4. Taito karttuu tekemällä 

Kaikki hyvä tehdään yhdessä, kaikkeen tekemiseen kytkeytyvät ihmiset. Sadoista ihmisistä on jäänyt meihin syvä sydänjälki. Useimmat rakkaistamme eivät tajua, miten tärkeitä he meille ovat, koska emme ole saaneet sitä koskaan heille sanotuksi tai viesti ei ole mennyt perille.

Minun piti elää kauan ennen kuin kiinnostuin omasta henkilöhistoriastani. Tutustumalla omaan tarinaansa tajuaa, miten tärkeitä toiset ihmiset ovat. Ilman heitä meitä ei olisi.

Tarvittiin monta sataa sattuman oikkua, että synnyin kaupan yläkertaan Kiuruvedellä.

Ukkini Juho Peltola perusti kaupan Karjalan Impilahdelle vuonna 1916. Sota pakotti perheen evakkoon Kiuruvedelle, jonne avattiin kauppa 1940. Kuopion Keskolla oli varoiteltu, että sinne ei kannata kauppaa avata, koska siellä on niin kova kilpailu ja kaksi vahvaa osuuskauppaa, Kiuto ja Elo.

"Se on minun paikkain", oli Juho uhmakkaasti vastannut.

Kun seuraavana vuonna oli mahdollista muuttaa takaisin Karjalaan, ukki pyysi 15-vuotiasta isääni Kalevia ja isän neljä vuotta nuorempaa veljeä Mattia jäämään hoitamaan kauppaa Kiuruvedellä.

Äitini syntyi Kalannissa, Varsinais-Suomessa, opettajan perheeseen. Hän oli kaksosista toinen ja syntyessään niin heiveröinen, että kätilö oli tyttöä katsoessaan kysynyt, kannattaako tätä edes pestä.

"Pitää pestä!", oli isoäitini vaatinut.

Valmistuttuaan farmaseutiksi Helsingistä äiti sai ensimmäisen työpaikan Kiuruveden apteekista. Kankaanostomatkalla Peltolan kaupassa 1950 hän ihastui kauppiaaseen ja vei vahingossa mittatikun mukanaan. Äiti joutui nolona palaamaan takaisin, ja siitä se alkoi.

Kuka muistaa Martta Makkosta?

Synnyin joulun alla 1952 perheen toisena poikana. Elämäni alku ei ole minua kiinnostanut, mutta ollessani kerran menossa pitämään luentoa Kätilöopistolle sain päähäni soittaa äidilleni ja kysyä, mitä hän muisti synnytyksestäni 52 vuotta aiemmin.

Äitini kuvaili elävästi, miten kätilö komensi isää lämmittämään vettä. Hän muisti senkin, millainen oli ollut kätilön tukkakiehkura ja leninki.

Synnyin kotona, koska Kiuruvedellä ei tuolloin ollut sairaalaa. Kätilö oli haettu pikkujouluista apuun. Hän hoiti hommansa ja ehti vielä takaisin juhliin.

Oli hauska kuulla tämä tarina, ja käytin sitä luennossani. Kuulijoina oli kätilöitä, jotka olivat yövuorojen ja huonon palkan takia ehtineet jo kypsyä työhönsä, josta ei arvostusta juurikaan tule.

Yhdessä kalvossani lukee: "Kukaan ei saa ansaitsemaansa arvostusta." Kysyin kuulijoilta, milloin he ovat viimeksi saaneet kiitosta työstään. Joku sanoi, että ei muista 16 vuoteen kenenkään häntä kiittäneen muuten kuin muodollisesti.

Kerroin keskustelusta äitini kanssa. Luentosali oli hiirenhiljainen, kun toistin äidin sanat kätilöstä: "Martta Makkonen oli aivan ihana ihminen!"

Ihmetellessäni äidille, että hän muistaa kätilön nimenkin, hän totesi napakasti: "Kaikki muistavat Martta Makkosen!"

Martta Makkonen oli synnyttämässä satoja lapsia mutta uransa aikana sai tuskin yhdeltäkään äidiltä kuulla olevansa ihana ihminen. Sellainen ei ollut tapana silloin, eikä ole vieläkään.

Sanotaan, että Suomessa ei ole tapana kehua. Sanon, että se on typerä tapa.

Martta Makkonen haudattiin kauan sitten Kiuruveden kirkkomaahan. Kunta ei antanut hänelle kultakelloa, eikä hän sellaista tarvinnut. Tuskin hän kaipasi erityisiä kiitoksia, mutta olisi ne ansainnut. Nyt häntä kiiteltiin, mutta hän ei ollut enää kuulemassa.

Tulin tarinan opetukseen: "Vaikka et koskaan kuule kiitoksen sanoja, se ei tarkoita, etteikö tekemästäsi työstä olla kiitollisia. Ei kukaan voi tietää, mitä hänestä puhutaan. Vaikka ei kuule kiitosta, voi kuvitella arvostuksen, jonka tietää ansaitsevansa."

En muista Marttaa. Äitini kuvauksen perusteella hän oli ihminen, jota olisi helppo arvostaa. Kutsun tullessa hän tuskin kyseli, miksi pitää lähteä. Hänen työnään oli todistaa uuden elämän ihmettä. Tiedän turhempiakin töitä.

Musiikki vie mukanaan

Kiinnostukseni kouluun hiipui, kun musiikki vei mukanaan. Kuuntelin levyjä ja rämpytin kitaraa. Leikimme bändiä parin kaverini kanssa ja koska emme osanneet soittaa, sävelsimme omia kappaleita. Opettajan pyynnöstä esiinnyimme koulun vanhempainillassa. Soitto oli surkeata, mutta lavaelkeitä oli peilin edessä opeteltu. Ja olihan se mahtavaa tehdä samaa, mitä omat idolit tekivät.

Musiikin merkitystä elämäni kohottajana ei voi yliarvioida. En edes halua ajatella elämää ilman musiikkia. Ilman sitä elämä ei soi.

Musiikin lisäksi tykkäsin kirjoittamisesta. Yhden aineeni lähetin Joka Poika -lehden kirjoituskilpailuun ja sain kunniamaininnan. Voi onnea, minun sanojani lehdessä painettuna! Esittelin lehteä ylpeänä kaikille, ja edelleenkin tuo noteeraus on minulle merkittävämpi kuin joidenkin voittamat Nobelit.

Kirjoittamisesta tuli sittemmin osa ammatillista identiteettiäni, ja yhden syyn siihen olen löytänyt. Keskikoulun kolmannella luokalla äidinkielenopettajani Maila Sallinen sanoi minulle ainetta palauttaessaan: "Heikki, sinä kirjoitat oikein kivasti."

Kukaan ei tajua, millainen voima tuolla lauseella on ollut. Itsekin tajusin sen vasta aikuisena. Voi olla, että ilman sitä en olisi 15-vuotiaana uskaltanut ryhtyä kirjoittamaan jokaviikkoista palstaa Iisalmen Sanomiin. Palstan edellinen pitäjä, luokkakaverini ja sittemmin television kautta Suomen Kuvalehden päätoimittajaksikin päätynyt iso idolini Pekka Hyvärinen sitä minulle ehdotti saatuaan itse paikan kesäharjoittelijana Savon Sanomissa.

Palstan nimeksi tuli Siivuja, ja arvioin siinä pop-levyjä ja kerroin uutisia musiikkimaailmasta. Kirjoitin myös muihin lehtiin, vaikka palautetta niistä ei juuri tullut. Muistan vain yhden luokkatoverin tylyn kommentin: "Et sinä musiikista mitään ymmärrä!" Se satutti, mutta ei saanut lopettamaan kuuntelua eikä kirjoittamista.

Et ole veljesi veroinen!

Toinen esimerkki kouluajoilta lausutun sanan voimasta on päinvastainen. Isoveljeni Timo oli matikanopettajamme mielestä yksi lahjakkaimmista, joita hän oli pitkällä urallaan opettanut. Ensimmäisissä algebrankokeissa tein pari virhettä ja sain arvosanaksi 9+. Se oli luokan toiseksi paras tulos, mutta Timoakin opettanut opettaja oli pettynyt ja ojentaessaan koepaperin tuhahti: "Et ole veljesi veroinen!"

Kiinnostusteni matikkaan lopahti siihen. Pelottaa ajatella, kuinka monen nuoren itsetunnon tuo tyranni ehti urallaan murjoa joutumatta vastuuseen teoistaan. Tiedän, että osaan matikkaa, mutta en halua osata. Siitä en piittaa, että kostan näin vain itselleni.

Isäni toivoi, että minusta tulisi hänen autoliikkeensä konttoripäällikkö. Syksyllä 1971 pääsin kauppaopistoon. Koulunkäynti oli helppoa ja olin tylsistynyt. En kokenut oppivani juuri mitään.

Kun kuulin, että 1972 kauppakorkeakouluun voi päästä pääsykokeilla, panin kaiken peliin. Osallistuin valmennuskurssille Helsingissä ja opettelin pääsykoekirjat melkein ulkoa. Pääsin sisään ja valitsin pääaineikseni laskentatoimen ja hallinnon, koska molempia tarvitsee johtamisessa.

Olin mielettömän motivoitunut opiskelemaan ja valmistuin kolmessa ja puolessa vuodessa kauppatieteiden maisteriksi, vieläpä erinomaisin arvosanoin.

Motivaationi oli korkea, koska tiesin, mitä haluan oppia. Minua kuitenkin järkytti, miten vähän opinnot antoivat konkreettisia apuvälineitä siihen tehtävään, johon luulin päätyväni. Kukaan ei luennoilla puhunut vähittäiskaupasta mitään. Puhuttiin jakelutiestä, ikään kuin kauppa olisi vain välttämätön paha tehtaassa tehtyjen tuotteiden siirtämiseksi kuluttajien käyttöön. Sittemmin opin, että yhtä vähättelevästi kauppiaat puhuivat teollisuuden edustajista "tavarantoimittajina".

Kauppakorkean johtamisopitkin sopivat paremmin amerikkalaisen konsernin ykköselle kuin suomalaisen perheyrityksen vetäjälle, jossa johdettavina on tuttuja ihmisiä eikä joku hemmetin "henkilöstöresurssi".

Myöhemmin tajusin, että opiskelujen tarkoitus on kehittää kykyä ajatella ja opettaa keskittymään oleellisiin asioihin. Tätä opinnot totisesti tekivätkin.

Johtaja on yksin täysi nolla

Isä alkoi houkutella minua yli 100 henkeä työllistävän perheyrityksemme (tai tarkemmin ilmaistuna sukumme omistaman yhtiön) toimitusjohtajaksi. Maisteriksi valmistuttuani aloin kuitenkin pohtia, että käyn hakemassa oppia muualta enkä mene "valmiiseen pöytään".

Kaikki korkeakoulun opit eivät totisesti toimi yläsavolaisessa ympäristössä. Isäni suhtautui hyväntahtoisesti viisasteluuni. Pitääkseen minut jotenkin maan tasalla hän osti Oulusta baarin, jota "johdin" opiskelujeni lomassa kolme vuotta. Ihan oikea yrittäjä en ollut, koska isä lupasi maksaa mahdolliset tappiot.

Baarin myynnistä Oulun Kärpille sain käsirahan Helsingin Fredalta ostamaani yksiöön. Sen baarin pito opetti, että tekemällä oppii sellaista, mitä lukemalla ei. On tärkeätä itse tuntea, miltä vastuun kantaminen tuntuu. Yrittäjänä vastuuta ei voi kenellekään siirtää.

Joulukuussa 1976 osallistuin Tero J. Kauppisen vetämään kolmipäiväiseen Motivaatioseminaariin Haikon kartanossa. Opintoni kauppakorkeassa olivat takana ja armeija edessä.

Sain ensimmäinen kosketukseni siihen, miten syvästi koulutus voi vaikuttaa ihmiseen. Muistiinpanot ovat vieläkin tallessa, ja niitä silloin tällöin kertaan. Jämäkkyys oli uusi kuuma käsite, ja kurssilla puhuttiin paljon sisäisistä voimista ja annettiin hyviä ohjeita elämästä selviämiseen.

Imin Teron oppeja kuin kuiva sieni vettä. Vieläkin muistan, miten hyvin ajatukset upposivat. Tässä muutamia poimintoja muistiinpanoistani:

• Asenne tehtävään alussa määrittää lopputuloksen. Positiivinen asenne ideoihin = haetaan jokaisesta ideasta ensin sen parhaat puolet ja vasta sitten sen huonot puolet.
• En voi antaa sellaista, mitä minulla ei ole.
• Ihmiset ovat kenkkuja kenkuille ihmisille.
• Minä en ole elämässä sinun arvostuksiesi mukaan, etkä sinä ole elämässä minun arvostuksieni mukaan, mutta ihanaa jos tavataan.
• Kun teen koko ajan täysipainoisesti tärkeintä tehtävääni, en pysty parempaan.
• Huipulla olevan on annettava muiden loistaa. On osattava siirtyä auton ratista takapenkille. Johtajana yksin olen täysi nolla.
• Pelko ja rohkeus ovat siinä mielessä samanlaisia, että molemmat kasvavat käytössä.

Kurssilla annettiin myös yksinkertainen mutta tepsivä ohje ongelmien ratkaisemiseksi:

• Kirjoita ongelma paperille.
• Kysy, onko tämä minun ongelmani? Jos on, niin...
• Kirjoita kolme ratkaisuvaihtoehtoa.

Muistan vielä yhden huippuneuvon, jota toteutin hyvällä menestyksellä. Työpäivän päätteeksi pitää kirjoittaa tekemättömät työt paperilapulle ja jättää lappu pöydälle niin, että sen näkee aamulla töihin tullessaan.

Lapulle kirjoittaminen toimii kahdella tavalla: tekemätön työ jää työpaikalle ja sen tekee heti aamulla virkeänä. Toimii ällistyttävän hyvin, mutta vain sillä ehdolla, että suorittaa molemmat vaiheet. Kokemus on osoittanut, että lapun tekeminen unohtuu helpommin kuin tehtävien tekeminen.

Tero on Iisalmen lahja suomalaiselle johtajuudelle ja valmensi myös sekä perheyrityksemme väkeä että keskolaisia johtajia tuloskuntoon. Hänen kantansa halusin kuulla myös ennen nostemestariksi ryhtymistä.

Yksi tohelo pilaa koko tuvallisen

Vuosi armeijassa oli elämäni karmein. Järkytyin tavasta, jolla ihmisiä siellä kohdeltiin. Se oli alentavaa, epäinhimillistä, turhauttavaa, rienaavaa ja raukkamaista. Tunsin koko ajan olevani väärässä paikassa.

Aliupseerikoulun jälkeen minut komennettiin RUK:hon, mutta tulotarkastuksessa mainitsemani krooninen selkäsärkyni lopulta tutkittiin. Paljastui, että sille löytyy fysiologinen selitys, nopea pituuskasvu. Palasin "maitojunalla" kasarmille, en halunnut ottaa riskiä halvaantumisesta.

Hyrylän kasarmilla ehdotin komentajalle, että tekisin armeijan loppuajan tutkimusta alokkaiden sopeutumisesta sotilaselämään. Se hänelle kävi. Siispä selvitin ensin yhden ilmatorjuntapatteriston alokkaiden henkisen tilan monimutkaisella kyselylomakkeella ja luokittelin heidät kuuteen ryhmään. Ykköseen pääsivät mieleltään terveet ja kuutoset olivat jonkin sortin sekopäitä.

Tutkimusta ohjasi sotilaspsykologian konkari, joka ilmoitti tietävänsä, että kuutosen saaneilla tulee ongelmia armeijassa, mutta syy ei ole armeijan. He eivät vain pärjää itsensä kanssa silloin, kun on kovia paineita. Terveet sietävät, koska heidän mielensä sopeutuu uusiin olosuhteisiin.

Kysyimme ensin kaikilta, mitä he ajattelivat armeijasta ja itsestään. Myöhemmin kyselimme, miten he olivat viihtyneet ja mitä ajattelivat tupatovereistaan.

Oli hurjaa havaita, millaisilla kysymyksillä henkilön mielentilan pystyi saamaan selville ja miten hyvin sen perusteella voi ennustaa armeijassa pärjäämisen. Tuvan henki vaikutti valtavasti. Jos tupaan sattui pari "hankalaa tapausta", he onnistuivat pilaamaan kaikkien muidenkin tunnelmat ja armeija alkoi tuntua ikävältä.

Tutkimus avasi silmäni, mutta niin teki armeijakin. Se herätti minut pikkuporvarillisesta horroksestani. Alokkaiden rivistöstä näki, että elämän eväitä ei totisesti ole jaettu tasaisesti. Oma elämäni oli ollut monella tavalla helpompaa kuin monen muun. Armeija paljasti, miten ympäristö kaivaa ihmisestä esiin uusia puolia.

Sekin minulle selvisi, että en voi sietää alistamista enkä sitä hyväksy, koska se kutistaa meidät ihmisinä. Kenelläkään ei ole oikeutta kutistaa toista, ei suoraan eikä välillisesti.

Tämä on elämänfilosofiani ydin, vaikka en tuolloin sitä sellaisena osannut hahmottaa.

Ongelmanvaihtovalmennus

Armeijan jälkeen en halunnut palata Iisalmeen, hinguin nähdä maailmaa. Pyrin työvaihtoon Amerikkaan, mutta keväällä 1977 Amerikassa oli paha lama, eikä paikkaa minulle löytynyt. Puoli vuotta jaksoin odottaa.

Se kevät muutti elämäni. Pohtiessani, mitä elämältä haluan, en tyytynyt ensimmäiseen vastaukseen, vaan sukelsin syvemmälle ja oivalsin jotain, jonka olen monta kertaa matkani aikana havainnut ja jonka vieläkin uskon olevan totta: tärkeintä on tehdä sitä, mikä on oikein.

Työurani alkoi elokuussa 1977. Hain Keskon rautaryhmän neuvojan paikkaa, ja sain sen. Minusta tuli keskolainen. Meitä oli kolme neuvojaa ja konsultoinnin kohteina 250 K-rautaa. Kiersin kaupoissa ja neuvoin kauppiaita monenlaisissa asioissa. Sain olla avaamassa uusia K-rautoja ja laatia myymäläverkkosuunnitelman.

Alaa en juurikaan tuntenut, mutta imin innokkaasti vaikutteita ja pian olin asioissa sisällä. Kävin pitämässä luentoja rautakauppiaiden pitkässä valmennuksessa ja koin itsekin oppivani puhuessani asioista.

Yksi mainio kommentti jäi erityisesti mieleeni. Heinolan kauppias Tapio Laitinen sanoi, että hän on saanut vuoden kestäneessä koulutuksessa itselleen uusia ongelmia.

"Kaupanpitoon liittyy paljon asioita, joiden en tiennyt olevan olemassa ennen valmennukseen tuloani. Ne kuitenkin ovat niitä asioita, joista onnistumiseni kauppiaana riippuu."

Upea oivallus! Saman asian hiukan toisin sanoin ilmaisi kuopiolainen kauppias Topi Laitinen (ei sukua Tapiolle). Hän sanoi oppineensa kauppa-asioista enemmän olemalla pois kaupalta kuin touhuamalla myymälässä. Irtaantuminen ja etäisyys auttavat kirkkaammin näkemään, mitä pitää tehdä ja mitä ei.

Hyvät eniten neuvoja haluavat

Rautakaupan neuvojan tehtäviin kuului myös kirjoittelu ammattilehteen. Sitä rakastin, eivätkä juttuni Kauppias-lehdessä aina käsitelleet rautakaupan asioita, vaan kirjoitin jopa ajankäytöstä. Yksi juttu ehkä ennakoi tulevaa uraani, se oli otsikoitu "Oletko muuttuva vai juuttuva?"

Seurasin läheltä ja luottohenkilönä kauppiaiden touhuja. Pohdin paljon, miksi joku menestyy ja joku toinen ei. Yllätyksiä tuli puoleen jos toiseenkin. Huomasin myös, että jotkut kauppiaat olivat alttiimpia kysymään neuvoja ja noudattamaan niitä. Toiset torjuivat kaiken opin, ja sen heille soin, vaikka harmitti, että joku jääräpäisyyttään kieltäytyy ilmaisesta avusta.

Neuvonta ja koulutus olivat K-ryhmässä tuohon aikaan isossa arvossa. Niillä varmistettiin, että kehitystä tapahtui kaiken aikaa, eikä kauppiaiden annettu jäädä laakereilleen lepäämään senkään jälkeen, kun he olivat ensimmäisen miljoonan tienattuaan turvanneet oman elintasonsa. Harvalle näin kävikään.

Siihen, että konsultoinnista ei veloitettu, sisältyy suuri viisaus. Köyhät kauppiaat eivät olisi pystyneet neuvoista maksamaan, ja juuri he apua eniten tarvitsivat. Onhan se tavallaan nurinkurista, että apua pyysivät ahkerimmin nimenomaan kovinta tulosta tekevät kauppiaat, koska he halusivat kehittyä vielä paremmiksi.

Yksi kohokohdistani oli, kun tutkin rautakaupan hävikkiä ja pääsin kauppiaspäiville alustamaan aiheesta. Olin kirjoittanut puheeni paperille, mutta kun astuin yleisön eteen, sanoin spontaanisti: "Nyt puhutaan rahasta!"

Sitten annoin palaa. Kerroin kuin hurmoksessa, miten paljon ja millä keinoilla kauppiailta varastetaan vain siksi, että he ovat leväperäisiä ja hyväuskoisia. Konkretisoin asian sanomalla, että joka vuosi keskisuuresta rautakaupasta häviää yhden omakotitalon verran omaisuutta teille tietymättömille. Olin otettu, kun Kauppalehtikin noteerasi puheeni.

Matkalla oppii enemmän kuin kotona

Mieluista oli myös järjestää osastopäälliköiden opintomatka Englantiin. Kävin ensin etsimässä hyvät kohteet, sitten koko rautaryhmän johto vietiin niitä katsomaan.

Opintomatkat olivat Keskossa aina huolella valmisteltuja, ja niitä tehtiin säännöllisesti. Englannin matkalla perehdyimme home centereihin, ja sille osallistui myös Keskon vähittäiskauppojen suunnittelusta vastannut visionäärinen johtaja Eino Perttilä, joka on ollut yksi isoista esikuvistani.

Kukaan asioita tunteva ei kiistä Einon ansioita K-ryhmän nousussa markkinajohtajaksi ruokakaupassa. Rohkea uusperustanta ja parjattu kauppapaikkakorvaus olivat keinoja, jolla otettiin selvä kaula kilpailijoihin. Saattaa olla, että ilman niitä koko Keskoa ei enää olisi.

Eino Perttilä oli edelläkävijä ympäristöasioissa ja eettisissä kysymyksissä. Hänet sytytti niihin sveitsiläinen Migros, jossa kaupankäynnissä huomioitiin aina myös moraali ja etiikka. Einon "pehmeyden" vähättely osoitti, miten vähän osa Keskon vanhasta kaartista tajusi ja kantoi huolta tulevaisuudesta. Nyt Kesko on vastuullisuudessa maailmanluokkaa ja moneen kertaan siitä palkittu.

Myös kauppiaita vietiin ahkerasti katsomaan eri maiden parhaita kauppoja. Ajatus oli, että kun kauppiaat näkevät toisenlaisia tapoja tehdä kauppaa, he innostuvat oman toimintansa kehittämiseen. Näin torjutaan sokeutta, joka iskee väistämättä omissa nurkissa notkuvaan.

En ole laskenut, monessako maassa ehdin käydä, mutta jokaisella matkalla opin enemmän kuin tuttuja kulmia kierrellessä. Kaikilta matkoilta tuli oivalluksia, ideoita ja innostusta enemmän kuin ehti toteuttamaan. Saattaa olla jopa niin, että kaikki isoimmat liikahduksen mielessä jopa edellyttävät kehon viemistä pois tutuista ja turvallisista ympyröistä.