaa toisia osittumia, syntyy ristiriita palasten välille.

Sisäisen ristiriidan lisäksi on ulkoisia konflikteja itsemme ja muiden välillä. Saatan pitää itseäni arvossa, mutta muut eivät ymmärrä erinomaisuuttani, ja se sapettaa. Heillä on usein ihan sama tunne meistä.

Maailma on pirstoutunut biljooniin palasiin, ja jokainen noista palasista näyttää silmissämme erilliseltä. Elämämme koostuu ja riippuu noista paloista.

Meillä on kaksi tapaa suhtautua osittumiin: joko emme ollenkaan hahmota niitä tai näemme ne älyllisesti.

Oletamme pilkkomisen perustuvan ulkoisiin tosiasioihin, mutta emme tajua sen juuren olevan ajattelussamme. Sirpaleet ovat olemassa siksi ja vain siksi, että ajattelemme ne ja pidämme niistä kiinni.

Osittumisen syvä alkujuuri on sekä biologisen että psykologisen turvan tarve. Tunteakseni olevani turvassa haluan kuulua johonkin ryhmään, lahkoon tai organisaatioon. Se on kuitenkin vain turvan harhaa, mutta joko en näe sitä tai en välitä, koska haluan niin kovin kokea olevani turvassa.

Fyysisen turvan tarve on rakennettu kehoomme. Meillä on oltava ruokaa, vaatteita ja suojaa. Niiden saamisen estää se, että haluamme olla psykologisesti turvassa ja kuulua toisiaan vastaan taisteleviin ryhmiin.

"Jos ei olisi kansallisuuksia eikä ideologisia ryhmiä, meillä olisi kaikki mitä haluamme. Tämän estää se, että olen hindu, sinä arabi ja hän venäläinen", K sanoo.

Tämän prosessin alkulähde on tieto.

Tieto on menneisyyttä, vaikka näyttää olevan tätä hetkeä. Sovellamme osittaista tietoa kokonaisuuteen, toivomme tiedon avulla hahmottavamme kokonaisuuden, mutta tieto ei voi koskaan onnistua siinä.

Tiedolla on paikkansa auton ajamisessa ja kielen käyttämisessä, mutta kun sitä käytetään psykologisesti, se olettaa ymmärtävänsä kokonaisuuden.

Emme tietenkään suoraan sano ymmärtävämme kokonaisuutta, vaan oletamme niin tekevämme.

Tämä näkyy kohdatessamme ihmisiä. Meillä on päässämme valmis ajatus siitä, millaisia itse olemme ja millainen on tuo toinen. Olemme vain osittain avoimia uudelle.

Jokainen ihminen on paljon enemmän kuin voimme hänestä tietää. Aiempiin kokemuksiin perustuva mielikuva ei koskaan kerro kaikkea tuosta ihmisestä.

Tieto läikkyy käytännöllisistä asioista psykologiselle alueelle, koska psykologinen turvallisuus on jopa tärkeämpää kuin biologinen. Etsimme turvaa tiedosta, ajatuksista, kuvista, mielikuvista, johtopäätöksistä. Ne eivät tuota turvaa, vaan estävät biologisen turvan meiltä ja lapsiltamme. Olemme valmiit jopa tappamaan toisia siksi, minä heitä pidämme.

Näin minästä on tullut kaiken keskipiste elämässä: minun asemani, onneni, taloni, jumalani, puolisoni. Rakennamme elämämme samaistumalla ideoihin ja alamme elää toisen asteen todellisuudessa, mielikuvien maailmassa.

Harhassa ei ole turvassa

2. keskustelu Brockwood Parkissa 18. toukokuuta 1976

Ensimmäinen tapaaminen päättyy toteamukseen, että yritys löytää turvaa itsestä on itsepetosta.
Tästä teemasta keskustelu jatkuu.

Pidämme itsestään selvänä, että psykologista turvaa on. Jos emme onnistu tuntemaan näin, romahdamme. Perustarpeemme on tuntea, että olemme turvassa, ja uskoa, että elämä jatkuu, jopa kuoleman jälkeen.

Turvamme on toivossa, että jonakin päivänä saavutamme sen, mitä tahdomme tai mistä unelmoimme. Kokemuksesta tiedämme, että toiveet turvasta ovat aika turhia, koska kaikki muuttuu. Emme halua kohdata sitä kovaa faktaa, että elämässä mikään ei ole ihan vuorenvarmaa psykologisesti eikä fyysisesti. Niinpä rakennamme elämän uskomusten varaan.

Bohm esittää kaksi esimerkkiä.

"Jos voisin todella uskoa, että kuoleman jälkeen pääsen taivaaseen ja olla siitä täysin varma, olisin turvassa eikä minun tarvitsisi välittää, mitä tapahtuu. Minun ei tarvitsisi huolehtia, koska kaikki huoli olisi tilapäistä ja kaikki olisi lopulta hyvin. Tai jos olisin kommunisti, tietäisin joutuvani kokemaan monenlaisia hankaluuksia, mutta se olisi sen arvoista, ja lopulta kaikki olisi hyvin."

Turvamme on siinä, että kaikki tulee olemaan hyvin tulevaisuudessa, itse luodun uskomuksen tai lohduttavan unelman uumenissa. Halu kuvitella elämä hyväksi on luonnollinen reaktio siihen, että on kokenut niin monta pettymystä ja paljon murhetta.

Toive paremmasta on turhaa. Emme voi laskea tunteiden varaan, emme luottaa terveyteen, rahaan, emme kehenkään, emme mihinkään. Mitä tahansa voi tapahtua! Yhtenä hetkenä voimme menettää kaiken, mitä meillä on, ja viimeistään kuolemassa niin käy. Todellisuus ei turvaa tarjoa.

Mitä vikaa on uskomuksissa, toiveissa ja ihanteissa? Ensiksikin ne ovat pakoa tosiasioista. Ei voi toimia oikein, jos ei elä todellisuudessa. Toiseksi niiden takia elämme ristiriidassa. Ei pysty rakentamaan tervettä suhdetta toisiin, jos suhde perustuu mielikuville. Niin kauan kuin on tunne itsestä, toimii osittuneesti.

Jälleen kerran he kysyvät, miksi käsitteistä on tullut niin tolkuttoman todellisia, yhtä totta kuin marmori ja vuoret ovat. Miksi rakennamme elämämme sellaisen varaan, mikä ei ole totta ja tuottaa loputtomasti ristiriitaa ja kärsimystä?

Jälleen kerran vastaus on sama: haluamme elämään järjestystä, ja sitä on saatava. Meidän on tunnettava olevamme turvassa voidaksemme elää.

Unohtaaksemme epävarmuuden täytämme päivämme puuhailulla, olemme aktiivisia. Puuhassa on mekaanista järjestystä, mutta se tyydyttää vain hetken. Sitten kyllästymme ja haemme viihdykettä.

Askartelevat aivot menevät helposti epäkuntoon, eikä ole keinoa estää sitä. Voimme ottaa pillerin, mutta ongelma odottaa tilaisuutta käydä kimppuumme.

Aivot löytävät tarvitsemansa järjestyksen mekaanisesta prosessista, puuhastelusta.

Miksi emme näe, että aivojen mekaaninen järjestys on epäjärjestystä, harhaista ja vaarallista?

Pidämme kiinni uskomuksistamme ja toivomme toisten jättävän meidät rauhaan. Mutta elämä ei jätä meitä rauhaan!

Ainoa tapa päästä eroon mielen mekaanisesta toimintamallista on lakata toimimasta mekaanisesti. Se edellyttää, että mennyt kohtaa tämän hetken ja päättyy. Silloin jotakin toisenlaista tapahtuu.

K ilmaisee asian näin: "Jos kohtaan sinut muistojeni läpi, en kohtaa sinua. Olet voinut muuttua. Jos olen täysin tietoinen tästä liikunnosta, se pysähtyy, ja kohtaan sinut kuin ensimmäistä kertaa."

Vuodet eivät tee viisaaksi

3. keskustelu Brockwood Parkissa 18. toukokuuta 1976

On tehty kaikenlaisia ehdotuksia ihmisen ongelmien ratkaisemiseksi, mutta sama vanha peli jatkuu. Miksi elämme näin typerästi? Tästä alkaa kolmas keskustelu.

Tätä maailmassa esitettävää kauhun kavalkadia katsellessaan monet ihmiset tulevat kyynisiksi ja päättelevät, että yksi ihminen ei voi paljonkaan tehdä tilanteen hyväksi. Ihmisen luonto on mitä on, eikä sitä voi muuttaa.

Monenlaista on yritetty, mutta emme ole oppineet ymmärtämään itseämme niin, että muutos mielessä tapahtuisi.

Marxistit sanovat, että ihmisluontoa voi kehittää, mutta ensin pitää muuttaa koko taloudellinen ja poliittinen rakenne. Tämä ei onnistu, jos pohjalla on virhearvio alkulähteestä.

Ego haluaa muuttaa itsensä mutta ei pysty, vaan kaikki sen yritykset ovat tuomittuja epäonnistumaan.

Yritämme siis löytää jonkun, joka auttaisi meitä tuomaan elämäämme tasapainon. Epäjärjestys luo auktoriteetin tarpeen - tai paremminkin vaikutelman, että tarvitsemme auktoriteetin ilmaisemaan mitä pitää tehdä.

Jos tajuamme tämän, hylkäämme kaiken auktoriteetin ja tulemme järkiimme. Silloin meillä on paljon enemmän energiaa, ja keskitymme löytämään, tutkimaan. Saamme valtavasti energiaa luopuessamme siitä, mikä ei toimi.

Ihmisenä huomaamme olevamme neuroottisia siinä mielessä, että meillä on johtopäätöksiä ja uskomuksia itsestämme.

Voiko katsoa omia uskomuksiaan ilman sanoja? Voiko ajatus olla tietoinen itsestään? Jos ajatus voi olla tällä tavalla tietoinen, siinä tapahtuu radikaali kumous.

Ajatus ei ole paikallaan pysyvä paketti, vaan elävä prosessi, jota havainto muuttaa.

Tuo havainto sinänsä muuttaa kohteen samalla tavalla kuin kvanttiteoria osoittaa, että jonkin kohteen tarkasteleminen mikroskoopilla vaikuttaa kohteeseen, eikä kohdetta voi erottaa havainnosta.

Psykoterapiassa potilaan kanssa oleminen vaikuttaa molempiin, niin potilaaseen kuin terapeuttiinkin. Samalla tavalla tietoisuus ajatuksista lopettaa irrelevantit ajatukset.

Voiko muistoissaan elää?

4. keskustelu Brockwood Parkissa 19. toukokuuta 1976

Yksi syy siihen, että emme ole muuttuneet, voi olla siinä, että ehdollistumisesta luopuminen suistaisi meidät aitoon turvattomuuden tilaan, ei siis kuviteltuun sellaiseen. Jos hylkäämme yhteiskunnan, yhteiskunta hylkää meidät. Logiikka menee näin: jos et ajattele kuten me, olet meitä vastaan.

Pelkäämme siis olla kuulumatta ryhmään tai laumaan. Takerrumme mieluummin tunnettuun kurjuuteen kuin astumme maailmaan, jota emme tunne. Ryhmään kuuluminen antaa turvaa. Jos muutumme, jäämme yksin, ja sitä emme tahdo.

Vapaana oleminen edellyttää, että luovumme samaistumisesta ryhmään ja että astumme ulos hämmennyksestä ja epäjärjestyksessä, jotka se tuo mukanaan. Emme uskalla vapautua, koska pelkäämme jo pelkkää ajatustakin yksin jäämisestä. Niinpä pysyttelemme mieluummin pienessä lammessamme kuin tulemme eristetyksi.

Alkukantaisissa heimoissa rajuin rangaistus oli tulla erotetuksi ryhmästä. Pelkäämme edelleen, että toiset eivät hyväksy meitä. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, että emme ole muuttuneet.

Toinen syy on se, että olemme niin syvästi ehdollistuneet hyväksymään asiat niin kuin ne ovat. Silloin kun tunnemme olomme epävarmaksi, hyväksymme helpon vastauksen, kun auktoriteetti sen meille kertoo.

Useimmat uskonnot ovat sanoneet, että tuntemamme katoavaisen maailman lisäksi on toinen, johon pitää pyrkiä. Kommunistit sanoivat, että sellaista ei ole, tehdään tästä parempi. Kumpaa valitsemme uskoa, ja millä perusteilla?

Emme selvästikään ymmärrä omaa osuuttamme tässä sekasotkussa. Kuvittelemme ongelmien olevan ulkopuolella ja meistä riippumattomia. Syytämme kaaoksesta muita, me vain joudumme kärsimään siitä.

Toinen vaihtoehto on syyttää itseään ja ahdistua. Molemmissa tapauksissa on taustalla oletus, että on olemassa ajattelusta erillinen minä. Se hoitaa ajattelun. Ajatus pitää ja kohtelee minää itsenäisenä agenttina eikä ota vastuuta sen tekemisistä.

Olemme jakaneet ajattelun kahtia: ajattelijaan ja ajatteluun. Kun tajuaa, että molemmat ovat osa ajattelua, mielestä kuuluu iso klikkaus. Kysymys ei tämän jälkeen enää ole, miksi emme muutu, vaan miksi ajatus ei pysähdy, vaan jatkuu loputtomasti.

Jos ajatuksen liike lakkaa, ei ole minää, ei pelkoa eikä surua. Jotakin täysin uutta tapahtuu, jotakin mitä emme ole koskaan katsoneet, ymmärtäneet tai kokeneet. Kun pysyttelemme täysin tosiasioiden parissa, meillä on ällistyttävää energiaa.

Kuin kaksi raidetta

5. keskustelu Brockwood Parkissa 19. toukokuuta 1976

Krishnamurti kysyy viidennen keskustelun alussa Shainbergilta, miksi tajunta jaetaan ja kuka keksi koko kuvion.

Hänelle itselleen jako tietoiseen ja tiedostamattomaan, kätkettyyn ja avoimeen ei ole totta, se on osittuneen mielen luoma kuvitelma.

Kun jako on kerran tehty, siitä tulee totta, ja se alkaa vaikuttaa ajatteluumme. Vaikuttavin tekijä mielessämme ei kuitenkaan ole raja tietoisen ja tiedostamattoman välillä, vaan se, miten koko mieli toimii.

Kaikilla aikuisilla ihmisillä on mielikuva itsestään, ja tuo mielikuva loukkaantuu. Kaiken arvo määrittyy mielikuvien mukaan. Jos emme muodostaisi mielikuvia, emme koskaan loukkaantuisi. Ei olisi mitään, mikä voisi loukkaantua tai mitä voisi loukata. Vaikutus olisi sama kuin jos pistäisi neulalla ilmaan.

Jos minulla on mielikuva itsestäni ja muista, kaikki suhteeni ovat mielikuvien välisiä eivätkä totta. Suhdetta ei ole, koska mielikuva on ratkaiseva tekijä. Se voi olla passiivinen, mutta kun kriittinen piste ylitetään, mielikuva alkaa ohjata meitä. Olemme kuin nuoraan sidottuja, ja jossakin vaiheessa nuora kiristyy ja tajuamme olevamme siinä kiinni.

Jos meillä on mielikuva, emme näe henkilöä todella. Näemme vain pienen osan hänestä, sijoitamme hänet mielessämme johonkin lokeroon ja pidämme häntä siinä. Me kaikki teemme näin ja koko yhteiskunta rakentuu mielikuville.

Mielikuvien muodostaminen on yksi tajuntamme keskeisistä ja tuhoisimmista toimintatavoista. Onko mahdollista pysäyttää tämä prosessi, joka turmelee kaikki suhteemme?

Ei ole todellista toisesta ihmisestä välittämistä niin kauan kuin mielikuvien muodostumisen prosessi toimii. Jos se ei pysähdy, tuhoamme toisemme ja tämän maan, jossa meidän on tarkoitus elää onnellisina, katsoa taivaita ja iloita siitä.

Tajuntamme on täynnä mielikuvia. Niin kauan kun näin on, maailmassa ei voi olla rauhaa eikä rakkautta. Jos pysyy tämän tosiasian parissa eikä anna ajatuksen puuttua peliin, mielessä tapahtuu kumous.

Arki täynnä akuuttia askaretta

6. keskustelu Brockwood Parkissa 20. toukokuuta 1976

Kuudennessa istunnossa K kysyy Bohmilta, mikä muuttaa ihmisen ja saa aikaan täydellisen kumouksen ihmisen tajunnassa. Millaista energiaa tai tarmoa meiltä puuttuu?

Bohm suosittelee aloittamaan päivittäisistä suhteissa toimistossa, tehtaalla, golf-kentällä ja kotona, seuraamaan mielessä liikkuvia mielikuvia. Meidän on tajuttava, että oikeanlaatuiset suhteet toisiin ovat kaikkein tärkeintä.

Tämän tajuttuamme olemme valmiita luopumaan tietynlaisista energiaamme vievistä toiminnoista, kuten juomisesta, tupakoinnista, rupattelusta, pubista pubiin kiertelystä. Jos meillä ei ole voimia, kaikki hajoaa kappaleiksi ja luomme ympärillemme hävitystä.

Pitää olla myös selvää, että kukaan ei voi tehdä mitään puolestamme, kaikki on tehtävä ihan itse. Mikään toisen tekemä ei vaikuta suhteisiimme toisiin.

Kolmanneksi suhteissamme ei saa olla mielikuvia. Kaikki ne estävät suhteen elävän kauneuden.

Jos meillä on mielikuva, joko odotamme toisen käyttäytyvän sen mukaisesti tai yritämme muuttaa häntä sellaiseksi.

Useimmat eivät ole tosissaan, vaan hakevat helppoa elämää. Vakavia ei ole aikaa pohtia edes kahta minuuttia, jotain akuuttia askarta on koko ajan tekeillä. Jos ei ole kuuntelutuulella, voi pyytää toista tulemaan takaisin parempaan aikaan...

Suuri osa tajunnasta on omakuvaa, itsemme kanssa askartelemista. Kaikkien mielikuvien keskus on minä itse, ja muut mielikuvat tukevat tätä. Minuus on meille tärkeä ja antaa valtavasti energiaa toimia.

Nyt meitä pyydetään vapautumaan minästä, tyhjentämään tajuntamme ja lopettamaan mielikuvien muodostaminen. Jos kysyy, miten sen voi tehdä, kysyjänä on minä, joka kysyy keinoa itsensä muuttamiseksi.

Minuus on menneisyyden tulos: minun muistoni, kokemukseni, muistikuvani. Minä on menneisyyttä, ja tuo mennyt heijastaa tulevan.

Mielikuva jäljittelee tosiasiallista faktaa. Meille tulee tunne, että olemme todellisia samalla tavalla kuin vuori tai tuoli on totta. Emme me ole. Ainoa todellisuutemme on ajatus, joka on menneisyyttä. Ei siis ole ajattelijaa ja ajatusta, ei ole kokijaa eikä kokemusta.

Pyhyys tulvii hyvyyttä

7. keskustelu Brockwood Parkissa 20. toukokuuta 1976

Viimeisessä kohtaamisessa K ottaa ohjat:

"Tämän aamun jälkeen olette jättäneet minut täysin ilman tulevaisuutta ja menneisyyttä, ilman mielikuvaa. Tuntuu kuin olisin tyhjän seinän edessä. Olen hylännyt kaikki systeemit, gurut ja meditaatiomenetelmät, koska olen ymmärtänyt meditoijan merkityksen meditaatiossa. Silti en ole vielä ratkaissut surun ongelmaa enkä sitä, mitä tarkoittaa toisen ihmisen rakastaminen tai mitä myötätunto on. Ette ole myöskään osoittaneet minulle, mitä kuolema on."

Jos minuus on vain mielikuva, mikä kuolemassa kuolee? Eihän kuvitellun mielikuvan päättymisellä ole mitään merkitystä, se on kuin television sulkisi. Kuolemalla täytyy olla paljon isompi merkitys. Mielikuvien muodostuminen on kuin aalto ihmisen kärsimisen virran päällä, pikku juttu, pintahaava.

Mielikuvien jatkuva virtaus ei pääty yhden yksilön poistuessa virrasta, vaan jatkuu muissa ihmisissä, jos meissä on minuuden sisältävä mielikuva kuoleman hetkellä. Nuo mielikuvat eivät sijaitse aivoissa, ne ovat universaaleja, ilmenevät ihmisissä heidän syntyessään.

Kuolema avaa eteemme valtavan, loputtoman energian, jolla ei ole alkua eikä loppua. Se on elämää, jossa on loputonta syvyyttä. Mielikuvien muodostaja ja ajattelija estävät tuon energian virtaamisen.

Mielikuvien tuolla puolen on universaali suru, jossa ihminen on elänyt miljoonia vuosia. Kyse on paljon enemmästä kuin tuskasta tai rakkaan menettämisestä.

Se on suurempi kuin ihmisten surujen summa. Henkilökohtainen suru on lähinnä itsesääliä, mutta on olemassa syvempi suru, joka on universaalia. Ja havainto surusta synnyttää myötätunnon.

Ihmisen tolkuttoman tietämättömyyden näkeminen ja suru siitä, että näkee ihmisen elävän näin, herättää halun tehdä jotain. Se on sellaista myötätunnon energiaa, jota omia surujaan sureva ihminen ei voi koskaan tuntea. Sen tunteminen edellyttää, että mieli on täysin hiljaa, ilman tahtoa.

"Tuossa hiljaisuudessa on tunne jostakin, joka on ajan, ajatuksen ja kuoleman tuolla puolen. Se on pyhää, eikä sitä voi tutkia. Se saattaa olla kaiken alkuperä, ihmisen, aineen ja luonnon."

Sinne asti ei voi päästä, jos tajunta ei ole tyhjä. Pitää olla palavasti kiinnostunut löytämään totuuden, mutta ei saa jäädä kiinni sanoihin.

Elämästä ja totuudesta puhuminen voi olla pelkkää nokkelaa väittelyä, ideoiden ja mielipiteiden ilmaisemista tai syvälle sukeltavaa meditaatiota. Pitää päästä sanojen taakse voidakseen jakaa tämän keskenämme. Silloin ei enää jaeta, on vain tuo ulottuvuus.

Koko sarja ja erityisesti sen kaksi viimeistä keskustelua liikkuvat herkillä alueilla osoittaen johonkin, jota ei voi selittää, mutta jonka voi aistia.