3. Kohti uudenlaista mieltä

On monta tapaa kohdata maapallon kriisi tai paeta sitä. Jos tahtoo tehdä jotain muuta kuin mussuttaa, voi valita pienen, ylevän tai muodikkaan aiheen ja taistella sen puolesta. Useimpien mielestä koko maailman ongelmat eivät heille kuulu, joten he keskittyvät löytämään oman onnen oksansa ja yrittävät unohtaa muun maailman.

Vuosituhansia uskonnoilla on ollut monopoli maailman ja ihmisten selittäjinä. Uskonnolliset kirjat ja perinteet ovat tarjonneet jämäkän jalustan maailmankuvan rakentamiseksi. Antiikin filosofit ja tiede haastoivat kirkkojen yksinvallan vakavalla tavalla. Järjen ja logiikan avulla uskottiin pystyttävän selittämään, millainen maailmankaikkeus on, ja osoittamaan ihmisen paikka siinä.

Mekanistinen maailmankuva otti tiukan otteen mielestämme 1600-luvulla, kun fysiikan ja biologian oppeja laitettiin uusiksi. Vakaasti uskottiin, että pian luonnonlait paljastuisivat meille ja maailma pystyt-täisiin ymmärtämään ja selittämään, mutta näin ei ole käynyt.

Kaksi kumouksellista teoriaa ravisteli mekaanisen maailmankuvan perustuksia 1900-luvun alussa. Ensin Albert Einstein julkaisi suhteellisuusteoriansa 1905, ja samaan aikaan Max Planck ja Niels Bohr kollegoineen alkoivat kehitellä ideoita, joista kehkeytyi kvanttiteoriaksi kutsuttu kokonaisuus.

Kvanttifysiikan mukaan atomit eivät ole sitä, mitä niiden kuviteltiin olevan. Niiden sisällä ei olekaan kovaa ainetta, niin kuin ihmiset olivat vuosisatoja uskoneet. Hiukkaset ovat energiakenttiä ja niin kietoutuneita toisiinsa, ettei niiden voi sanoa olevan erillisiä toisistaan.

Useimmat filosofit luopuivat yhden totuuden ideasta ja tiedemiehet alkoivat keskittyä enemmän yksityiskohtiin kuin kokonaisuuden ymmärtämiseen. Uusia ideoita oli kirjaimellisesti mahdotonta pukea sanoiksi. Ne olivat outoja, abstrakteja ja kaiken kukkuraksi vastoin aisteja ja tervettä järkeä.

David Bohm oli yksi niistä, joita kvanttifysiikan nostattama sekavuus hämmensi. Useimmat hänen kollegoistaan eivät piitanneet kvanttiteorian ja Einsteinin suhteellisuusteorian kiistattomista ristiriidoista, joiden takia molemmat eivät voineet olla totta.

Kvanttifysiikassa syy ja seuraus eivät aina pidä paikkaansa, ja siksi ei ole mitään keinoa ennustaa, mitä pienhiukkasten tasolla tapahtuu seuraavaksi. Albert Einstein vastusti tätä koko arvovallallaan ja ilmaisi asian kuuluisassa lauseessaan: "Olen vakuuttunut, että Jumala ei heitä noppaa maailmalla."

Bohmia kiusasi kovasti, että johtavat fyysikot eivät löytäneet yhteistä kantaa olemassaolon perusteisiin. Hän ei myöskään voinut mitenkään käsittää, että hänen kollegansa tyytyivät tähän ilmeisen typerään tilanteeseen. Monille riitti, että he pystyivät selittämään ja ennustamaan riittävän tarkasti, mitä heidän kokeissaan tapahtui.

Bohmia kiehtoivat filosofiset kysymykset yleisesti ja erityisesti fysiikan filosofia. Hän yritti ymmärtää, mitä merkitsee kvanttiteorian esiin nostama kysymys energian jakamattomuudesta. Hän pohti Evelyne Blaulle syyskuussa 1978 antamassaan haastattelussa:

"Jos kaksi erillistä asiaa vaikuttavat toisiinsa jakamattoman energian välityksellä, niiden keskinäinen yhteys on jakamaton. Tästä seuraa, että koko maailmankaikkeus on jakamaton ja tarkkailtavaa asiaa ei voi erottaa sitä tarkkailevasta laitteesta. Itse asiassa aina kun jotakin tarkkaillaan, se muuttuu."

Tämä tarkoittaa, että tarkkaileminen sinänsä muuttaa tarkkailun kohdetta. Bohm oli huomannut tämän myös omassa ajattelussaan: huomion kohdistaminen omiin ajatuksiin sai ne muuttumaan.

Bohmille fysiikka ei rajoittunut ainoastaan fyysisiin ja mitattaviin ilmiöihin. Hänestä tuntui myös, että tajunta ja aine ovat rinnakkaisilmiöitä. Ulkoisessa tapahtuva liike on oleellista myös mielen kannalta.

Useimmat tutkijat olivat niin pragmaattisesti suuntautuneita, että syvät kysymykset eivät heitä juurikaan kiinnostaneet. Bohm mainitsee muutamia poikkeuksia: Niels Bohr, Albert Einstein, Georg Wilhelm Friedrich Hegel ja William James ovat harvoja häntä inspiroineista, mutta Krishnamurtin tapaamisen voi sanoa muuttaneen Bohmin elämän.

Mutkaista tietä

David Bohm syntyi Amerikassa pienessä Wilkes-Barren kaupungissa Pennsylvaniassa joulukuun 20. päivänä 1917. Hän opiskeli fysiikkaa Pennsylvanian yliopistossa ja valmistui 1939.

Sotavuosina J. Robert Oppenheimer pyysi Bohmia mukaan Manhattan-projektiin Los Alamosissa. Sen huippusalainen tehtävä oli suunnitella atomipommi. Viranomaiset kuitenkin estivät Bohmin osallistumisen hänen kommunismisympatioidensa takia.

Sodan jälkeen Bohm muutti Princetonin yliopistoon, jossa hän tutustui Albert Einsteiniin, jonka kanssa hän työskenteli ja oli myöhemmin kirjeenvaihdossa. Einstein oli Bohmin tavoin tieteen ohella kiinnostunut inhimillisistä ja sosiaalisista kysymyksistä.

Nuoren Bohmin kiinnostus kommunismiin tuotti hänen elämänsä suurimman trauman. Hänet määrättiin maanpakoon kotimaastaan hänen kieltäydyttyään todistamasta kollegojaan vastaan ns. McCarthy-oikeudenkäynneissä toukokuussa 1949.

Hänet kyllä vapautettiin myöhemmin kaikista syytöksistä, mutta Princetonin yliopisto ei suostunut uudistamaan hänen sopimustaan, vaikka professori Einstein antoi sille vahvan puoltolauseen.

Neljän Brasiliassa ja kahden Israelissa vietetyn vuoden jälkeen Bohm muutti Bristoliin ja sitten Lontoon yliopiston alaiseen Birkbeck Collegeen, jossa hän toimi teoreettisen fysiikan professorina 26 vuotta, vuodesta 1961 vuoteen 1987. Hän jatkoi työskentelyä kuolemaansa asti, lokakuuhun 1992.

Bohm paljasti omat korttinsa jo ensimmäisessä kvanttiteoriaa käsittelevässä kirjassaan 1951. Kirjan nimi oli yksinkertaisesti Quantum theory. Bohm kirjoittaa, että "ei ole mitään syytä jakaa maailmaa erillisiin osiin. Pitäisi aloittaa oletuksesta, että koko maailmankaikkeus on alituisesti muuttuva jakamaton kokonaisuus."

Sama perusajatus jalostui myöhemmin teoriaksi, joka julkaistiin vuonna 1980 kirjassa Wholeness and the Implicate Order. Sen mukaan todellisuus koostuu kahdesta erilaisesta järjestyksestä. Toinen on klassisesta fysiikasta tuttu ilmijärjestys, mutta oleellisempi osa todellisuutta on piilojärjestys.

Ajattelemme maailman koostuvan erillisistä hiukkasista ja kentistä, mutta kvanttinäkemyksen mukaan kaikki on kytkeytynyt kaikkeen niin, että minkään sen osan ei voi katsoa olevan ympäristöstään erillistä.

Kesti vuosia ennen kuin nämä havainnot alkoivat vaikuttaa tapaamme nähdä todellisuus dynaamisena kokonaisliikuntona. Inhimillinen tapamme korostaa yksityiskohtia johtaa vääriin tulkintoihin ja ristiriitoihin kaikilla elämän osa-alueilla. Minkä tahansa asian todellinen olemus paljastuu vasta, kun sitä tutkii elävässä vuorovaikutustilanteessa.

Näin emme tee, koska olemme jakaneet maailman tuhansiin paloihin, jotka näemme erillisinä ja hitaasti muuttuvina. Tieteessä, uskonnossa ja politiikassa pirstoutuneisuus näkyy selvästi, mutta sitä on kaikkialla, mihin katsomme. Olemme kasvaneet siihen kiinni niin, että emme edes huomaa sen seurauksia.

Pirstoutunut elämäntapa saa voimansa kasvatuksesta ja perinteistä, mutta myös arkihavainnoistamme, jotka korostavat yksilöllisyyden ideaa.

Yksi mahdollinen ratkaisu olisi kohdistaa huomio todellisuuden sijasta siihen, miten havainnoidessamme todellisuutta muodostamme mielikuvia siitä.

Yrittäessään kuvata todellisuutta vanhat mekanistiset teoriat olettivat, että tarkkailija ja tarkkailun kohde ovat kaksi eri asiaa: jokin subjekti katsoo jotakin erillistä objektia. Toki me kaikki vaikutamme toisiimme, mutta oleellista on, oletammeko kohteiden olevan erillisiä vai emme.

Kvanttiteorian mukaan subjekti ja objekti ovat saman kolikon kaksi puolta, eivät erillisiä, vaan samaa, toisiinsa erottamattomasti vaikuttavaa prosessia. Tämä johti Bohmin epäilemään koko objektiivisen todellisuuden ajatusta. Entä jos ulkoisia ilmiöitä kuvaavat teoriat kertovatkin enemmän tekemistämme oletuksista kuin tutkimastamme maailmasta?

Bohm tuli vakuuttuneeksi, että universumin ydintä ei tavoiteta fysiikan keinoin, vaan sitä pitää hakea mielestä, filosofiasta, psykologiasta ja jopa uskonnoista. Tätäkin fyysikoiden enemmistö piti melko sopimattomana tai jopa suorastaan iljettävänä.

Puuttuvan lenkin löytämiseksi Bohm tarvitsi näkijän. Sen hän löysi tavattuaan Krishnamurtin.

Mielten kohtaaminen

Bohm alkoi lukea oman alansa ulkopuolelta pohtien totuuden ja todellisuuden suhdetta ja sitä, miksi olemme täällä, onko jotakin tuolla puolen. Kiinnostus lienee ollut sekä ammatillista uteliaisuutta että omien kovien koettelemusten kirvoittamaa.

Vuonna 1959 Bohmin vaimon Saral Bohmin silmiin sattui Bristolin kirjastosta Krishnamurtin kirja The First and Last Freedom. Selaillessaan kirjaa hän huomasi siinä lauseen "Tarkkailija on tarkkailtava", jonka arveli kiinnostavan miestään.

Totisesti kiinnosti.

Bohm ahmi kirjan ja lainasi kaikki Krishnamurtin muut teokset, joita tuolloin oli Bristolin kirjastossa tarjolla vain muutama. Hän kirjoitti amerikkalaiselle kustantajalle pyytäen tietoja kirjoittajasta.

Vastauskirjeessä häntä pyydettiin ottamaan yhteyttä Englannissa toimivaan Krishnamurtin edustajaan, joka kertoi, että toukokuussa 1961 Krishnamurti pitää puhesarjan Lontoossa.

Kaksitoista puhetta 150 kutsutulle Kenneth Black Memory Hallissa Wimbledonissa sattuu olemaan ensimmäinen kokonaan nauhoitettu Krishnamurtin puhesarja. Bohmit menivät kuuntelemaan puheita ja kohtasivat siroluisen miehen räätälin tekemässä mittatilauspuvussa. Puheen nuotista ja puhetavasta tuli vaikutelma, että hän puhui näistä teemoista ensimmäistä kertaa. Hän oli kuitenkin jämäkkä ja vakuuttava.

Bohmin elämänkerrassa Infinite Potential F. David Peat intoutuu runolliseksi kuvatessaan Krishnamurtista Bohmille syntynyttä ensivaikutelmaa:

"Hänen piirteensä olivat komeat ja aistikkaat, kasvot hehkuivat ilmeikkäästi hänen puhuessaan, kädet korostivat viehkeästi hänen sanojaan, silmissä oli pehmeyttä ja myötätuntoa, hetken päästä ne leimahtivat tunteen palosta. Hän pyysi yleisöä ehdottamaan aihetta ja käänteli sitä hellästi kädessään kuin taiteentuntija arvokasta posliinia, kuvaili sen kauneutta ja uniikkeja ominaisuuksia ja houkutteli kuulijansa osallistumaan iloonsa sen sijaan, että tarjoaisi heille oman ahdasmielisen kantansa."

Puhuessaan Krishnamurti houkutteli yleisöään mukaansa matkalle. Hän tutki ihmismielen ongelmia sellaisella intohimolla ja intensiteetillä, että kuulija tempautui ymmärryksensä äärirajoille joutuen kohtaamaan tosiasiat sellaisena kuin ne ovat.

Hän pyysi myös ihmisiä hillitsemään haluaan toimia välittömästi, koska näin tekemällä voisi herätä henkiin jotakin täysin uutta ja erilaista.

Ensimmäisessä Lontoon-puheessaan Krishnamurti julisti, että syvä sisäinen kumous on tarpeen. "Elämän kohtaaminen kokonaisena edellyttää, että mieli on täysin toisenlainen."

Puheen jälkeen Bohm halusi ehdottomasti ja pikaisesti puhua Krishnamurtin kanssa. Tapaaminen järjestyi Wimbledonissa talossa, jossa Krishnamurti asui.

Bohm ei tuolloin tiennyt oikeastaan mitään Krishnamurtin erikoislaatuisesta taustasta. Häntä kiinnosti vain, mitä tämä sanoi tajunnasta ja mekanis-mista, jossa ajattelija erottaa itsensä ajattelusta ja näin tehtyään olettaa olevansa itsenäinen toimija.

Ensimmäisessä tapaamisessaan miehet istuivat pitkään vaiti. Bohmin mukaan hiljaa istuminen ei tuntunut kiusalliselta. Rouva Saral Bohm katkaisi hiljaisuuden ehdottamalla, että Bohm kertoisi omasta työstään Krishnamurtille, joka kuunteli tarkasti ja tuntui ymmärtävän oleellisen sanotusta.

Bohm kuvaili myöhemmin, että vuorovaikutuksen intensiivisyys ja pidäkkeetön avoimuus tuntui samalta kuin miltä hänestä oli tuntunut useita kertoja Einsteinin kanssa puhuessaan. Bohmin käyttäessä sanaa totaalisuus Krishnamurti sähköistyi ja tarttui fyysikkoa käsivarresta sanoen: "Juuri niin, juuri niin. Totaalisuus."

Tapaaminen oli enemmän kuin Bohm oli uneksinut, ja siitä käynnistyi pitkä ja antoisa yhteistyö ja ystävyys.

Polku poluttomaan

Jiddu Krishnamurtin tarina on monella tavalla poikkeuksellinen. Hän syntyi toukokuussa 1895 Intiassa ja kuoli Ojaissa, Kaliforniassa 90-vuotiaana helmikuussa 1986. Hänen elämäänsä voi liioitteluun syyllistymättä luonnehtia uskomattomaksi.

Teosofisen Seuran johtajat uskoivat, että hän on seuraava Maailmanopettaja, Lordi Maitreaksi kutsutun henkisen mestarin reinkarnaatio. Tuhannet teosofit uskoivat, että juuri tuo poika nostaisi ihmiskunnan henkisen ymmärryksen seuraavalle tasolle. Hänet nimitettiin päämieheksi yhdistykseen, jolla oli 1920-luvun lopussa yli 30 000 intomielistä jäsentä.

Krishnamurti oli kiusaantunut messiaanisesta roolistaan ja häneen kohdistuneesta palvonnasta. Elokuussa 1929 hän hajotti hänen "tulemistaan" varten perustetun organisaation. Kuuluisassa Ommenin puheessaan Hollannissa hän julisti, että hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa on ihmisen täydellinen vapauttaminen.

"Esitän, että totuus on poluton maa, eikä sitä voi lähestyä mitään polkua pitkin, mikään uskonto tai lahko ei sinne vie. Totuutta ei voi organisoida, on mahdotonta organisoida uskomusta. Jos niin tekee, tappaa sen.

Yksikään organisaatio ei johda ihmistä henkisyyteen. Minulla on vain yksi tarkoitus: vapauttaa ihminen, saada hänet tahtomaan vapautta, auttaa murtautumaan kaikista rajoituksista, sillä vain se antaa hänelle ikuisen onnen, täydellisen ymmärryksen hänestä itsestään.

Haluan niiden, jotka haluavat ymmärtää minua, olevan vapaita: olevan seuraamatta minua, olevan tekemättä minästä häkkiä, josta tulee uskonto, lahko. Heidän pitää olla vapaat kaikesta pelosta - uskonnon pelosta, pelastuksen pelosta, henkisyyden pelosta, rakkauden pelosta, kuoleman pelosta, elämän itsensä pelosta.

Haluan ihmisten vapautuvan ja riemuitsevan kuin lintu kirkkaalla taivaalla, huolia vailla, riippumattomina, vapaudestaan hurmioituneina. Organisaatiot eivät voi teitä vapauttaa. Kukaan ulkopuolinen ei voi teitä vapauttaa. Ainoa tavoitteeni on vapauttaa ihminen täysin, varauksetta."

Järjestön hajottamisen jälkeen Krishnamurti piti puheita Intiassa, Euroopassa ja Amerikassa, kirjoitti kirjoja ja perusti kouluja. Hänen pitämänsä sadat julkiset puheet ja monet keskustelut ihmisten kanssa on tallennettu, ensin pikakirjoittamalla, sitten äänitallenteina ja 1970-luvun lopulta videolle.

Arkistojen säilyttämisestä ja julkaisemisesta huolehtivat kolmessa maanosassa toimivat Krishnamurti Foundation Trust Englannissa, KFA Amerikassa ja KFI Intiassa.

Sanat ovat kirjaimia

Opetusten ydin ei 57 vuoden aikana juurikaan muuttunut. Krishnamurti ei halunnut esittää oppirakennelmaa eikä kaavaa, vaan halusi jokaisen ajattelevan itse. Hän varoitti omaksumasta toisen totuutta ja hullaantumasta sanoihin.

Samalla tavalla kuin sana ruoka ei ravitse, kauniit sanat voivat olla pelkkiä kirjaimia vailla sisältöä.

Kirjoittaessaan Krishnamurtin elämänkertaa Mary Lutyens kysyi tältä, mikä tämän opetusten ydin on. Krishnamurti kirjoitti vastauksen, joka julkaistiin kirjassa sellaisenaan:

"Opetuksen ydin sisältyy vuonna 1929 sanottuun lauseeseen: "Totuus on poluton maa". Totuutta ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla.

Ihminen on rakentanut sisäisen turvamuurin uskonnollisista, poliittisista ja itseään koskevista mielikuvista. Mielikuvat ilmenevät symboleina, mielipiteinä ja uskomuksina. Näiden mielikuvien taakka hallitsee ihmisen ajattelua, arkea ja suhteita toisiin ihmisiin. Mielikuvat ovat syy kaikkiin ongelmiimme, koska ne erottavat ihmiset toisistaan. Ihmisen käsitys elämästä muotoutuu hänen mieleensä juurtuneista käsitteistä.

Ihmisen tajunta koostuu sisällöstään ja on koko hänen olemisensa ydin. Tajunnan sisältö on kaikille ihmisille yhteistä. Yksilöllistä on nimi, olemus ja perinteestä ja ympäristöstä omaksuttu pintasivistys. Pinnalliset tekijät eivät tee ihmistä ainutlaatuiseksi, ainutlaatuista on täydellinen vapaus kaikille ihmisille yhteisen tajunnan sisällöstä. Ihminen ei siis ole yksilö.

Vapaus ei ilmene reaktiona eikä vapautena valita. Ihminen kuvittelee olevansa vapaa, koska hänellä on vaihtoehtoja.

Vapaus on aidosti ja suuntaamattomasti tarkkailemista, eikä siihen liity rangaistuksen pelkoa tai palkkion odotusta. Vapaudella ei ole vaikutinta. Vapaus ei ole ihmisen kehityksen päätepiste, se on hänen olemassaolonsa ensimmäinen askel.

Tarkkaillessaan ihminen alkaa havaita, että ei ole vapaa. Vapaus on olla valikoimattomasti tietoinen arjen olemisestaan ja toimistaan.

Ajatus on aikaa. Ajatus syntyy kokemuksesta ja tiedosta, eikä niitä voi erottaa ajasta ja menneisyydestä. Aika on ihmisen psykologinen vihollinen. Toimintamme perustuu tietoon ja siksi aikaan. Ihminen on täten aina menneisyyden vanki. Koska ajatus on aina rajoittunutta, elämämme on alituista ristiriitaa ja sisäistä kamppailua.

Psykologista kehittymistä ei ole. Kun ihminen tulee tietoiseksi omien ajatustensa liikkeestä, hän havaitsee jakauman ajattelijan ja ajatusten, tarkkailijan ja tarkkailtavan, kokijan ja kokemuksen välillä. Hän oivaltaa, että tämä jakauma on harhaa, kuvitelma. Vain tällöin havaitseminen on välitöntä sisäistä näkemistä, jota menneisyys tai aika eivät mitenkään varjosta.

Tämä ajaton oivaltaminen saa mielessä aikaan syvällisen, mullistavan muutoksen. Täydellinen kieltäminen on myönteisen ydin. Kun kielletään kaikki se minkä ajatus on psykologisesti synnyttänyt, silloin on rakkautta, joka on syvää myötätuntoa ja oivalluskykyä."

Monia kiusaa se, että Krishnamurti ei anna selvää vastausta hänelle esitettyihin kysymyksiin, vaan usein esittää vastakysymyksiä. Tämä on pedagogisesti perusteltua, suorastaan nerokasta, mutta temppu toimii vain silloin, kun kysymys aiheuttaa kysyjässä ajatuksen liikettä eikä passivoi aivoja odottamaan vastausta.

Kirjoissaan Krishnamurti käsittelee samoja elämän isoja kysymyksiä kuin Bohmin kanssa keskustellessaan. Hän halusi, että ihmisillä olisi mahdollisuus perehtyä hänen viestiinsä mahdollisimman autenttisessa muodossa, ilman sananselittäjiä.

Valtava tuotanto käsittää yli sata kirjaa kymmenillä eri kielillä. Suomeksi on käännetty 24 kirjaa, edellä lueteltujen lisäksi mm. Tuntematon todellisuus, Erillisyyden päättyminen, Mahdoton kysymys ja Elämän syvä haaste.

Yleensä kirjat tehdään Krishnamurtin puheista ja ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista. Poikkeuksen muodostavat Tämä tapahtui, jonka Krishnamurti itse kirjoitti vuonna 1961 ja Ajattomuuden liikuntoa, jonka hän saneli nauhurille.

Krishnamurtin elämäkin on erityisen tarkasti dokumentoitu. Kolmiosaisessa elämäkerrassa Mary Lutyens kertoo pikkutarkasti Krishnamurtin vaiheista, ja sarjan ensimmäisen osan ilmestyttyä Bohm otti sen puheeksi dialogissa Krishnamurtin kanssa.

Monet muutkin ovat kirjoittaneet Krishnamurtista. Osa kirjoista on hyvin henkilökohtaisia keskittyen kohtaamisiin Krishnamurtin kanssa. Krishnamurtin avustaja Mary Zimbalist on myös julkaissut varsin laajan selonteon vuosistaan Krishnamurtin lähellä. Se löytyy internetistä hakusanoilla "In the Presence of Krishnamurti".

Bohmin vaikutus Krishnamurtiin näkyy joidenkin asioiden ilmaisemisessa, mutta myös sisällöissä. Ajan ja ajattelun teemat nousivat keskusteluun 1970-luvulla ja niiden mukana muutamia keskeisiä käsitteitä Krishnamurtin filosofiassa.

Yksi noista sanoista on intelligence, joka ei viittaa älykkyyteen tai järjen käyttöön, vaan oivalluskykyyn.

Toinen tärkeä sana ja käsite on insight, joka tarkoittaa paitsi oivallusta, myös syvää ymmärrystä ja asioiden suoraa näkemistä ilman ajattelua.

Sanan mind merkitys muuttui ratkaisevasti Krishnamurtin puheissa sen jälkeen, kun hän ja Bohm puhuivat siitä 1980. Ennen sitä sana oli lähestulkoon synonyymi sanalle tajunta, mutta huhtikuussa 1980 käydyssä dialogissa sanalla viitattiin johonkin, joka ulottuu paljon tajunnan sisällön tuolle puolen.

Vapaassa meditaatiossa mieli voi laajeta kattamaan koko maailmankaikkeuden.

Bohm arvelee, että hän sai Krishnamurtin ymmärtämään sanojen arvon. Huolimattomasti käytettynähän sanat saattavat johtaa pahastikin harhaan ja vähintäänkin vääristää.

Krishnamurti ei erityisen paljon arvostanut tietoa eikä tiedemiehiä, mutta Bohm oli poikkeus. Vasta 20 vuoden tuttavuuden jälkeen hän suostui puhuttelemaan ystäväänsä etunimellä. Siihen asti hän puhui tohtori Bohmista. Ei siksi, että olisi ollut muodollinen, vaan kunnioituksesta.

Jotkut pitävät Krishnamurtia valaistuneena mestarina, toisten mielestä hän on totalitaarinen hahmo. Minulle tärkeintä on poikkeuksellinen sanoma, mutta myös henkilö sen takana on kieltämättä kiehtova.

Kerta toisensa jälkeen Krishnamurti yritti sanoa, että tärkeätä ei ole se, mitä hän, me tai muut ajattelevat tai sanovat. Oleellisempaa on kerta kerran jälkeen kysyä, mikä on totta. Sen oivaltamiseksi on kuunneltava ja katsottava kaikkea sellaisenaan, ilman ajatusta.

Krishnamurti yritti osoittaa, että emme oikeasti kuuntele. Kuvittelemme ja tunnemme kuuntelevamme, vaikka teemme johtopäätöksiä puolesta sanasta, pidämme ja inhoamme eleistä, tavoittelemme jotakin tulemaa edes huomaamatta niin tekevämme. Reaktiomme perustuvat kokemuksiimme eivätkä siihen, mitä oikeasti ilmaistaan.

Kaksi maailmaa, yksi mieli

Monissa dialogeissaan Krishnamurti ja Bohm jakoivat kiinnostuksen pureutua syvälle mielen kätköihin. Tallenteiden ansiosta meillä on tilaisuus olla mukana tällä inspiroivalla matkalla, joka saattaa auttaa meitä löytämään keinot ihmiskunnan eloonjäämiseen.

Ennen kuin tapasi Krishnamurtin, Bohmista oli tuntunut, että tiede ei pysty löytämään ratkaisua perusongelmiin. Lisätieto ei ratkaise perusongelmaa, joka ei mitenkään liity tietoon.

Luettuaan Krishnamurtin kirjoja osaset loksahtivat hänen päässään. Hän tajusi, että ulkoinen kaaos ei johdu maailman ulkoisista rakenteista, vaan sen juuret ovat epäjohdonmukaisesti toimivassa mielessä.

Maailma ei toimi niin kuin odotamme tai toivomme sen toimivan. Ja kun jotakin odottamatonta tapahtuu, reagoimme kukin persoonamme mukaan. Jotkut vaipuvat alakuloon, toiset turhautuvat, joistakin tulee flegmaattisia.

Aina on niitäkin, jotka eivät lannistu takaiskuista, vaan jatkavat porskutustaan, sattuu mitä sattuu.

Bohm tajusi, että olemme uskomattoman sokeita mielen prosessille. Emme ole tietoisia tekemistämme tulkinnoista. Vedämme rajoja sinne, mihin ne eivät kuulu, ja toisaalta emme vedä niitä sinne, missä niitä kuuluisi olla. Mitä isompia ongelmat ovat, sitä avuttomammaksi itsemme tunnemme.

Krishnamurti kuvaa sisäisen muutoksen luonnetta päiväkirjoissaan, joita hän alkoi kirjoittaa kesäkuussa 1961 ja joiden kirjoittamista hän jatkoi saman vuoden joulukuuhun asti. Ne julkaistiin vasta 1976 nimellä Krishnamurti's Notebook, 15 vuotta kirjoittamisen jälkeen.

Krishnamurtin kokemat tajunnan tilat osoittavat, että hänellä oli joko poikkeuksellisen suora yhteys johonkin syvään tai hänen mielikuvituksensa oli varsin vilkas. Hän kuvasi tuntemuksiaan sanoilla toisenlaisuus, siunaus, läsnä olevuuden tunne, valtavuus.

Syyskuun 13. päivänä hän kirjoitti:

"Eilinen oli outo päivä. Toisenlaisuus oli koko päivän, lyhyellä kävelyllä, levätessä ja todella voimallisena kävelyn aikana. Se oli sinnikkäästi melkein koko yön, ja tänä aamuna herätessäni aikaisin, vähän nukkuneena, se jatkui. Oudosti keho tulee todella tyyneksi, se on hiljaa ja liikkumaton, vaikka sen jokainen tuuma on todella elävä ja herkkä."

On vaara, että luettuaan kuvauksen näistä tiloista niitä alkaa kuvitella. Mary Lutyens vakuuttaa kirjan esipuheessa, että Krishnamurtin uskomattomat tilat eivät olleet huumeiden, paastoamisen, epilepsian tai henkisten harjoitusten aiheuttamia hallusinaatioita. Hän arvelee niiden kuuluvan prosessiin, joka oli alkanut 1920-luvulla.

On äärimmäisen tärkeätä, ettei anna näiden tilojen tulla elämän päämääräksi eikä edes tee niistä tärkeitä. Niiden on oltava kuin sade ja aurinko, mentävä ja tultava tahdosta ja toiveista riippumatta.

Bohmin kanssa Krishnamurti sai mahdollisuuden tunkeutua elämän mysteereihin ja mieleen, joka on pinnallisen porvarillisen piittaamattomuuden tuolla puolen. Heidän oli keksittävä uusia merkityksiä vanhoille sanoille herättääkseen ihmisen potentiaalin, pyyhkiäkseen pölyt aivosolujen ankeista rutiineista.

Bohm ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen Krishnamurtin ajatuksista kiinnostunut älykkö. Tiedemiehenä hän pystyi seuraamaan monimutkaisia kehittelyjä. Alusta alkaen oli molemmille selvää, että oli mahdollista mennä todella syvälle ja löytää jotakin todella aitoa ja merkityksellistä.

Dialogit lyhyesti

Krishnamurti ja Bohm tapasivat toukokuussa 1961 ja keskustelivat siitä lähtien säännöllisesti Lontoossa, Kaliforniassa ja Sveitsissä, jossa Krishnamurtilla oli vuotuinen puhesarja. Ensimmäinen Krishnamurti Foundationin arkistoista löytyvä tallenne on 19. elokuuta 1964, mutta sitä ei ole vielä julkaistu. (edit: nyt on)

Seuraavana vuonna Gstaadissa, Sveitsissä oli kuusi keskustelua. Aiheina olivat ajatusprosessi ja äly sekä tajunnan rakenne ja luonne. Bohm oli vain yksi jäsen ryhmässä, mutta hän pystyi seuraamaan Krishnamurtia ja myös haastamaan tämän.

Kun he syventyivät kysymykseen todellisuuden ja ajattelun suhteesta, heidän oli alettava käyttää uusia sanoja sen selittämiseen, miksi me ihmiset käyttäydymme niin kammottavalla tavalla ja mikä saisi meidän rakastamaan.

Lokakuussa 1972 käyty keskustelu esitteli Bohmin Krishnamurtin kirjojen lukijoille. Esille nousivat kaksi jo mainittua tärkeätä käsitettä, oivalluskyky ja suora näkeminen, kuvaamaan toimintaa, jossa ajattelulla ei ole sijaa.

Kahdentoista keskustelun sarjassa vuodelta 1975 Bohm ehdotti, että todellisuudesta alettaisiin käyttää kahta eri sanaa. Reality viittaisi kaikkeen, mitä voi ajatella - sisältäen illuusiot - ja actuality siihen, mitä ihan oikeasti tapahtuu ja mikä ei ole koskaan ehdollistuneen tajunnan tahraamaa.

Seitsemän dialogia David Shainbergin kanssa 1976 on intensiivinen neljän päivän istunto, joka tihkuu syvyyttä ja kauneutta. Se vangitsee mielen tutkimaan ihmissuhteita ja tunkeutuu alueelle, jossa mielikuvat ja osittuneisuus eivät ole mahdollisia.

Kesäkuussa 1978 Bohm osallistui kolmeen keskusteluun kahden buddhalaisen oppineen kanssa. Näissä keskusteluissa Krishnamurti ei suostu vertailemaan omia ja Buddhan opetuksia ja haluaa pitää tutkimisen arkisella tasolla. Bohm ottaa passiivisen roolin, mutta pystyy jälleen kerran selvittämään ilmeiset erot osanottajien tavassa ajatella.

Viisitoista keskustelua Ojaissa ja Englannissa 1980 ovat yhteistyön kohokohta. Aivojen vapauttamiseksi itse luodusta pimeydestään tarvitaan suoraa näkemistä, joka ulottuu ajatuksen, ajan ja aineen tuolle puolen.

Seuraavana vuonna oli vain yksi keskustelu Bohmille kesäkuussa 1981 tehdyn sydämen ohitusleikkauksen takia. Tietokone-ekspertti Asit Chandmalin kanssa he puhuivat siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu, kun tietokoneet valtaavat maailman.

Bohmin pitkäaikainen ja läheinen ystävä, Nobel-palkittu biologi Maurice Wilkins liittyi seuraan ja aiheena helmikuussa 1982 käydyssä keskustelussa oli yhdessä ajatteleminen ja sisäisen ajan hallitseminen.

Kaksi kuukautta myöhemmin englantilainen biologi Rupert Sheldrake ja amerikkalainen psykiatri John Hidley urakoivat neljä keskustelua kahdessa vuorokaudessa. Ojaissa käydyissä vuoropuheluissa yritettiin selvittää mielen olemusta. Krishnamurti oli enemmän kuin sinnikäs osoittaessaan, mikä nykyisessä maailmankuvassa on pielessä ja miksi se pitää muuttaa.

Kaksi viimeiseksi jäänyttä keskustelua pidettiin vuonna 1983. Viesti oli tyly: jos ihminen ei muutu, tälle lajille ei ole tulevaisuutta.

Bohmilla oli pieni osuus myös tiedemiesten konferenssissa Brockwood Parkissa 1974 ja 1975 sekä Krishnamurti Foundationin jäsenten tapaamisessa 1977, mutta tämän kirjan kannalta oleellisia teemoja ei niissä käsitelty.

Seuraavissa kuudessa kappaleessa selvitän näiden historiallisten dialogien keskeisiä kohtia. En edes yritä välittää näistä tapaamisista tihkuvaa tunnevoimaa, mutta jokaisella on mahdollisuus lähes autenttisesti osallistua niihin laadullisesti kelvollisten ääni- ja kuvatallenteiden ansiosta.

Yhteenvedossani olen käyttänyt alkuperäisiä nauhoja, en editoituja tekstejä, joten kaikkia tässä esitettyjä lauseita ei löydy kirjoista. Liitteenä on luettelo dialogeista, keskeisistä aiheista ja osallistujista. Kaikki ne ovat saatavissa ja muodostavat todellisen aarrearkun.

Ei ole tärkeää, mistä aloittaa tai mitä näistä kuuntelee. Ainoa merkitsevä tekijä on, miten kuuntelee. Kyse ei ole siitä, mitä sanottiin, vaan siitä, mitä se merkitsee. Todellinen merkitys ei ole sanoissa, vaan elämässä.

Luettavuuden helpottamiseksi olen käyttänyt Krishnamurtista samaa muotoa, jota hän itse käytti itsestään: K.