5. Tervetuloa hyvään porukkaan!

Olin K-rautojen konsulttina viisi vuotta ja totisesti tykkäsin työstäni. Uskon, että se myös näkyi. Omalla osaamisella ei tuntunut olevan ylärajaa. Mitä enemmän toimialaa oppi tuntemaan, sitä paremmin pystyi kauppiaita auttamaan.

Sekin tuli selväksi, että kauppiaita ei voi käskeä ja että ideat on myytävä heille. Kaikki piti perustella niin, että vastaanottaja ottaa kopin. Eikä koskaan voi tietää, onko oikeassa. Ajatus yhdessä ja toisilta oppimisesta minulla oli jo tuolloin. Harvassa ovat ideat, joista voi itselleen kaiken kunnian ottaa.

Yhtenä päivänä esimieheni pyysi minua menemään elintarvikeryhmän johtajan, Alpo Neuvosen huoneeseen. Sain kuulla, että pian vapautuu neuvontapäällikön paikka. Oli vaikea uskoa, että hän tarjosi näin kova paikkaa minulle. Enkä edes uskonut siitä kunnialla selviäväni.

Kerrottuaan lyhyesti paikasta Neuvonen sanoi palaavansa asiaan, jos aihetta on. Poistuttuani huoneesta oletin, että asiaan ei enää palata, koska en ollut osoittanut kiihkeää kiinnostusta paikkaa kohtaan. Tavallaan olin jopa huojentunut, että voin jatkaa työssäni, jossa koin vastuideni olevan taitojeni tasalla.

Olin yllättynyt, kun parin päivän päästä Neuvosen sihteeri soitti ja pyysi minua tämän huoneeseen. Astuessani sisään Neuvonen kysyi:

"Kiinnostaako tämä neuvontapäällikön paikka?"

Nyökkäsin ja ajattelin, että nyt alkaa haastattelu sopivuudestani, mutta Neuvonen ojensikin kätensä ja sanoi: "Paikka on sinun. Tervetuloa hyvään porukkaan!"

Sitten hän lausui samat saatesanat kuin jokaiselle osastolleen palkatulle: "Meillä on täällä hyviä ihmisiä. Lähdemme siitä, että nostat tämän porukan keskiarvoa. Jos tässä porukassa ei viihdy, vikaa voi olla myös itsessä."

Parissa minuutissa Neuvonen paalutti tulevan tehtäväni jättäen minulle kuitenkin valtavan liikkumatilan. Rauhallisesti, lempeästi ja pilkettä silmissä hän osoitti luottavansa kykyihini selvitä. Sain ylennyksen Keskon kovimman johtoryhmän jäseneksi, mutta ennen kaikkea sain parhaan esimiehen, mitä minulla on ollut ja voin kuvitella. Tyylitajunsa ja taitotasonsa hän osoitti jo ensimmäisessä johtoryhmän kokouksessa.

Olin 29-vuotias, muut viisissä kymmenissä. Esitellessään minua Alpo totesi valinnan kohdistuneen minuun, koska minua on kehuttu. Sitten hän jostakin syystä lisäsi, että en käytä alkoholia enkä syö lihaa.

Johtajat naureskelivat asialle ihan hyväntahtoisesti, jolloin Neuvonen kohottautui tuolillaan ja totesi: "Tässä porukassa jokainen päättää itse, mitä juo tai syö."

Pöydän ympärille laskeutui hiljaisuus, jonka Neuvonen hänelle ominaisella huumorillaan laukaisi: "Niin kauan kun kenttä kehuu, Heikki saa tehdä mitä lystää."

Niinhän se on. Kaikki valta on ehdollista. Jos ei osaa hommiaan hoitaa, ne menettää.

Ihmisille pitää olla ystävällinen

Neuvosen johtoryhmä kokoontui maanantaisin, ja kokous kesti yleensä puoleen päivään. Alussa juotiin leppoisasti kahvia ja juteltiin niitä näitä. Asialistoja ei ollut, vaan jokaisella oli vuoronperään puheenvuoro ja muut kommentoivat halutessaan.

Keskustelu oli avointa, tunnelma hyväntahtoinen, ja kun jotain sovittiin, niin toimittiin. Pöytäkirjoja ei pidetty ja muodollisuudet olivat minimissä. Asioista puhuttiin niin kauan, että löydettiin yhteinen ymmärrys. Usein Alpo halusi kuulla kaikkien kommentin ennen kuin teimme päätöksen. Eri mieltä sai olla ja se piti myös sanoa, mutta kerran yhteisesti sovittua ei ollut sopivaa vesittää purnaamalla selän takana.

Olen nähnyt myös toisenlaisia kokouksia. Kauhistuttavin oli se johtoryhmä, jossa johtajat pomppasivat pystyyn esimiehen tullessa huoneeseen ja istuivat vasta luvan saatuaan. Kaikki puhuttelivat toisiaan tittelillä ja sukunimellä. Taisin herättää pahennusta, koska en voinut virnistelemättä katsella moista pelleilyä. Armeijassa oma pokkurointikiintiöni tuli täyteen.

Alpo Neuvonen johti ihmisiä isällisen inhimillisellä otteella. Erityisen vaikutuksen minuun teki hänen tapansa kuunnella. Hän oli tarkka sanojen vivahteista ja käytti puhuessaan hienoja kielikuvia. Vitseistä hän tykkäsi ja kertoi niitä hyvän tunnelman luomiseksi.

Hänen ihmiskuvansa oli aristokraattisen arvostava, mutta hän ei kaihtanut ojentaa ihmisiä silloin, kun aihetta oli. Hän oli hienolla tavalla vaativa, mutta samaan aikaan salliva ja ihmisiin luottava. Hän osasi yllättää.

Kerran olin hänen huoneessaan, kun vihainen asiakas soitti ja halusi korvauksen siitä, että oli saanut K-kaupasta jotakin epäkelpoa. Alpo kuunteli, pahoitteli vilpittömästi tapahtunutta ja lupasi hoitaa asian, joka ei olisi edes kuulunut hänelle. Laskettuaan luurin hän totesi rauhallisesti:

"Ihmisille pitää olla ystävällinen."

Työ on tärkeätä, mutta elämä on ensin

Uutena esimiehenä kysyin Alpolta neuvoa sellaisessakin asioissa, joilla ei koskaan pidä tämän kaliiperin johtajia vaivata. Opetus meni kerralla perille, kun Alpo vastasi ystävällisesti vaivatessani häntä mitättömällä asialla: "Sinä Heikki tiedät parhaiten, miten tässä kannattaa toimia."

Antoipa Neuvonen pari henkilökohtaistakin ohjetta. Yhden mukaan "kannattaa mennä naimisiin niin kauan kuin pääsee". Toisessa hän kehotti "aina muistamaan, että vaikka työ on tärkeätä, elämä on vielä tärkeämpää". Molempia ohjeita noudatin menemällä naimisiin Eevan kanssa heinäkuussa 1983, oltuani vajaan vuoden Neuvosen leivissä.

Neuvonen luotti ihmisten kykyyn ajatella itse ja lähti siitä, että jokaisella on hyvää tahtoa enemmän kuin näyttää olevan. "Ihmiset haluavat onnistua työssään" oli yksi häneltä tarttuneita ajatuksia.

Neuvontapäällikön paikalla oli vuosien varrella ollut kovia nimiä, ja se oli virka, jossa peräti neljä Keskon seitsemästä pääjohtajasta oli kannuksia hankkinut. Kun minua nimityksen jälkeen haastateltiin Kauppias-lehteen, toimittaja Jarkko Nurmi kysyi, mikä minusta tulee isona.

Kerroin, että Keskon pääjohtaja Ilmo Nurmela oli käynyt kaupassamme Kiuruvedellä ja siitä puhuttiin ennen ja jälkeen kuin seitsemännestä ihmeestä. Kun joku oli kysynyt pikku-Heikiltä, mikä hänestä tulee isona, olin vastannut: Keskon pääjohtaja.

Tietenkin Jarkko laittoi vastauksen sellaisenaan lehteen, luvallani toki. En tiedä, miten lukijat vastaukseni tulkitsivat, mutta tarkoitukseni ei ollut vihjata, että pyrkisin pääjohtajaksi. En halunnut ajatella edes seuraavaa siirtoani, saati suunnitella uraani.

Lehden ilmestyttyä yksi hiljan eläköitynyt Keskon konttorinjohtaja soitti ja onniteltuaan nimityksen johdosta kysyi, onko minulla perhettä tai lapsia. Silloin ei ollut. Hän vakavasti varoitti minua tekemästä samaa virhettä, jonka hän aikoinaan teki omistautuessaan niin täysin työlleen.

"Vaimoni kasvatti meidän lapsemme. Vasta nyt vaarina tajuan, miten paljon olen menettänyt, kun en ole saanut seurata omien lasteni kasvavan."

Tuntui pahalta. Kaiversin nämä sanat taltalla sydämeeni ja nostin ne mieleeni, kun meillä oli kaksi lasta ja haaveilimme kolmannesta. Silloin tuli aika ottaa uran kolmas askel.

Ihan minne haluat

Yksi neuvontapäällikön tehtävistä on kulkea maailmalla oppia ottamassa. Erityisesti muistan ensimmäisen Amerikan-matkani, joka sattui poikamme ollessa kaksikuukautinen. Kaksi viikkoa poissa kotoa tuntui iäisyydeltä, mutta sen matkan merkitystä on täysin mahdotonta yliarvioida.

Matkustin yksin. Kysyessäni Neuvoselta, mihin menen, hän vastasi: "Ihan minne haluat."

Vapaat kädet ovat synonyymi vastuulle. Alpo ei halunnut nähdä matkaohjelmaani etu- eikä jälkikäteen, ei tarkastanut matkabudjettia eikä kysynyt, mitä matka maksoi. Oleellista oli, mitä opin.

Olisi ollut todella typerää käyttää luottamusta väärin ja mennä pitämään talon rahoilla hauskaa. Tein kyllä raportin ja kerroin johtoryhmälle, mitä olin oppinut. Eivät ne kuitenkaan olleet sen matkan tärkein anti. Arvokkainta antia ei koskaan saa muistioissa kuvattua.

Muutos oli iso, kun Neuvonen siirtyi viimeiseksi vuodeksi ennen eläkkeelle jäämistään kokopäivätoimiseksi varapääjohtajaksi ja hänen paikalleen tuli Timo Karake. Karake oli dynaaminen, moderni ja karismaattinen johtaja, mutta eroa edeltäjäänsä oli kuin yöllä ja päivällä. Vahdinvaihto tapahtui aikana, jolloin Pirkka-tuotteita lanseerattiin

Sain olla mukana tuotesarjan suunnittelussa. Neljän hengen työryhmämme mietti, mikä voi mennä pieleen, mutta mikään olettamistamme uhkakuvista ei toteutunut, vaan heti löytyi toteutustapa, joka kelpasi kaikille osapuolille: teollisuudelle, Keskolle, kaupalle ja asiakkaalle. Kovaa tietoa ja uskonvahvistusta kävimme hakemassa mm. Englannista ja Sveitsistä, joissa kaupan omien merkkien osuus oli ihan toisella tasolla kuin Suomessa. Lopullisen päätöksen sarjasta tekivät kauppiaat. Lanseeraus oli yksi päätöksistä, jotka piti tehdä, eikä voinut jäädä odottamaan yksimielisyyttä. Eino Perttilällä oli tapana sanoa, että kaikkia uusia asioita enemmistö vastustaa aina. Syitä on monta: ihmiset ovat huonoja luopumaan siitä, mihin ovat tottuneet, eivätkä häpeä arvostella sitä, mitä eivät tunne. Vastustavat, varmuuden vuoksi.

Ihminen voi olla varma väärässä asiassa. Vähän harmitti, etten lyönyt kauppias Eero Luhtasaaren kanssa vetoa, paljonko Pirkka-tuotteita tulee olemaan. Oma veikkaukseni oli 500, ja se sai Eeron tuhahtamaan: "Ei ikinä!" Nyt niitä on jo yli 2600, ja uutta pukkaa harva se viikko.

Voisi vielä tarkentaa, että enemmistö vastustaa nimenomaan sellaisia asioita, jotka joka tapauksessa tapahtuvat. Usein vastustus kohdistuu mitättömiin asioihin. Suuret asiat, joihin voisi vastustuksella vaikuttaa, menevät yli ymmärryksen eivätkä aiheuta suurta tunnekuohua.

Tyhjillä sanoilla ei mikään muutu

Neuvontapäällikkö sai useita työtarjouksia talon ulkopuolelta ja sisältä. Vastasin aina ei, mutta kun Kari Hagfors pyysi minut aamupuurolle Kauppakiltaan, en edes tiennyt meneväni työhaastatteluun.

Hagfors oli Kauppiaitten kustannus Oy:n toimitusjohtaja. Yhtiön rahasampo oli Pirkka-lehti, mutta se julkaisi monia muita lehtiä ja kirjoja. Kari kysyi, kiinnostaisiko minua tulla kaupan ammattilehteen Kehittyvään kauppaan päätoimittajaksi. En muista, kauanko asiaa pohdin, mutta maaliskuussa 1987 vaihdoin pestiä ja olin tässä tehtävässä seuraavat kymmenen vuotta.

Moni ihmetteli, miksi luovuin arvostetusta paikasta ja siirryin alemman statuksen vakanssille tytäryhtiöön. Vastasin, että tein ihan samoja hommia, vain väline vaihtui. Minusta lehden avulla pystyy kehittämään K-kaupoista parempia jopa tehokkaammin kuin neuvonnassa.

Neuvojat vaikuttivat kauppoihin kauppiaiden kautta. Lehdellä vaikutettiin paitsi kaikkiin kauppiaisiin, myös K-kaupan myyjiin ja keskolaisiin. Kerran kuussa he saivat lehdestä lukea, mitä kiehtovaa kaupan alalla tapahtuu.

Asemavaltaa minulla oli vähemmän, mutta vaikuttamisen mahdollisuus oli ehdottomasti suurempi. Yhdellä hyvällä jutulla saatoin saada vipinää aikaan vaikka tuhanteen K-kauppaan.

Samaa mieltä oli Eino Perttilä, joka sanoi, että hyvillä kirjoituksilla lehdessä vaikutetaan asiakkaiden kokemaan arkeen enemmän kuin mihin edes Keskon pääjohtaja pystyy, koska lehden viesti menee sellaisenaan etulinjassa oleville. Ainoa ehto on, että sanoma on sellaista, joka todella vaikuttaa. Tyhjä puhe ei puhuttele ketään eikä edistä mitään.

Se on sitten ihan toinen asia, osaako vaikutusvaltaansa käyttää.

Aitoa puhetta ja tunteita tosia

Siirryin Katajanokalta Rauhankadulle ja aloin uudistaa lehteä. Ensimmäisten kuukausien aikana tunsin olevani ei-toivottu henkilö. Lehden toimittajat vierastivat minua ja osoittivat sen avoimesti. Oli vaikea löytää yhteistä kieltä ja säveltä. Tilanne oli minulle uusi ja outo.

Tiesin, mitä halusin tehdä, ja toteutin sen. Onneksi minua tuki toimitusneuvosto ja erityisesti sen puheenjohtaja, raahelainen kauppias Jarmo Hämäläinen. Hän asetti meille varsin konkreettisen tavoitteen: että lehden jutuista puhutaan myyjien taukotuvassa.

Tavoite oli mainio, koska sen perusteella pystyi päättämään, mistä kirjoitamme ja miten: vähemmän johtajien julistusta ja enemmän ihmisten aitoa puhetta ja todellisia tunteita!

Siitä lähdimme, että lukijamme tekevät tärkeätä ja raskasta työtä ja ovat kiinnostuneita itsensä kehittämisestä. Ketään ei voi pakottaa lukemaan lehteä, sen on oltava tarpeeksi kiinnostava ja innostava! Se on mahdollista vain olemalla aidosti kiinnostunut ja innostunut siitä, mitä teemme.

Yksi parhaista ideoista oli, että aloin kirjoittaa lehden viimeiselle sivulle omaa palstaa. Palstan nimeksi tuli "...muuten" ja se koostui lyhyistä kommenteista ajankohtaisiin asioihin. Sata palstaa ehdin kymmenen vuoden aikana kirjoittaa.

Kirjoitin tekstin aina vasta, kun muu lehti oli jo valmiina. Ajatukseni oli, että jos kauppiaat eivät muuta lue, niin ainakin sen kolumnin. Teksti oli aina samalla paikalla ja sen lukemiseen meni korkeintaan kolme minuuttia.

Loppuun laitoin usein jonkun kevennyksen: vitsin, sutkauksen tai letkautuksen, joka saa ihmiset hyvälle mielelle. Palautteesta päätellen onnistuin, koska vielä 20 vuotta myöhemminkin monet muistavat palstani, mutta pääkirjoituksia tuskin kukaan, en edes minä itse.

Sanan sapeli osuu itseensä

Muutaman kerran astuin isoille varpaille ja sain tuimaa palautetta. Muuan Iso Herra närkästyi siitä, että siteerasin palstallani Keskon ex-pääjohtaja E. O. Mansukosken kirjoitusta Uudessa Suomessa. Mansukoski kritisoi siinä Keskon johtoa siitä, että yhtiö on haalinut omia osakkeitaan tytäryhtiöille.

Ison Herran mielestä minä asetuin kiistassa Mansun - jota nimeä tämä myös itse itsestään käytti - puolelle Keskon johtoa vastaan, ja sellainen ei ollut sopivaa ryhmän omassa lehdessä.

Puolustauduin sanomalla, että en ottanut kantaa puolesta enkä vastaan, vaan kerroin, mitä mieltä pitkäaikainen pääjohtaja on. Katsoin, että riita on Keskon entisen ja nykyisen johdon välillä.

Iso Herra kysyi minulta, enkö tunne Keskon yhtiöjärjestystä. Vastasin turhankin nenäkkäästi, että oletan Mansun tuntevan sen.

Sen tiesin, että päätoimittaja nauttii lain silmissä erityissuojaa. Osmo Lampinen, konkarikollegani Pirkka-lehdestä oli minulle teroittanut, että edustan päätoimittajana neljättä valtiomahtia. Minun tulee tuntea valtani ja vastuuni. Molemmat ovat yksin minulla. Jos lehdessä julkaistaan laittomuuksia, minä niistä linnaan joudun.

Tajusin kuitenkin, että lehti ei voi toimia Keskon tahtoa vastaan. Selitin Isolle Herralle, että tämän aiheen on nostanut esiin Mansu enkä minä, ja minusta olisi outoa, jos näin julkisen kommentin toistaminen olisi tabu. Sanoin tarvitsevani työssäni Keskon johdon luottamusta. Jos kommenttini on johtanut sen menettämiseen, minun tulee ymmärtää erota tehtävästäni.

Iso Herra alkoi nauraa ja sanoi, että ei minun tämän takia erota tarvitse.

"Olet vaarallisempi talon ulkopuolella kuin sisäpuolella", hän taitavasti kuittasi keskustelumme.

Tuo puhelu opetti, että rohkea pitää olla, mutta ei tyhmä. Aina ei ole helppo tietää, toimiiko oikein. Itseään pitää kuunnella, mutta kaikki työ on yhteistyötä ja vastuuta ei pääse pakoon.

Niin hyvä, että parempaa ei ole

Yksi K-ryhmän erityispiirteitä on se, että Kesko ja K-kauppiaat ovat samanaikaisesti yhteistyössä ja kauppasuhteessa. Kumpikaan ei menesty ilman toista. On inhimillistä, että kauppiaat purnaavat Keskon myyntihinnoista tai keskolaisten joustamattomuudesta. Monia keskolaisia taas riepoo kauppiaiden jääräpäisyys ja omahyväisyys.

Tapasin yli tuhat kauppiasta, eikä kahta samanlaista vastaan sattunut. Kauppiaana ei pärjää sellainen, joka ei hoida asioitaan tai ei osaa pitää puoliaan. Pitää olla intohimoinen suhde työhön, jos meinaa yrittäjänä leipänsä hankkia.

Kauppiaan työpäivät ovat pitkiä, eikä vastuu hellitä hetkeksikään. On oltava oikeasti tuhattaituri ja pidettävä langat käsissään. Liian taiteellisista tyypeistä tai haihattelijoista ei ole kauppiaiksi.

Hyvän kauppiaan teema oli minulle rakas siitä lähtien, kun aloin sitä elämänurakseni ajatella. Tulokulma teemaan toki vaihtui, kun en enää ajatellut kauppiaaksi ryhtyväni.

Melkein sata kertaa olen pitänyt K-kauppiaaksi koulutettaville palopuheen, jonka otsikko oli "Kauppiaana onnistuminen". Sanoin, että kauppias vastaa yrittäjänä kaupastaan. Keskoa tai ketään muuta on turha syyttää, jos ei onnistu. Kysyin, miksi kuulijat halusivat kauppiaaksi. Korostin erityisesti, että jokaisen tulee haluta kasvaa hyväksi kauppiaaksi.

K-kauppiaaksi pääsee allekirjoittamalla kauppiassopimuksen, mutta hyväksi kauppiaaksi pääsee vain pitämällä huolen osaamisestaan. Se on kokopäivähomma, siinä ei tule koskaan valmiiksi.

Varoitin, että raha ei saa olla tärkein, saati ainoa syy kauppiaaksi ryhtymiseen. Tämän pointin lisäsin puheenvuorooni sen jälkeen, kun ollessani kerran matkalla Siikajärvelle kauppias Vesa Laakso soitti minulle.

Vesan ruokakauppa Turun Länsikeskuksessa oli Suomen ruokakauppojen myyntitilastojen kakkosena, mutta se ei häntä kopeaksi tehnyt. Vesa kuului kauppiaiden ehdottomaan kärkikastiin myös ihmisenä ja johtajana.

Kysyin häneltä, mitä minun pitäisi sanoa tuleville kauppiaille. Vesa yritti väistellä sanoen, että "kyllähän sinä tiedät". En tyytynyt tähän, vaan kysyin, mitä hän sanoisi. Hetken mietittyään hän vastasi:

"Sanoisin, että kymmenen ensimmäistä vuotta kauppiaan pitää keskittyä tekemään kaupasta niin hyvä, että parempaa ei ole. Sen jälkeen voi katsoa pankkitililtä, paljonko on tienannut."

Liian moni lähtee Vesan mukaan kauppiaaksi rikastumisen ajatus mielessään. Hänen mielestään tällöin noustaan takaperin puuhun, koska varallisuus ei ole kauppatoiminnan syy, vaan seuraus. Rahaa tulee, kun toimii oikein. Tulos on asiakkaiden antama kiitos hyvästä palvelusta.

Ihan samaa ovat korostaneet ihan kaikki arvostamani yrittäjät. Ahneudella ja röyhkeydelläkin voi rikastua, mutta alhaisin keinoin hankittu vauraus on osoitus moraalisesta rappiosta.

Vaurastumista sinänsä en pidä pahana, mutta olen saanut paljon näyttöä siitä, millaista pahaa runsas raha voi ihmiselle tehdä. Sekin on tullut selväksi, että ihmiset aistivat herkästi toisten motiivit. Ahneuden jotenkin haistaa, eikä sitä pysty partavedellä peittämään.

Osaaminen toimii aina

Kauppiasvalmennuksella on pitkä perinne, ja minulla on siihen erityissuhde. Isäni osallistui ensimmäiselle ns. pitkälle valmennukselle vuonna 1951 Espoon Siikajärvellä. Kurssi kesti koko vuoden ja siltä valmistui diplomikauppiaaksi. Tätä titteliä isäni ylpeillen käytti, se oli hänen tohtorintutkintonsa.

K-ryhmän menestyksen taustalla on suuri viisaus panostaa kauppiaiden osaamiseen vahvasti. Vaurastuminen ei ole vahinko, vaan opittavissa oleva taito. Ja siihen todella panostettiin, tunnetuin seurauksin.

K-ryhmän voima oli siinä, että kiistakysymyksissä otti yhteen kaksi itsenäistä toimijaa, joista molemmat tajusivat kohtalonyhteytensä. Kumpikin päätti omaan toimivaltaansa kuuluvista asioista ja myös vastasi seurauksista. Yhteisistä asioista päätettiin yhdessä, ja niitä varten oli olemassa organisaatio, joka näytti monimutkaiselta - ja tavallaan olikin.

Teoreetikoiden mielestä K-ryhmän kaltainen matriisiorganisaatio ei voi olla tehokas. Ei se teoriassa olekaan, mutta käytännössä näyttää toimineen vallan mainiosti. Ulkopuolisten on tätä vaikea ymmärtää, mutta niin on monien sisäpuolistenkin.

Toimittuani muutaman vuoden lehtityössä minua alkoi yhä enemmän kiehtoa ajatus kirjan kirjoittamisesta. Aihe oli ihan selvä: miten voi auttaa kauppiaita menestymään. En muista, milloin ja mistä idea kirjaan tuli, mutta tuntui väistämättömältä yhdistää kaksi intohimoni kohdetta: kiinnostus kauppaan ja kirjoittaminen.