21. Nyt on hyvin

Kirjoitin tätä kirjaa kolme vuotta. Ennen sitä olin kymmenen vuotta päätoimisesti etsinyt keinoja saada yhteistyö sujumaan työpaikoilla. Yhteistyön ongelmat ovat todellisia ja oireilevat vakavasti. Yhdessä tekeminen on vaikeaa, mutta yleensä kuitenkin syntyy se mitä on tarkoitus tuottaa, ainakin teknisesti.

Viittä kirjaa kirjoittaessani olen huomannut, että oman ajattelun ero alussa ja lopussa on iso. Asioiden kiteyttäminen paperille opettaa valtavasti. Aloittaessani kuvittelin ymmärtäväni, mikä työpaikoilla mättää ja mitä voisi tehdä. Tämän kirjan piti sisältää käytännön neuvoja nosteen ja hohdon saamiseksi omaan ja yhdessä tekemiseen. Työnimenä oli "Rohtoja raatajille".

Tulin nopeasti siihen tulokseen, että temppujen esittäminen on pinnallista puuhaa. Sillä osoittaa, ettei ymmärrä ongelman ydintä. Kaikki asiat elämässä kytkeytyvät toisiinsa, ei pidä väkisin erottaa toisistaan asioita, jotka eivät ole erillisiä.

Ongelmamme yhteistyön alueella ovat pääosin itse aiheutettuja. Tämän tajuaminen aluksi järkyttää, mutta sitten ehkä hoksaa, mitä voi ja pitää tehdä. Teoreetikot eristävät itsensä ongelmasta ja tekevät ison virheen. Ratkaistessaan yhtä ongelmaa he synnyttävät monta uutta.

Terve työyhteisö selviää kaikista ongelmista, mutta monet yhteisöt ovat kyvyttömiä ymmärtämään itseään. Ne eivät ole systeemiälykkäitä ja mieluummin kuihtuvat kuin kukoistavat. Niiden alistava ihmiskuva johtaa hillittömään henkisen kyvykkyyden tuhlaukseen.

Vain muuttamalla oletuksiaan, päivittämällä uskomuksensa ja luopumalla yksiulotteisesta ajattelusta organisaatiot pystyvät toteuttamaan todellista tarkoitustaan.

Toisin kuin sitkeästi uskotellaan, muutos ei ala johdosta. Johto voi olla - ja usein ikävä kyllä onkin - muutosten este. Todelliset muutokset alkavat sieltä, missä joku alkaa toimia toisin. Nyt tarvitaan fiksujen kapinaa rapautuneiden rakenteiden purkamiseksi. On aika hylätä henkinen holhous ja jakaa toimivalta toisin.

Vielä yksi opetus

Moni on havainnut ilmassa orastavia merkkejä murroksesta. Ihmiset ovat turhautuneet tapaan, jolla heitä työpaikoilla kohdellaan. Tämä koskee myös esimiehiä, joista useimmat joutuvat sietämään kahdesta suunnasta tulevaa painetta ja piinaa.

Tilanne ei parane ennen kuin työ ja johtajuus opitaan näkemään toisin. Molempia rasittaa pitkä perinne, jossa päähämme on taottu väärää viestiä. Ihminen on kutistettu mittaansa mitättömämmäksi.

Hyvän kierre käynnistyy, kun kohdistaa huomionsa elämän suomiin mahdollisuuksiin. Yksin ei kukaan paljon voi, mutta yhdessä pystymme kaikkeen mitä hyvään elämään tarvitaan.

Kytkeytyminen toisiin on ainoa toivomme. Yhteys syntyy, kun ihmiset lakkaavat eristämästä itseään. Itsekkyys on itse aiheutettu illuusio. Se johtuu väärinymmärryksestä ja poistuu, kun syventyy oman mielensä toimintaan.

Itseensä käpertymisen suurin vahinko ei aiheudu toisille, vaan ihmiselle itselleen. Kappaleessa "Vielä yksi opetus" Tuomari Nurmio sanailee: "Jos ihminen ei elämässään, ymmärrä muita kuin itseänsä, hän on vain tylsä näyttelijä, ja näyttelee väärässä näytelmässä."

Liian moni tyytyy tylsään rooliinsa väärässä näytelmässä. On niitäkin, jotka eivät edes yritä tutustua itseensä. He käyttävät aivojaan vajaasti ja tyytyvät siihen.

Saman kappaleen viimeisessä säkeistössä tarjotaan vastalääke: "Vain rakkaus on lahjomaton, sen ilme on viisas ja vaatimaton. Ehkä ei muuta tarvitakaan, kuin halua antaa rakkautta."

Voiko työtään rakastaa ja pitäisikö niin tehdä? Vastaus riippuu siitä, miten työn määrittelee. Silloin kun työn näkee mahdollisuutena tehdä ihmeitä, sitä ei voi olla rakastamatta.

Sitä levität mitä olet

Latautunut tekeminen ei ole mahdollista ilman tunnevoimaa. Tuloksia palvovassa maailmassa ei tarpeeksi arvosteta tekemistä, ihmisellä on arvoa vain tuotostensa kautta. Olen tässä kirjassa haastanut ja hylännyt tämän oletuksen, koska se johtaa alistamiseen ja umpikujaan.

Teot muuttuvat, kun todellisuuden näkee toisin. Silloin ei kysy, mitä tulisi tehdä, vaan toimii niin kuin tietää oikein olevan. Jokainen meistä lopulta levittää sitä mitä ihmisenä on.

Monessa suhteessa olemme onnistuneet. Asumme mukavissa asunnoissa ja ajelemme ilmastoiduilla autoilla, meitä viihdytetään ja palvellaan yltäkylläisesti. Jos ihminen keskiajalta tuotaisiin tähän päivään, hän haukkoisi henkeään tai tulisi hulluksi nähdessään televisiomme, tietokoneemme, puhelimemme ja pilvenpiirtäjämme.

Yksi asia ei ole juurikaan muuttunut: ihmisen ydin. Pelko ja tuska ovat edelleen osa elämäämme. Viha ja vaino, turha kilpailu, eriarvoisuus ja epäluuloisuus eivät ole poistuneet tiedon ja taitojen lisääntyessä.

Yhteistyön osaaminen ei ole vain hyödyllinen taito. Kyvyttömyys tulla toimeen erimielisten kanssa on todellinen uhka ihmiskunnan tulevaisuudelle. Emme voi sanoa olevamme sivistyneitä niin kauan kun hyväksymme väkivallan, alistamisen ja toisten tappamisen keinona ratkaista ristiriidat.

Itsekeskeisyys on ilmeinen este yhteistyölle. Liittoutuminen samanmielisten kanssa ei kuitenkaan ole ratkaisu, jos se johtaa joukkovoiman käyttämiseen toista ryhmää vastaan.

Monet viittaamani kirjat lähtevät siitä, että yhteistyön haasteiden kohtaaminen edellyttää muutosta mielen tavassa toimia: ensin tavassa katsoa ja tulkita, sitten tavassa tuottaa todellisuutta teoilla.

Tämä muutos käynnistyy, kun ihmiset tajuavat, miten erottamattomasti olemme kytkettyjä toisiimme. Jokainen kohtaaminen on ihmeen mahdollisuus. Jokainen ajatus ja teko joko jatkaa vanhaa tai luo uutta. Suurimmat haasteemme eivät ole taloudellisia. Ne liittyvät mieleen, tapaamme kohdata toiset.

Viimeiset sanat

Vietin huhtikuussa 2007 kolme päivää Iisalmen aluesairaalassa isäni Kalevin sairasvuoteen vierellä. Seitsemän vuoden taistelu lihaksia hitaasti rappeuttavaa ALS-tautia vastaan päättyi kiirastorstaiyönä.

Tauti eteni hitaammin kuin ennustettiin. Vielä kolme kuukautta ennen kuolemaansa, tammikuun paukkupakkasilla isäni vei ruokaa ja vaatteita kotiseudulleen Karjalaan. Kädet eivät enää toimineet, mutta jalat kantoivat ja pää pelasi. Sillä matkalla keuhkoihin meni pöpö, jota tutkittaessa paljastui syöpä keuhkoissa. Tupakka oli jäänyt kymmeniä vuosia sitten, mutta keuhkot eivät olleet toipuneet pitkästä ja uutterasta tervapommituksesta.

Taudit veivät voimat, mutta eivät hymyä huulilta eivätkä pilkettä silmistä. Viimeisinä päivinä vessaan mentiin rullatuolilla.

Sairaalassa kymmenet ystävät kävivät tervehtimässä. Sortavalalainen yrittäjä, jota isä oli monta vuotta auttanut, ajoi 800 kilometriä vain saadakseen viettää varttitunnin ystävänsä sängyn vieressä.

Valmistellessani muistopuhetta pengoin isän arkistoja ja näin uudessa valossa henkilön, joka oli ollut rinnallani ja tukenani koko elämäni. Tajusin, miten vähän oikeastaan tunsin ja ymmärsin isää. Kävi mielessä, voiko edes ymmärtää toista, jonka kohtaloa ei ole itse kokenut.

Monen asian arvon tajuaa vasta sitten, kun siitä joutuu luopumaan: ystävän, työn, terveyden, yhteistyön - tai isän.

Arkistoissa oli papereita, joita en ollut koskaan nähnyt: kirje rintamalta kotiin, onnittelutoivotus appivanhemmilta, lohduttava tervehdys tädiltä. Yksi aarteista ja ilmeinen ylpeyden aihe oli ainekirjoitus vuodelta 1951 Siikajärven vähittäiskauppiasopistosta. Aiheena oli paras talousjärjestelmä. Isä kirjoittaa:

"Parasta talousjärjestelmää on vaikea määrittää. Ei ole hyvä merkantilismi eikä liberalismi, vaan kun jokainen osaisi ajatella toistakin ihmistä eikä aina omaa itseään, silloin olisi paras talousjärjestelmä."

Täyttäessään 60 vuotta hän totesi lehtihaastattelussa: "Ilolla olen työtä tehnyt. En ole koskaan edes ajatellut muuta ammattia kuin kauppiaan. Asiakas on yrityksemme tärkein henkilö ja hänen palveleminen on tärkein työmme. Palveleminen on aina ollut minulle mieluista."

Näistä kahdesta asiasta isä ei koskaan väsynyt puhumaan: asiakkaan tärkeydestä ja toisten ajattelemisesta. Hän sai tehdä työtä, jota arvosti ja hän rakasti sitä, mitä teki. Työ ei aina ollut helppoa, mutta se palkitsi, koska sillä oli tarkoitus.

Kaksi minuuttia oli kulunut kiirastorstaita, kun hänen elämänvoimansa ehtyivät. Vähän aikaisemmin olimme sairaanhoitajan kanssa vaihtaneet hiestä märän pyjaman kuivaan. Viimeisiksi sanoiksi jäivät väsyneen, kiitollisen miehen huokaus: "Nyt on hyvin."

Kiitollisuus on kunnioituksen korkein muoto

Monta kertaa tuo isäni lausuma kolmen sanan lause on palannut mieleeni. Jokainen meistä voisi lausua sen useammin, mutta syystä tai toisesta emme saa sitä sanottua.

Ehkä emme koe näin olevan. Ehkä haluamme elämän olevan jotakin muuta kuin se on. Tai ihan vain ajattelemattomuuttamme annamme elämän kulua tajuamatta, miten hyvin elämä on.

Jokainen saa toki elää omalla tavallaan. Pelle Miljoonan laulun sanoja mukaillen on hyvä silloin tällöin muistuttaa itselleen, että elämän voi tuhlata, muttei säästää. Elämä kuluu silloinkin, kun sitä ei tajua elävänsä. Aurinko nousee ja laskee, vaikka sitä ei ehdi huomata. Elämä puhuu, kuiskaa tai huutaa, vaikka me emme ehdi kuunnella.

Eräänä aurinkoisena syyskuun aamuna ollessani lähdössä töihin tervehdin naapuriani iloisesti: "Onpa upea syyspäivä!" Hän vastasi happamasti: "Ilma on ihan kaunis, mutta jälleen ollaan yhtä päivää lähempänä loppua."

Hän on oikeassa, kuolemaa kohtihan me kaikki kuljemme, mutta onko silti fiksua aloittaa aamunsa tällaisella tunteella? Itse ajattelen mieluummin niin kuin isäni. Haluan olla valmis lähtemään sitten kun kuolema kutsuu, mutta mahdollisimman usein otan oikeuden ajatella, että juuri nyt elämästä ei mitään puutu eikä ole mitään liikaa.

Mitä enemmän antaa, sitä enemmän saa

Kaikki tiesivät kesällä 1969, että Beatlesien tarina oli tiensä päässä. Yhdessä tekemisen ilo oli muuttunut avoimeksi riitelyksi. Upean uran ei haluttu päättyvän niin, vaan vielä kerran kvartetti kokoontui studioon ja teki loistavan Abbey Roadin.

Tyylikkään kokonaisuuden viimeinen varsinainen kappale on nimeltään "The End". Laulussa on kitara- ja rumpusoolon lisäksi vain yksi laulettu säe, Paulin hieno kiteytys: "And in the end, the love you take is equal to the love you make" (lopulta rakkautta saa yhtä paljon kuin sitä toisille antaa).

Kahdeksaan yhdessäolon vuoteen mahtui paljon iloa ja menestystä, mutta myös väsymistä, riitelyä ja turhautumista, kaverillista kisailua ja sivaltavaa sanailua. Ennen kaikkea syntyi kuolematonta musiikkia, joka herkästi tulkitsi 1960-luvun nuorten tuntoja.

Yhtyeen ympärillä leijui taikapiiri, joka huokuu heidän musiikistaan. Kappaleissa soi elämänusko ja halu nähdä maailma ja ihmiset kiehtovina ja kauniina. Joidenkin mielestä yhtyeen tarjoilema maailmankuva on naiivi ja epätosi: eihän maailman kurjuus poistu runoilemalla tai haaveilemalla, pitää nousta barrikadeille paremman elämän puolesta.

Jokainen valitsee itse, millaiseen elämäkäsitykseen haluaa uskoa ja millaista ihmis- ja maailmankuvaa haluaa todeksi elää. Jos uskoo yhteistyöhön, ei tarvitse uskotella itselleen eikä muille olevansa aina oikeassa. Voi antaa maailman ja ihmisten kertoa omat versionsa ja toimia niin kuin sydän sanoo oikein olevan.

Jos lähtee siitä, että rakkautta saa niin paljon kuin sitä antaa, keskittyy tekemään hyviä tekoja eikä odottamaan niitä toisilta. Kun rakastaa sitä mitä tekee, ei tarvitse kantaa huolta tuloksista. Kun rakastaa, ei myöskään tarvitse muuta syytä toimia.

Elämä kuljettaa kärryssään kolmea isoa teemaa: kunnioitus, kuuntelu ja kiitollisuus. Jos ne osaa, on pitkällä. Kaikilla niillä on vastakohta, jonka juuret ovat itsekeskeisyydessä, kuvitelmassa, että elämä pyörii minun ympärilläni.

Jokaisella on paikkansa universumissa. Minän tila on ahdas ja ahdistava. Tila suurenee, kun minästä kasvaa me.

"Me" on yksi kielemme kauneimmista ja ylväimmistä sanoista. Siitä huokuu voimaa, joka on erilaista kuin minän voima. Egon säätäminen sopivaksi tarkoittaa, että tekemistä ei ohjaa minä, vaan me. Tästä syntyy tunne, joka tuottaa kaiken hyvän.

Kun minästä kasvaa me, alamme toimia tavalla, joka on enemmän kuin yhdessä tekemistä. Silloin toimimme yhtenä.