2. Kymmenen oivallusta

Krishnamurti ja Bohm eivät dialogeissaan puhu arjen tylsistä teemoista. He eivät tarjoile yksioikoisia ohjeita elämän onnellistamiseksi, vaan auttavat meitä selvittämään, mitä eläminen on. Kun se on selvää, ei tarvitse neuvoja.

Krishnamurti oli usein puhunut älyköiden ja fiksujen kanssa, mutta Bohmista hän sai kumppanin, joka pystyi helposti seuraamaan hänen ajatuksenjuoksuaan, kysymään oikeita kysymyksiä, jatkamaan ajatusta ja pitämään intensiteetin riittävän kauan. Uusilla alueilla luotsailu oli Bohmille tuttua tiedemiehenä, ja hän oli innokas etsimään luovia ratkaisuja haastaviin kysymyksiin.

Heidän käymänsä dialogit ovat kolmella tavalla poikkeuksellisia. Dialogeissa käytetty menetelmä, keskustelun aiheet ja esitetyt ratkaisut tekevät niistä ainutlaatuisia. Lisäulottuvuus tulee siitä, että vuoropuhelua käytiin 25 vuotta.

Käytetyssä menetelmässä on erityistä tapa, jolla se osallistaa. Käsitellyt aiheet ovat niin monimutkaisia, että vastaaminen edellyttää täydellistä tarkkaavuutta ja hurjapäistä heittäytymistä myös kuuntelijalta. Ei alkuunkaan riitä, että kuuntelee ja ottaa kantaa puolesta ja vastaan. Jokainen kysymys on kysyttävä myös itseltä ja ymmärrettävä omakohtaisesti. Sanallinen ymmärtäminen on itsepetosta, joka johtaa pelkkään toisten ihmisten ideoiden toistamiseen.

Dialogien tavoitteena ei siis ole löytää yksimielisyyttä, vaan jakaa sanojen takana oleva todellisuus, nähdä yhdessä sellaista, mikä on samaa meille kaikille. Ehtona tuohon tilaan pääsemiseksi on, että ei olla samaa mieltä, vaan todella nähdään yhdessä sama asia.

Olemme tottuneet keskusteluissa olemaan joko samaa tai eri mieltä, puntaroimaan kuultua ja tekemään johtopäätöksiä. Aidon dialogin sijaan yleensä joko torjumme toisen tekemän ehdotuksen ja puolustelemme omaa kantaamme tai omaksumme itseämme fiksumman tekemän vakuuttavan ehdotuksen.

Todellinen jakaminen on mahdollista vain silloin, jos aloittaa "ei-tietämisen" tilasta. Vanha tieto on taakka todellisuuden ymmärtämisessä, se estää tehokkaasti avoimen tutkimisen ja ehkäisee tuoreet oivallukset.

Syvässä ja avoimessa kuuntelussa mieli pysyy valppaana, energisenä ja luovana. Se on utelias, kokonainen ja terveellä tavalla nöyrä. Tällainen mieli pystyy kokemaan yhdessä oppimisen hurmoksen.

Dialogit väläyttävät upean näkymän ihmisluontoon. Miehet eivät vain esitä syytä ja selitystä tajunnan surkeaan tilaan, vaan myös ehdottavat selkeän ratkaisun tämän pulmaan: meidän on luovuttava siitä, mikä ei ole totta.

Se on kyllä aika paljon vaadittu ihmisiltä, jotka ovat rakentaneet elämänsä uskon ja toivon varaan!

Monet dialogien teemoista ovat maailmoja syleileviä: totuus, todellisuus, olevaisen perusta, mieli ja aivot, minuus, tajunta ja aika, rakkaus, myötätunto, mysteeri, meditaatio, universumi ja kosminen järjestys. Liekö koskaan aiemmin kukaan muu yrittänyt ymmärtää kaikkea tätä, saati onnistuneet pukemaan sitä sanoiksi.

Toki meille on tarjoiltu erilaisia versioita totuudesta, mutta yhtä mieltä siitä ei tietenkään olla.

Krishnamurtilla ja Bohmilla oli teemojen tutkimiselle otolliset lähtökohdat. Krishnamurtiin oli monta vuotta pumpattu teosofisia oppeja, ja Bohmilla oli uusin päivitys fysiikan mullistavista löydöksistä. Kumpikaan ei kuitenkaan niihin tyytynyt, vaan he jatkoivat matkaansa niiden yli. Sieltä jostakin ratkaisu löytyy, mutta sinne pääsemiseksi on raivattava monta pientä ja pari isoa estettä. Ensimmäinen iso este liittyy minuuteen ja toinen aikaan. Kun ne itselleen selvittää, on jo pitkällä, ehkä perillä.

Kymmenen isoa oivallusta

Monet oivalluksista haastavat meidät ajattelemaan nykyisen maailmankuvamme uusiksi. Avaintekijöitä on kymmenen: ihmisen ongelmien syy, ajattelun rooli, yksilöllisyys, ehdollistuminen, jakautuminen, aika, psykologinen evoluutio, tarkkaavuus, tietoisuus ja olemassaolon ydin.

1. Ihmisen ongelmilla on yhteinen alkujuuri.

Ihmisen ongelmat ovat niin moninaiset, että voi tuntua lähes naurettavalta ehdottaa, niin kuin Krishnamurti tekee, että ne kaikki voi ratkaista silmänräpäyksessä. Tehtävä onkin toivoton, jos ongelmia yrittää ratkoa yksitellen.

Koko asiaa pitää tarkastella täysin toisin. Krishnamurti sanoo, että kaikilla ongelmilla on yhteinen tekijä, juuri, kanta. Kaikki ne kytkeytyvät toisiinsa. Tämä on ensimmäinen oivallus.

Asian ymmärtämiseksi on kaivettava syvemmälle kuin olemme koskaan kaivaneet ja energiamme hajotta-misen sijaan kohdistettava kaikki huomio keskeiseen kohtaan mielessämme.

Bohm vertaa tajuntaa saastuneeseen jokeen. Voi joko loputtomasti puhdistaa likaista vettä tai poistaa saastumisen syyn yläjuoksulla. Mielemme tapauksessa syy on ajattelumme, mutta ei se, mitä ajattelemme, vaan se miten ajattelemme. Bohm ilmaisee asian näin: pitää fokusoida ajattelun prosessiin eikä sen sisältöön.

Tuhlaamme aikaamme etsien vastauksia vääriin kysymyksiin, eksymme hortoilemaan oudossa maastossa ilman kunnon karttaa. Kovempaa juoksemisen sijasta olisi fiksua pysähtyä ja edetä vasta sitten, kun oikea reitti on tiedossa.

Ensimmäinen asia ei siis ole nähdä, mitä ajattelee, vaan olla tietoinen, että ajattelee. Tämä johtaakin luontevasti toiseen oivallukseen, ajattelun rooliin elämässämme.

2. Ajattelu ei ole ratkaisu, vaan epäjärjestyksen syy.

Toisin kuin yleensä ajatellaan, Krishnamurti väittää, että ajatus ei auta, vaan estää meitä näkemästä elämän faktat.

Katsoessamme jotakin tapahtuu kaksi asiaa: se, mitä todella tapahtuu, ja se, mitä siitä ajattelemme. Se, mitä tapahtuu, on yksiselitteistä. Sille, mitä tapahtumasta ajatellaan, on yhtä monta muunnelmaa kuin on katsojiakin. Elämä näyttää tapahtuvan ulkopuolella, mutta oleellinen osa siitä tapahtuu tajunnassamme.

Tämä aiheuttaa draamaa ja tragediaa. Elämme kukin omassa maailmassamme. Kuvittelemme sen todelli-seksi, mutta ajatuksemme ovat tosia vain itsellemme.

Tämän ilmiön ikävä seuraus on, että ei ole oikeastaan yhtään mitään, mistä olemme täysin samaa mieltä. Niin kauan kuin palvomme ajattelua ja pidämme sitä jalustalla, emme voi päästä eroon ongelmien verkosta.

Kolmas oivallus on tiukka pala, koska se on vastoin terveen järjen havaintoa itsestämme. Kyse on uskomuksesta, että ego on olemassa.

3. Emme ole yksilöitä.

Kehossamme tuntuu olevan joku: minä, itse, ego, henkilö, joka on erilainen ja erillinen toisista henkilöistä. Tulemme tähän tulokseen, kun arvioimme omaa elämäämme, katsomme peiliin tai tutkailemme toisia ihmisiä. Minä olen täällä ja nuo muut ovat muualla. Ajattelen omia ajatuksiani ja muut omiaan.

Meillä on kyllä ihan pitävät perusteet olettaa, että olemme erillisiä yksilöitä. Fyysisen kehon erillisyyden kiistäminen olisi typerää ja neuroottista.

Mutta onko psykologista erillisyyttä? Jos on, miten se syntyy, ja ellei ole, miksi itsepäisesti oletamme sen olevan totta?

Logiikkamme on tämä: Tiedän olevani totta, koska ajattelen. Muistan, millainen olin ja mitä tein eilen ja mitä koen tänään. Joistakin ihmisistä pidän, joistakin en. Näen, tunnen ja reagoin ikiomalla tavallani. Olen minä!

Egossa on yksi iso ongelma. Kukaan ei ole nähnyt sitä eikä voi osoittaa, missä se on. Voimme nähdä, aistia ja haistaa kehomme ja tuntea toisten läsnäolon, mutta se on vain ulkoista, fyysistä. Toki tiedämme olevamme enemmän kuin kehomme!

Mutta mitä ihan oikeasti on ego ja missä se sijaitsee: aivoissa, kehossa, kehon ympärillä vai kaikkialla?

Vahvan intuitiomme mukaan jokin sisällämme kontrolloi ja katselee ajatteluamme. Tuntuu, että on tarkkailija, joka katselee minun ajatuksiani. Sanoessamme "ajattelen" tarkoitamme, että jokin "minä" suorittaa ajattelemista ja reagoi omiin ajatuksiinsa.

Tästä päättelemme, että ego on todellinen. Se tuntuu olevan enemmän kuin ajatukseni ja mieleni tilat. Minä tuntuu erittäin todelta! Ja koska minä olen minä, myös sinä olet ja kaikki muut ovat. Maailma on täynnä minuja.

Olemmeko koskaan kysyneet, miksi olemme niin varmoja tästä? Olisinko olemassa, jos en ajattelisi?

Krishnamurtille ego on vain idea, joka perustuu kokemuksiin, muistiin ja tietoon. Hänelle mielikuva itsestä yksilöllisenä olentona on kohtalokas virhe, sekoitus väärinkäsitystä, väärää ehdollistumista ja perusteetonta tärkeilyä. Onpa iso pilleri nieltäväksi!

Olemme samastuneet joihinkin asioihin ja ajatuksiin ja kutsumme niitä omiksemme. Kaikki ajatuksemme tulevat kuitenkin joltakin toiselta tai jostakin ulkopuolisesta. Olemme keränneet niitä tuhansien eilisten aikana, valinneet mieluisat ja torjuneet monia. Ajatuksissamme ei ole mitään aitoa.

Katselemme maailmaa ehdollistuneiden aivojen suodattimien läpi ja muodostamme mielikuvia. Näemme ja tunnemme erilaisia kohteita, ja kuvittelemme maailman koostuvan sellaisista.

Tämä ei ole totta. Aistimme huiputtavat meitä. Emme ole erillisiä egoja, olemme erottamaton osa maailman virtausta.

Väistämätön seuraus yksilöllisestä elämäkuvasta on, että emme enää elä samassa maailmassa. Jokainen elää mielensä ja ikioman menneisyytensä luomassa ja muokkaamassa maailmassa. Emmekä ainoastaan elä eri maailmoissa, vaan muistojen muodostamassa menneisyydessä, olkoonkin, että sen perusteella hahmottelemme jonkinlaisen tulevaisuuden.

Sisäisesti erilliset maailmat kohtaavat ulkoisessa todellisuudessa eikä aina hyvissä merkeissä. Ehkä vielä pahempaa on, että ne eivät edes voi koskaan kohdata. Kehomme voivat koskettaa toisiaan, mutta ajatukset eivät. Päinvastoin, ne törmäävät kaiken aikaa toisiinsa aiheuttaen ikävyyksiä tai vakavia taisteluja ihmisten välillä. Voimme ajatella samoin, mutta erilliset mielet eivät voi koskaan aidosti kohdata ja olla yhtä.

Maailma, jossa jokainen elää eristetyssä yksilöllisessä laatikossaan, on jakautunut maailma. On monenlaisia jakautumia: maantieteellisiä, rodullisia, sosiologisia, uskonnollisia, poliittisia, kasvatuksellisia. Kaiken kukkuraksi kaikki me olemme myös sisäisesti jakautuneita ja ristiriitaisia.

Jakautumiin voi tottua niin, että ei näe mahdollisuutta päästä niistä eroon siitäkään huolimatta, että havaitsee niiden monia kamalia seurauksia: loputtomat konfliktit, viha, väkivallan monet muodot, raakuus, pelko, epävarmuus, yksinäisyys...

Jaot perustuvat ajatukseen yksilöllisyydestä, joka tukee ajatusta erillisten minujen taistelusta omasta elintilastaan ja oikeuksistaan maailmassa, joka koostuu aineesta ja mielestä, asioista ja ajatuksista.

On harvoja tärkeitä asioita, joista ihmiset ovat täysin samaa mieltä tai edes samoilla linjoilla kautta maailman. Elämä arjessa perustuu omaksutuille mielikuville, mielipiteille ja uskomuksille. Kun kohtaamme jonkun, jolla on erilaiset näkemykset elämästä, joko vastustamme, riitelemme, siedämme tai pakenemme.

Seitsemän miljardia erilaista maailmankuvaa pienellä planeetalla saa aikaan paljon ongelmia, varsinkin kun jokainen meistä ajattelee olevansa, paitsi aika oikeassa, myös hyvä ihminen hyvine aikeineen ja katsoo toisten olevan enemmän tai vähemmän väärässä ja pahoja.

Kuka meistä on oikeassa? Ainoastaan he, jotka näkevät maailman sellaisena kuin se oikeasti on, eivät "yksilöllisten" ideoiden ja ihanteiden lävitse. Mutta voiko kukaan oikeasti elää niin? Kaikkihan me olemme kiinni omien kokemustemme ja tietomme lieassa. Yhtä lailla voi kysyä, millainen maailma muka oikeasti on, onko olemassa ja voiko edes olla yhteistä perustaa tai totuutta, josta voisimme olla yhtä mieltä.

Sen voi saada selville vain, jos pystyy katsomaan maailmaa ilman sisäisiä suodattimia ja käsitteitä, mutta me tuskin koskaan teemme niin. Emme edes yritä, vaan pidämme kiinni ajatuksistamme yhtä itsepäisesti kuin kaikki muutkin. Monet näyttävät jopa olevan ylpeitä ennakkoluuloistaan ja kapeista katsannoistaan!

Ongelma on Bohmin ja Krishnamurtin mukaan se, että emme tajua toimiemme perustuvan mielikuviin emmekä sitä, miten ne vaikuttavat suhteissamme toisiin. Meistä voi tuntua, että olemme tekemisissä faktojen kanssa silloinkin, kun elämme mielikuvissa. Vain osa mielikuvistamme perustuu faktoihin, mutta emme ajattelun takia pysty erottamaan, mikä osa.

Erheellisesti kuvittelemme, että ajatuksemme heijastavat ja tulkitsevat maailmaa ainakin melkein oikein. Eivät heijasta eivätkä tulkitse.

Tulkinta tapahtuu aivoissa. Määrittelemme ja luokittelemme havaintomme nanosekunnissa ja reagoimme tiedostamattomasti ennen kuin edes huomaamme reagoineemme. Reaktiomme perustuvat tietoomme ja kokemuksiimme, eivät tosiasioihin.

Tämä johtaa neljänteen oivallukseen ihmisen ehdollistumisesta ja sen luonteesta.

4. Psykologisesta ehdollistumisesta voi - ja pitää - päästä eroon.

Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että ihmismieli on ehdollistunut ja että ihmiskunta jakautunut miljooniin palasiin. Siitä olemme eri mieltä, mitä asialle voi tehdä.

Monien mielestä tehtävissä on vain vähän tai ei mitään. He ovat sitä mieltä, että ehdollistumista voi kyllä muunnella ja muuttaa hitaasti. Krishnamurti ja Bohm esittävät radikaalin vaihtoehdon. He sanovat, että ihmiskunta pitää vapauttaa kaikesta psykologisesta ehdollistumisesta ja se tapahtuu heti ja vielä niin, että meidän ei itse tarvitse tehdä aktiivisesti mitään.

Jos näkisimme, mitä ehdollistuminen tekee meille, tästä seuraisi väistämättä, että ehdollistuminen putoaisi pois kuin syksy lehti ja alkaisimme käyttäytyä täysin toisella tavalla. Pulma on, että emme näe ehdollistumisen vaikutuksia.

Se tapa, jolla olemme yrittäneet ongelmia ratkoa, ei ole toiminut eikä tule toimimaan. Päinvastoin, se estää tehokkaasti meitä löytämästä ratkaisua.

Ainoa ratkaisu on sellainen suoran näkemisen tila, jossa mieli luonnollisesti vapauttaa itsensä. Silloin elämme suorassa yhteydessä tosiasioihin ja "leijumme elämän virrassa".

Viides oivallus koskee pahaa tapaamme jakaa maailma palasiin.

5. Maailma on yksi kokonaisuus, ei osittunut.

Käytännön syistä todellisuus täytyy rajatuilla alueilla jakaa, mutta kun sovellamme tätä kaikkeen, päädymme ristiriitojen maailmaan.

Jakaminen on ajattelun katala temppu. Kun erottelemme mitkä tahansa asiat ajatuksissamme, alamme toimia niin kuin ne todella olisivat erillisiä. Meiltä jää huomaamatta yhteys, linkki niiden välillä.

Yksilöllisyys on oiva esimerkki jakautumasta, josta pidämme kiinni. Se perustuu aineelliseen käsitykseen todellisuudesta. Krishnamurtille ja Bohmille ajatus on aineellinen prosessi ja jakojen tekijä. Ajatus on luonteeltaan jakava ja pirstova, kokonaista ajatusta ei voi olla.

Pulmia syntyy siitä, että jako aiheuttaa ristiriidan. Kokonaisuus ei ole koskaan ristiriitainen, vain sen osat voivat olla. Kun lopettaa jakamisen, ristiriita loppuu.

Kuudes oivallus liittyy aikaan. Mieleemme on iskostunut uskomus, että maailmankaikkeudessa kaikki tapahtuu ajassa. Tietyt prosessit tapahtuvatkin, mutta eivät kaikki. Osa ajasta on kuviteltua, ajattelun tekosia.

6. Psykologinen aika on ihmisen vihollinen.

Kun on tajunnut erillisen minän olevan ajattelun luoma mielikuva, on murskattava vielä yksi sitkeä myytti: aika. Krishnamurtille aika on aito vihollinen ja siitä eroon pääseminen vapauden ehto.

Kellon kuvaama kronologinen aika on tuiki tarpeen, mutta mielemme luoma jatkuvuus on kaikkien ongelmiemme peruselementti. Aika istuttaa mieleemme pelon, surun ja pyyteen. Ilman aikaa olisimme vapaita niistä kaikista.

Kuvittele maailmaa ilman pelkoa, surua ja turhia toiveita. Millainen paratiisi se olisikaan!

Krishnamurtille aika ja ajatus kulkevat käsi kädessä. Ajan havainto on ajattelun tuotos. Ilman ajattelua ei ole aikaa, mutta myös päinvastoin: ilman aikaa ei juurikaan tarvita ajatuksia.

On helppo ymmärtää tähän liittyvä logiikka. Aika koostuu eilisistä, tästä hetkestä ja huomisista. Aika on liikettä menneestä tulevaan. Välissä on tämä hetki, jossa kaiken aikaa oikeasti elämme.

Mennyt on koottu muistiimme. Se on varastoituna aivoihimme, ja tuo varasto on käytettävissämme, jos sitä tarvitsemme. Ajatellessamme tuhansia eilisiä tulee tunne, että liikumme ajassa, vaikka itse asiassa näin ei ole. Ainoa liike tapahtuu aivoissamme. Kaikki todellinen tapahtuu nyt, ja jos emme ajattelisi, olisi vain ikuinen nyt-hetki.

Muistoista heijastamme tulevaisuuden. Tiedämme, mitä olemme tehneet, ja sille pohjalle suunnittelemme tulevat tekomme.

Pulma puhkeaa, kun tuomme idean ajasta psyyken alueelle. Silloin luomme minäksi kutsumamme möykyn ja oletamme sen elävän ajassa. Minämme oli jotakin eilen, se on jotakin juuri nyt ja huomenna jotakin vähän muuta.

Vain yksi näistä kolmesta on todellinen: keskimmäinen. Mutta mitä minämme ihan oikeasti on nyt-hetkessä?

Mennyt minämme on kokemusten, tiedon ja muistin rajoittama. Tuleva minämme on joko toivoon ja toiveisiin perustuva unelma tai pelkoihin perustuva painajainen. Useimmiten se on kaikkea tätä. Toivomme parasta ja pelkäämme, että pahin painajaisemme toteutuu.

Tätä liikettä ajan jatkumolla kutsumme elämäksi. Krishnamurti haastaa tämän kapean käsityksen ärhäkästi. Elämä on enemmän kuin tämä pintailmiö, paljon enemmän. Sen havaitsemiseksi ajan on päätyttävä, meidän on pysäytettävä omaksumamme prosessi.

Väkeviä voimia on tiellämme. Elämämme on ankkuroitu aikaan, jatkuvuuteen, syiden ja seurausten ketjuun. Pidämme aikaa ainoana toivona paremmasta, mutta se onkin kirous. Ajatus paremmasta huomisesta lohduttaa: on vain uskottava ja tehtävä töitä ihanteiden eteen! Mutta tästä alkaa monimuotoinen itsepetos.

Seitsemäs oivallus koskee joksikin tulemista. Henkisen kehittymisen ajatus on Krishnamurtille alkeellinen itsepetoksen muoto. Hänelle merkitsee vain se, mitä me ihan oikeasti olemme ja teemme nyt. Ja jos se ei miellytä, se pitää muuttaa heti!

7. Ei ole psykologista kehittymistä.

Kun emme osaa käsitellä psykologisia faktoja, luomme ihanteen. Ihanteen tavoitteleminen merkitsee ajassa ja ristiriidassa elämistä. Tarvitsemme aikaa tullaksemme siksi, mitä haluamme olla, joten lakkaamme elämästä nyt-hetkessä.

Ajan päättyminen tarkoittaa faktojen varassa pysymistä hetkestä hetkeen. On oltava vapaa ajasta ja ajatuksista, päästävä eroon ristiriidoista ja psykologisista ongelmista. Kun ei ole joksikin tulemista, on vain ajaton virtaus.

8. Tarkkailija ja tarkkailtava ovat samaa liikuntoa.

Todellisuuden tiedostaminen ja sen tuolle puolelle meneminen edellyttää, että ajatus pysyy omalla paikallaan eikä vääntele faktoja sidonnaisuutensa mukaiseksi.

Tarkkaavuus tarkoittaa kaiken ympärillä tapahtuvan katsomista ja kuuntelemista avoimin mielin. Puhtaassa tarkkailussa ei ole aikaa, ei jakautumaa eikä joksikin tulemista, ei tarkkailijaa erillään tarkkailtavasta.

Tosiasioiden kanssa eläminen on tarkkaavuuden ja tietoisuuden ydin. Ei harhoja, ei muistamista, ei toiveita, vain kietoutumista kaiken kauneuteen. Sellaisessa tilassa ei ole ongelmia.

Kaksi viimeistä oivallusta liittyvät läheisesti toisiinsa. Kun yrittää syvällisesti ymmärtää itseään ja törmää moniin esteisiin, moni luopuu toivosta ja etsii apua toisilta. Iso virhe. On helppo löytää lohduttavia ajatuksia ja täyttää elämänsä henkisillä harjoituksilla, mutta hämmentynyt mieli ei voi koskaan valita oikein.

Yhdeksäs oivallus johtaa vapauteen kaikenlaisesta auktoriteetista, myös sisäisestä.

9. Kukaan ei voi auttaa meitä näkemään totuutta.

Jos haluaa omakohtaisesti oivaltaa totuuden, on heitettävä hyvästit henkisille oppimestareille. Kun todella tajuaa, että kukaan ei voi elämän valoa toiselle antaa, on oltava valona itselleen. Ei auta edes Krishnamurti eikä Bohm.

Vasta tämän jälkeen aukeaa ovi kymmenenteen oivallukseen.

10. Olemassaolon perusta on ajattelun ja toimimisen tuolla puolen.

Meidät on ohjelmoitu pitämään tärkeimpänä sitä, mihin uskomme, miten ajattelemme, mitä tunnemme ja teemme. Tuo kaikki on tajuntamme sisältöä.

Vain vapaa mieli kykenee astumaan rajattomaan maailmaan ja näkemään ulottuvuuden, jota Krishnamurti kutsuu termillä "se mikä on". Bohm puhuu piilojärjestyksestä. Sitä ei voi ajatella, mutta sen aistiminen voi vaikuttaa ajatuksiin edellyttäen, että mielen sisällä vallitsee järjestys.

Tuo tila on, kun ajatus on päättynyt. Tarvitaan suoraa näkemistä ja oivalluskykyä, joista kumpaakaan ei ole ajatus luonut. Ne luovat mieleen järjestyksen, joka on ratkaisu ihmisen luomaan kaaokseen.

Niin kauan kuin palvomme ajattelua ja pidämme sitä jalustalla, ristiriita ja sekasorto hallitsevat mieltä ja maailmaa. Oivallus, että ajatus ei ole ratkaisu, vaan tuhoa tuottava väline, on šokki aivoille. Ne eivät halua tajuta tätä. Saattaa olla, että ne eivät edes pysty näkemään tätä samalla tavalla kuin yleensä näemme asiat ja ajatukset.

Olemme lähdössä pitkään dialogiin elämästämme oivaltaaksemme, voimmeko elää älykkäällä ja johdonmukaisella tavalla. Jos todella jaamme elämämme ja mielemme, astumme varmuuksien ja vakaumusten tuolle puolen, rajattomaan.

Kymmentä esitettyä oivallusta ei tule ajatella askelmina vapauteen johtavalla tiellä. Eivät ne myöskään ole ohjeita tai tehtäviä. Ne putsaavat pöydän ja tyhjentävät tajunnan sisällön niin, että se muuttuu joksikin ihan muuksi. Hassu paradoksi on, että vain tyhjä mieli on täynnä ja ladattu olemassaolon energialla.