2. Hetken tie on kevyt kulkea 

Heijastan taululle elämänpolkuni ja pyydän ryhmää piirtämään omansa. Kymmenen minuutin päästä kehotan heitä kertomaan tarinansa toisilleen pareittain. Sen jälkeen jokainen kirjoittaa kolme asiaa, jotka elämä on hänelle opettanut, ja kertoo yhden niistä ääneen kaikille.

Eletyn elämän kiteyttäminen on helppoa ja kivaa. Vaikeampaa on vastata, miten elämä jatkuu. Sitä ei voi tietää, mutta silti kannattaa pohtia. Elämää jää paljon elämättä siksi, että tyydymme sellaiseen, mistä emme enää syty.

Kun 44-vuotiaana pohdin, mitä haluan isona tehdä, kysyin neuvoa ystävältäni Esa Saariselta. Olin ollut 20 vuotta K-ryhmässä neljässä eri tehtävässä, mutta tunsin tulleeni tienhaaraan. En tiennyt, pitäisikö minun jäädä vai lähteä.

Esa kysyi minulta jotain, jota kukaan ei ollut koskaan aiemmin eikä sen jälkeen kysynyt: "Millainen Heikki Peltola haluat olla 54-vuotiaana?"

Filosofi antoi kaksi vaihtoehtoa: "Haluatko olla Heikki, joka on ollut 30 vuotta Keskossa, vai Heikki, joka on ollut 20 vuotta Keskossa ja 10 vuotta tehnyt sitä, mitä rakastaa tehdä?"

Jälkimmäinen versio tarkoitti yhteistyötä arvostamani ihmisen kanssa. Esan visio oli, että perustaisimme yhtiön, joka "tekisi suomalaiset onnellisiksi työpaikoilla".

Olin seitsemän vuoden aikana nähnyt, miten Esan näkemys elämästä ja ihmisistä oli vaikuttanut minuun ja moniin ihmisiin. Kirjaimellisesti hurjat seuraukset oli viikon mittaisella Pafos-seminaarilla, johon olin tuolloin osallistunut kaksi kertaa eri roolissa: ensin osallistujana ja sitten junailijana.

Esan kysymys herätti minussa pelon ja palon. Haluaisin kyllä, mutta uskallanko? Kaksi päivää myöhemmin tein päätöksen ja minusta tuli nostemestari.

Jokainen käy jossakin vaiheessa samanlaista sisäistä painia. Jollakin tasolla käymme sitä kaiken aikaa. Pohdimme jokaista tehtävää ja päätämme, kuinka paljon suostumme sille itsestämme antamaan. Paljon teemme lonkalta ja pakon edessä, mutta moneen tehtävään heittäydymme ilman ehtoja, täysillä.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Olen aina ollut helposti syttyvää sorttia. Minun ei ole ollut vaikea innostua tylsistäkään tehtävistä, edes varaosakortiston hoitamisesta. Luulen tietäväni syyn: olen kokenut eläväni ihmeiden keskellä. Ihan arkisissa asioissa koen taikaa, joka ei taivu sanoihin eikä selityksiin.

Jos sana "ihme" tuntuu sinusta vieraalta, käytä sanaa ihmeellinen, ällistyttävä, mahtava, ihastuttava, hohdokas, huikea tai upea. Tarkoitan ihmeellä asiaa, joka ei etukäteen tunnu mahdolliselta, mutta joka silti toteutuu. Sellaista, mille ei oikein löydy sanoja.

On kaksi tapaa kokea ihme: sellaisen voi nähdä tai tehdä.
Jotta ihmeen näkisi, pitää virittää mielensä ja katsoa oikein.
Jotta ihmeen tekisi, pitää panna kaikki peliin ja tarttua tuumasta toimeen.

Kaiken aikaa tapahtuu ällistyttäviä asioita, joita me aikuiset emme edes huomaa, koska elämme ajatustemme unessa. Olemme järkyttävän vajaasti tietoisia siitä, mitä sisällämme ja ympärillämme tapahtuu.

Säälin ihmisiä, joiden elämässä ei ole ihmeitä. Pieni lapsi näkee kaiken aikaa ihmeitä ympärillään, mutta hän myös kokee olevansa ihme. Ihmettely kohdistuu kaikkeen, ei vain itseen. On ihan pakko kokeilla, miltä tuntuu astua lätäkköön, huutaa vastatuuleen tai panna kielensä kylmään rautaan.

Jokainen kykenisi tekemään isoja ja pieniä ihmeitä, mutta ei tule tehneeksi. Upeita juttuja jää toteutumatta siksi, että meistä on tullut vähättelymme vankeja. Olemme kutistaneet itsemme kääpiöiksi, antaneet elämisen suistua sarjaksi suoritteita.

Suoritteita korostava elämä tekee meistä orjia ja altistaa uuvuttamaan itsemme. Elämän näkeminen kisana on kohtalokas virhe, joka patistaa juoksemaan hyväksymisen ja pikavoittojen perässä. Saavuttaapa miten paljon tahansa, aina tuntuu, että enemmänkin voisi saada.

Liian monelle on pienestä pitäen taottu päähän, että hän ei ole tarpeeksi hyvä eikä hänestä koskaan kummoista tule. Ja moni uskoo tämän olevan totta.

Ehkä vielä pahempaa on, että oletamme olevan erilaisia ehtoja sille, että voisimme kokea itsemme tarpeeksi hyväksi, olla oikeutettuja tuntemaan itsemme tärkeiksi tai ansaitsemaan toisten arvostuksen.

Meitä on väkisin väännetty mukautumaan toisten muotteihin. Alistuminen toisten tahtoon on takuuvarma tapa hukata oma elämänsä. Suuri osa ongelmistamme johtuu alentuneesta kyvystä ajatella itsenäisesti.

Kaikki eivät onneksi tuohon syöttiin tartu, vaan keskittyvät tekemään täysillä Omaa Juttuaan, toteuttamaan elämän syvää, todellista tarkoitusta. Sitä, josta kerta toisensa jälkeen tulisesti syttyy. Sitä, jota edes esteisiin törmääminen ei voi estää tekemästä. Sitä, jolle ei löydä sopivia sanoja.

Onneni on tuntea ihmisiä, joiden maailmankuva rakentuu vahvasta uskosta ihmisen kykyyn muovata omaa elämäänsä. Heistä tämä kirja kertoo. Sellaiset viis veisaavat niistä, joiden mielestä epäily ja penseys ovat parhaat tavat selvitä elämän taistoista pettymättä.

Ihailen ihmisiä, jotka eivät valita mahdollisuuksien tai resurssien puutteesta, vaan keskittyvät oleelliseen ja mahdolliseen. Sellaisista ihmisistä ei tule katkeria eikä kitkeriä silloinkaan, kun elämä kouluttaa heitä kovalla kädellä.

Kaikilla meillä on ollut kipukohtia ja apeita aikoja. Ei kuitenkaan ole fiksua antaa kolhujen tai niiden välttämisen määritellä omaa onnen ja onnistumisen strategiaansa. Kaiken aikaa on tarjolla tuhat tapaa kohota, nähdä ja tehdä ihmeitä arkensa keskellä.

Iloa, inhoa, tympeyttä, tyyneyttä

Mielellä on kaksi päätehtävää: tulkita ja tuottaa todellisuutta. Molempia se tekee ilman taukoja. Mieli valitsee, mitä huomaamme ja mille annamme arvoa. Valinnat tehdään usein tiedostamatta.

Elämme samassa maailmassa, mutta tulkitsemme sitä taustastamme riippuen eri tavoilla. Siksi elämme kaiken aikaa kahdessa maailmassa: todellisessa ja kunkin itse luomassa.

Toinen on ihan totta ja toinen tuntuu hyvin todelta. Totta on se, mitä tässä ja nyt tapahtuu. Tunnistamme siitä vain sen, mihin kohdistamme huomiomme ja mihin reagoimme.

Yhden päivän aikana ehtii kokea tuhansia tuntemuksia: iloa, inhoa, pelkoa, vihaa, häpeää, myötätuntoa, nautintoa, pakokauhua, surua, sääliä, toivoa, turhautumista, tympeyttä ja tyyneyttä. Tunnetila voi hetkessä muuttua apeasta upeaksi tai päinvastoin. Joskus tähän on selvä syy, mutta ei aina.

Oikein näkemisen ehtona on, että kykenee näkemään, miten oma mieli tulkitsee tapahtumia. Kun tunteet kaappaavat mielen, näemme kaiken niiden läpi. Mutta me emme näe, että emme näe asioita oikein.

Muistan hetken, jolloin tajusin tämän. Pitkänäperjantaina 1971 televisiossa esitettiin ohjelma, jossa opetusneuvos Yrjö Kallinen esitti Albert Einsteinia lainaten pelottavan uhkakuvan ihmiskunnan tulevaisuudesta:

Vuonna 1945, jolloin atomipommit pudotettiin Hiroshimassa ja Nagasakissa, kaikki asiat maapallolla muuttuivat toisiksi. Mikään muu ei ole ennallaan kuin ihmisten ajatus- ja arvostustottumukset. Ellei näissä ajatustottumuksissa tapahdu perinpohjainen muutos, me kuljemme vääjäämättömän varmasti kohti totaalista tuhoa.

Kallinen sanoi filosofi Bertrand Russellin ennustaneen, että maapallo "tulee kiertämään auringon ympäri vuosisatoja autioituneena, koska ihminen on sammuttanut elämän tältä planeetalta".

Haastattelun tyrmäävin lause oli lainaus filosofi Erich Frommilta: "Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän mielisairaita, jokainen meistä on enemmän tai vähemmän unessa, ajatustottumusten unessa."

Tämä kolahti ja jäi vaivaamaan mieltäni. Ohjelma käynnisti pitkän matkani ihmismielen tutkimiseen. Dale Carnegien kirjaklassikon suoraviivaiset neuvot ystävien ja menestyksen saamisesta tuntuivat sen jälkeen perin pinnallisilta. Elämässä on muutakin tärkeää kuin saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Onko edes oikein, että käyttää toisia ihmisiä oman onnensa astinlautana?

Vakuutuin, että me todellakin elämme unessa ja että tämä kollektiivinen horros johtaa itsepetokseen ja ihmislajin tuhoutumiseen. Voiko ihminen herätä, miten se tapahtuu ja millainen maailma silloin olisi?

Faktoihin voi luottaa

Kuusi vuotta myöhemmin tajusin, että ihmisen aiheuttamiin pulmiin on yksinkertainen ratkaisu: ongelmia on vain lakattava luomasta. Keväällä 1977 törmäsin tähän ajatukseen elämänfilosofi Jiddu Krishnamurtin kirjassa Ajattelun tuolle puolen. Se kirjaimellisesti mullisti ajatteluni.

Kirjassa todetaan, että ajattelu on kaapannut mielemme ja se on palautettava takaisin oikealle paikalleen. Kuvittelemme voivamme ratkaista elämän syvät ongelmat ajattelun avulla, mutta tämä on mahdotonta, koska ajattelu on vain pieni osa mieltä ja mieli pieni osa todellisuutta.

Oikein näkeminen edellyttää, että erottaa kuvitelmat ja tosiasiat. Tavallaan ehtona on, että ei kuvittele mitään, vaan toimii faktojen pohjalta. On lisäksi tajuttava, että osa maailmasta on aisteiltamme kätketty. Se ei näy, kuulu eikä tunnu, koska aistit ovat rajalliset.

Faktojen näkeminen ei ole niin vaikeaa kuin miltä se kuulostaa. Kuka tahansa pystyy siihen milloin tahansa, pitää vain katsoa kaikkea tulkintoja tekemättä, kuunnella sitä, mitä todella kuuluu. Pitää ihmetellä. Silloin tapahtuu ihme. Elämä lakkaa olemasta uni, siitä tulee totta.

Teemme ison virheen olettaessamme, että todellisuus rajoittuu siihen, mitä pidämme totena. Kun tämän tajuaa, mieli avautuu loputtomien mahdollisuuksien maailmalle.