18. Kun minästä kasvaa me

"On tullut aika räjäyttää tekevä ja toimiva, iloitseva ihminen esiin näennäisnäppäryyksien ja latistavien järjestelmämääreitten alta. Tämä kirja on raikkaan rohkaiseva, realistisen optimistinen taisteluhuuto ja analyysi uudistushakuisesti virittyneen työelämän puolesta. Se on ihmisuskoisen työn vapauttavan ylevöittävä manifesti."

Näin hehkuttaa Esa Saarinen kuudennen kirjani esipuheessa. Yhtenä - kun minästä kasvaa me on ehkä kunnianhimoisin ja työläin kirjani. Yritin selvittää, miten yhteistyön saa toimimaan niin kuin sen pitäisi toimia.

Kahlasin taas läpi kasan kirjoja, joissa teemaa lähestytään eri kanteilta, mutta johtopäätös on kaikissa sama: kyky tulla toimeen toisten kanssa on ehkä tärkein taito (työ)elämässä.

Ihmiset työskentelevät joko ego edellä ja yrittävät päsmäröidä muita tai sitten he eivät pidä puoliaan ja liian kiltisti suostuvat siihen, mitä heiltä pyydetään. Jossakin näiden kahden äären välissä on kohta, jossa egoa on sopiva määrä.

Uudet tutkimukset ovat kiistattomasti todistaneet, että meidät on luotu yhteistyöhön. Aivomme ovat syvästi yhteydessä toisiinsa, syvemmin kuin tajuamme. Yhteyttä ihmisten välillä ei edes voi katkaista, ei vaikka yrittäisi. Olemme kietoutuneet toisiimme tuhansin säikein. Havainto erillisyydestä on vain näköharha, eräänlainen systeemivirhe.

Yhteistyön ongelmat ovat kaikkien tiedossa, mutta ratkaisua on etsitty väärästä paikasta. Se ei löydy järjestelmistä, rakenteista, koneistoista, tekniikoista, prosesseista, säännöistä tai julistuksista, ei edes aivoistamme. Katse on kohdistettava siihen, mitä tapahtuu ihmisten nenien - ei korvien - välissä.

Perehdyin viiden tutkimusalueen tuoreisiin havaintoihin: tunneälyn, sosiaalisen älyn, positiivisen psykologian, henkiälyn ja systeemiälyn. Taustaksi piti paneutua aivojen, mielen ja tajunnan tutkimuksiin, kvanttiteoriaan, systeemiajatteluun ja kaaosteoriaan.

Yhdistämällä näiden ymmärryksen tein johtopäätöksen, että yhdessä tekemisen jaloin muoto on yhtenä tekeminen. Tästä oivalluksesta sain kirjalle nasevan nimen Yhtenä, ja alaotsikko paljastaa loput: kun minästä kasvaa me. Silloin viritytään samalle taajuudelle toisten kanssa, ollaan parvi, yhtenäinen joukko.

Tunneälyssä huomio on omien ja toisten tunteiden tunnistamisesta, sosiaalisessa älyssä vuorovaikutuksesta, positiivisessa psykologiassa onnistumisesta, henkiälyssä merkityksen kokemisesta ja systeemiälyssä kokonaisuuksien hahmottamisesta.

Tietämällä kaiken mahdollisen ei välttämättä osaa toimia oikein arjen nopeasti vaihtuvissa tilanteissa. Tuskin kukaan ajattelee onnellisuutta tutkivien tiedemiesten olevan maailman onnellisimpia ihmisiä. On opittava näkemään oikein ja sopeutumaan omiin havaintoihin niin, että yhteispeli alkaa toimia.

Mitä tulee, kun tulet paikalle?

Kirjassa on kolme osaa: ensimmäiset seitsemän lukua käsittelevät minää, seuraavat kasvua ja viimeiset meitä. Kun minä hahmotetaan laajemmin, siitä kasvaa me.

Yhteistyön ymmärtämiseksi pitää purkaa monet mielemme miinakentät. Tähän oivallisin väline on itsensä tarkastelu osana isompaa systeemiä. Näin emme kuitenkaan ole tottuneet tekemään, koska ajattelumme perusteet ovat pielessä. Ajattelemme kaikkea itsestä lähtien, ja monessa mielessä tilanne on pahentunut. Ei pidetä mitenkään outona, että itse pyörii omien tuntemuksien ahtaassa kehässä.

Esa Saarinen esitti kauan sitten luennoillaan ihmisille hienon kysymyksen: "Mitä tulee, kun tulet paikalle?"

Mitä lisäarvoa tuon ryhmään? Millä ajatuksella lähestyn toisia? Mitä heistä haluan? Mitä oletan tapahtuvan? Tuonko iloa vai pelkoa, vakavuutta vai vakautta, omia ennakkoluulojani vai osaamistani? Keihin kiinnitän huomioni? Miten voisin innostaa, rohkaista ja sytyttää toisia?

Monissa tutkimuksissa on osoitettu, että ihmiset sopeutuvat nopeasti ja usein tiedostamattomasti ryhmän tunnelmaan. Yksilö kokee, että ryhmässä toimiminen joko vahvistaa häntä tai vie voimia.

Itselleni oli valtava oivallus tajuta ryhmän tulosten paranevan kohisten, kun huomion kohdistaa ryhmän alisuorittajiin, houkuttelee heitä käyttämään kykyjään. Mutta miten saa selville, mihin ihminen kykenee, mihin hän venyy ja mikä on liikaa vaadittu? Tietenkin kysymällä ja kokeilemalla. Hyvät kysymykset avaavat yhteyden ja testaamalla löytyy hyvä ratkaisu.

Ketään ei voi sytyttää, jos toinen ei suostu syttymään. Ihmiset ovat erilaisia. Ja jokaisen tilanne ja vaihe on erilainen. Siksi pitää aina ensin tehdä realistinen arvio tilanteesta. Ratkaisevaa on, mitä ihmiset olettavat saavansa ja voivansa tehdä. Tätä voi haarukoida kysymällä, mikä on mahdollista ja mikä kiellettyä.

Kokemamme pelivara on alue mahdottoman ja kielletyn välissä.

Kiellettyjen asioiden alue sisältää sääntöjä, kieltoja ja kaikkia koskevia ohjeita, joiden laiminlyömisestä rangaistaan.

Pelivaran alarajasta päättävät yleensä toiset: firman ohjesääntö, pomo, ryhmän muut jäsenet, asiakkaat, lait, normit tai hyvät tavat. Ylärajan asetamme itse: me päätämme, mitä pidämme mahdollisena.

Väitän, että useimmat eivät juurikaan pohdi, mikä olisi mahdollista. Useimmat aliarvioivat räikeästi omien valtuuksiensa määrän. Kuvittelemme mahdottomaksi sellaista, mihin tahtoessamme pystyisimme, usein jopa helposti. Useimpien pelivara on paljon suurempi kuin he olettavat sen olevan. Tämä johtaa alisuorittamiseen.

Ego eksyy kahteen suuntaan

Kirjassaan Egonomics David Marcum ja Steven Smith kuvaavat eräänlaista egoheiluria. Egomme heiluu kaiken aikaa kahteen suuntaan. Sitä voi olla liikaa tai liian vähän. Ylimielinen vähättelee muita, alimielinen itseään.

Kun egoa on sopivasti, ihminen on sinut itsensä kanssa. Tervemielinen on nöyrä, luottavainen, utelias ja tosi. Hän tunnistaa kykynsä ja puutteensa eikä koe tarvetta tehdä numeroa itsestään. Hän myös uskaltaa olla heikko ja haavoittuvainen.

Ylimielinen ja alimielinen käytös on opittua. Kaikki me hallitsemme molemmat tavat. Tilanteeseen voi mennä itsevarmana, itsetietoisena ja itseriittoisena tai pelokkaana ja epävarmana, ja tunnetila voi hetkessä heilahtaa laidasta toiseen.

Alimielisyyteen ja vetäytyvyyteen voi johtaa moni asia: ujous ja sosiaalinen arkuus, aseman ja valtuuksien puute tai oman osaamisen vähättely. Itsetunto-ongelman syynä saattaa olla pitkä putki nöyryytystä tai vähäistä kannustusta.

Yleinen alimielisyyden syy on itsensä vertaaminen toisiin. Kun ihmisiä alinomaa laitetaan järjestykseen, käy helposti niin, että vain ykkönen kokee olevansa hyvä, eikä hänkään aina tarpeeksi hyvä.

Vertailu masentaa monia. Hillitön halu voittaa johtuu usein siitä, että henkilö ei koe olevansa tarpeeksi hyvä. Kilpailu voi rohkaista ihmisiä parantamaan omaa suoritustaan, mutta monille voittaminen on tapa todistaa oma arvo itselleen ja toisille.

Omissa vai samoissa liemissä?

Kyky säätää ego sopivaksi on keskeistä ryhmässä toimimisessa. On valtava ero siinä, kohdataanko työpaikan haasteet yhtenä vai yksilöinä. Tajuavatko ihmiset olevansa "samassa liemessä" vai pystyttävätkö he barrikadeja itsensä puolustamiseksi?

Kun tekeminen on terveellä pohjalla, ihmiset eivät vastusta uusia ideoita, jokainen hyödyntää kykyjään, kaikista asioista voi puhua avoimesti ja intohimoisesti kasvotusten. Tervemielinen ihminen on aktiivinen ja rauhallinen samaan aikaan, osaa toimia ja olla toimimatta.

Kun ego pullistuu tai kutistuu, käytös muuttuu. Marcum ja Smith ovat havainneet neljä heikosta egon hallinnasta varoittavaa signaalia: halun kilpailla, halun puolustautua, pätemisen tarpeen ja halun olla hyväksytty.

Usko kilpailun siunauksellisiin vaikutuksiin on yksi aikamme pyhistä lehmistä. Se on tieteellisesti todistettu vääräksi. Daniel H. Pink kertoo kirjassaan Drive tutkimuksista, joissa todettiin palkkioihin perustuvan suorittamisen heikentävän tuloksia erityisesti silloin, kun tehtävä edellyttää yhteen pelaamista tai tarvetta olla luova. Liian tiukka fokus estää keksimästä parhaita ratkaisuja.

Paras tapa kiertää egon ansat on keskittyä tekemiseen. Alimielisen saa nousemaan huomaamalla hänen tekonsa. Ylimielisen saa aisoihin ihan samalla tavalla: huomaamalla hänen tekonsa.

Perinteiset vuorovaikutuksen mallit ovat niin yksinkertaisia, mekaanisia, staattisia ja pinnallisia, että eivät sovellu monimutkaiseen ja hektisesti toimivaan maailmaan. Kapea ihmiskuva ja sokea systeemiusko ovat tuhoisa yhdistelmä yhteistyön rakentamisessa. Ne katkaisevat organisaation yhteyden ympäröivään todellisuuteen ja synnyttävät itsekeskeisen ja ahdistavan toimintakulttuurin.

Peter Senge luettelee kahdeksan keskeistä ongelmaa ihmissysteemeissä:

1. Ylikorostetaan mittaamista ja keskitytään lyhyen tähtäimen tavoitteisiin. Rikas todellisuus tungetaan muutamaan numeroon, ja sen kuvitellaan kuvaavan sitä, mikä on tärkeää.

2. Pelkoon pohjautuva johtamistapa rohkaisee olemaan kuuliainen, koska tottelemalla saa pomon pysymään suopeana, ja se takaa suuremman työrauhan kuin epäkohtien avoin esille tuominen.

3. Suoritekeskeisyys johtaa asetettujen tavoitteiden tavoitteluun mutta ei rohkaise ihmisten kykyjen monipuoliseen käyttämiseen.

4. Yritetään etsiä ratkaisuja teknisiin ongelmiin eikä purkamaan tehottomia, turhauttavia, tyhmiä ja tyhmentäviä systeemejä, joihin menee tolkuttoman paljon rahaa, aikaa ja voimia.

5. Tasapäisyyttä arvostetaan ja moninaisuutta pelätään. Päätöksissä pyritään muodolliseen yksimielisyyteen eikä joukkovoiman hyödyntämiseen.

6. Uskotaan sokeasti suunnittelun, toteutuksen ja seurannan pyhään kolminaisuuteen, vaikka tiedetään, että todellisuus ei tottele ennusteita, vaan yllättää kerta toisensa jälkeen.

7. Epäluottamus ihmisiin ja kilpailuhenkisyyden korostaminen estää aidon yhteistyön ja luovuuden.

8. Pirstoutunut maailmankuva ja kokonaiskuvan katoaminen johtaa osaoptimointiin, jossa ihmisiä rohkaistaan häikäilemättömään oman edun tavoitteluun. Kyynärpäitä käyttävät eivät joudu vastuuseen kavereille aiheutetusta vahingosta.

Senge arvioi, että kestää yhden sukupolven päästä eroon näistä vääristä ajatustavoista. Kehitystä hiukan jouduttaa, että vanhan koulukunnan kasvatit eivät pärjää kilpailussa, mutta sitä hidastaa maailman muuttuminen epävarmemmaksi.

Joukossa ryhmyys tiivistyy

Sanotaan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. James Surowieckiosoittaa kirjassaan Joukkojen viisaus, että tämä on puppua. Erityisen fiksuja ryhmät ovat kysymyksissä,

• joihin ei ole yhtä oikeata vastausta,
• joissa pitää saada ryhmä ihmisiä toimimaan yhdessä tai
• kun pitää tasapainotella erilaisten etujen kanssa.

Surowieckin mukaan ryhmä onnistuu parhaiten silloin, kun jokainen saa mahdollisimman itsenäisesti tehdä oman päätöksensä. Näin ei yleensä ole, vaan ryhmän jäsenet vaikuttavat toisiinsa joko innostaen tai lannistaen.

Yksilöiden välillä voi havaita keskinäistä vaikuttamista, mutta mitä syvemmin tutkitaan, sitä vaikeampi on erottaa syy ja seuraukset toisistaan ja selittää tapahtunutta mekaanisin termein. Jos ihmisen katsoo olevan vain geneettisen perintönsä ja henkilökohtaisen historiansa ohjelmoima olento, olemme erillisiä ja sellaisina pysymme.

Tosiasiassa ryhmä jakaa kaikki tunteet ja kokemukset. Jokainen vaikuttaa jokaiseen, hyvässä ja pahassa. Tämä herättää valtavan vastuun teoista, sanoista ja ajatuksista.

Yksilön erillisyyden oletus on asetettu kyseenalaiseksi monelta suunnalta. Asialla ei ole vain new age -väki, vaan myös aivotutkijat, filosofit ja fyysikot. Parasta olisi, jos jokainen itse testaisi, miten eri oletuksista lähteminen muuttaa suhtautumista toisiin.

Kun pääsee suoraan yhteyteen toisen ihmisen kanssa, erillisyyden kupla poksahtaa rikki, eikä asialle tarvitse muuta vahvistusta. Välittävä suhde toiseen lähtee siitä oivalluksesta, että ihmisen aivoilla on kyky kytkeytyä toiseen ihmiseen reaaliaikaisesti. Tämä kytkös syntyy esimerkiksi silloin, kun ihminen kuuntelee toista kiinnostuneena, eläytyen ja myötätuntoisen välittävästi. Mielet kulkevat hetken yhdessä, synkassa.

Rakkaidensa kanssa meistä kaikki ovat tämän yhteyden ihanuuden kokeneet, mutta se toimii myös vieraiden ihmisten kanssa. Kyky yhteyteen on kaikilla joko piilevänä tai päällä. Se kytkeytyy käyttöön, kun ihminen syvästi kunnioittaa toista ja haluaa toiselle hyvää.

Tällaisessa yhteydentilassa ihmiset eivät pelkästään ole yhdessä; he ovat yhtä, henkisesti toisiinsa kietoutuneita. Biologisena olentona hakeudumme yhteyteen toisten kanssa, ja jos tuo yhteys estyy, elämästämme puuttuu jotakin oleellista. Silloin on paha olla.

Erillisyyden tunne perustuu arkihavaintoihimme. Jokaisella on ikioma henkilökohtainen historiansa, mieltymyksiä, ilon ja inhon tunteita, pelkoja, unelmia, taipumuksia ja lahjoja, joita toisilla ei ole. Olemme erilaisia ja ainutlaatuisia. Tämä ei kuitenkaan todista, että olisimme erillisiä, koska kaikella, mitä meissä on, on juurensa toisissa.

Oleellista onkin, kumpaa päättää korostaa: yhdistäviä ja yhteisiä asioita vai erottavia tekijöitä.

Kun olen pyytänyt ihmisiä kuvaamaan itseään, melkein kaikki sanovat olevansa "hyviä tyyppejä": ahkeria, toisista välittäviä, mukavia ja päteviä. Vain viisi viidestätuhannesta saamastani vastauksesta - siis yksi tuhannesta - ei kokenut olevansa hyvä. Vain yksi promille ajattelee itsestään kielteisesti!

Tämä tarkoittaa, että kaikki viime viikon aikana kohtaamasi ihmiset ovat omasta mielestään hienoja ihmisiä. Yliarvioivatko ihmiset itsensä, valehtelivatko ihmiset minulle kuvatessaan itseään vai katsommeko me toisia likaisin linssein?

Jos emme pidä jostakin ihmisestä, emme tajua itse iskeneemme huonon leiman häneen. Mikä saisi meidät lakkaamaan luokittelemasta ihmisiä? Jos ei leimaa itseään, sitä ei tee muillekaan. Jos näin tapahtuu, ryhmä lakkaa olemasta joukko yksilöitä, siitä kasvaa me.

Keho kerää tunnesaldoa

"Ihmiset on luotu toimimaan yhdessä", toteaa Daniel Goleman huikeassa kirjassaan Sosiaalinen äly. Aivot auttavat meitä pääsemään toisten kanssa yhteyteen, jos annamme niiden auttaa.

Aivomme muodostavat toisten ihmisten aivojen kanssa verkoston, jonka takia toisten teot, tunteet ja pelkkä läsnäolo saavat meidät käyttäytymään toisin. Hyvillä ihmissuhteilla on tervehdyttävä vaikutus, kielteiset suhteet vaikuttavat kuin hitaasti musertava myrkky.

Jaamme yhteistä kohtaloa. Kukaan ei pääse karkuun kaikkialle leviävää aivojemme tuottamaa ajatus- ja tunnesaastetta, koska se ei pysy erityksissä ihmisen sisällä, vaan heijastuu kaikkeen ja "leijailee ilmassa". Oletettavasti sen vaikutuksille altistuminen ei edellytä edes lähietäisyyttä. Voi olla myös niin, että huonot ajatukset vaikuttavat meihin viiveellä, aikojen päästä.

Sosiaalinen älykkyys antaa meille kyvyn virittyä toisen taajuuksille ja tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Se on Golemanin mukaan oleellista, käytämmekö sosiaalisia taitojamme ajaaksemme vain omaa etuamme vai yhteiseksi hyväksi. Narsistit ovat taitavia vetoamaan toisten tunteisiin saadakseen, mitä haluavat.

Arjen kohtaamisissa syntyy tunnesilta, jota pitkin siirtyy valtava määrä viestejä kahteen suuntaan. Kertynyt tunnesaldo kertoo illalla, oliko meillä hyvä vai huono päivä.

Toisen ihmisen tunteiden aistiminen on paitsi henkinen, myös fysiologinen prosessi. Empatian kokeminen ei edellytä, että henkilöt tuntevat toisensa, vaan kuka tahansa voi virittyä kenen tahansa tunnetilaan.

Yhteyden viriäminen kahden ihmisen välillä edellyttää toiseen keskittymistä, myönteisten tunteiden jakamista ja sanattoman viestin yhteensopivuutta. Sanat ovat pelkkiä kuoria, todelliset viestit välittyvät hymyinä, kosketuksina ja äänensävyinä. Äänetön tunnedialogi on perusta, jolle kaikki kohtaamiset rakentuvat.

Keskeytä keskittyäksesi

Psykiatri Daniel Stern on tutkinut sisäisten kytkösten ulkoisia vaikutuksia. Äiti ja lapsi, puolisot tai lääkäri ja potilas voivat olla niin kietoutuneita toisiinsa, että alkavat kokea samoja tunteita. Siksi ihmisen mieltä eiSternin mukaan voi pitää itsenäisenä, erillisenä ja eristyneenä.

Mielten yhteys johtuu peilisoluista, jotka löydettiin sattumalta 1992. Ne vastaanottavat viestejä, saavat meidät jäljittelemään toisia ja tulkitsevat vihjeitä myös toisten aikeista. Juuri peilisolujen ansiosta tunteet tarttuvat. Ne saavat toisten tunteet virtaamaan lävitsemme ja auttavat meitä pysymään kärryillä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu.

Peilisolujen takia tunteemme eivät ole yksityisiä kokemuksia, vaan leviävät ihmisiin, joiden kanssa olemme tekemisissä. Mitä valppaampia olemme, sitä herkemmin ja nopeammin aistimme toisen ihmisen sisäisen tilan. Mitä ahdistuneemmaksi tunnemme itsemme, sitä kykenemättömämpiä olemme tuntemaan empatiaa toisia kohtaan.

Itsekeskeisyys kaikissa muodoissaan tappaa empatian, myötätunnosta puhumattakaan. Kun tuijotamme omaan napaamme, maailmamme kutistuu ja omat huolemme paisuvat valtaviin mittasuhteisiin. Keskittyessämme muihin maailmamme laajenee ja omat ongelmamme kutistuvat. Pystymme luomaan yhteyksiä ja toimimaan myötätuntoisesti.

Ystävällisyys ja toisista välittäminen kuuluvat aivojen oletusasetuksiin, niitä ei tarvitse opetella. Jos omat tunneväylät ovat tukossa ahdistumisen tai omien huolten takia, ei näe eikä koe toista. Jokainen on kokenut, miten tunteet kaappaavat mielen.

Sosiaalisen älyn käsite auttaa sopeuttamaan omaa käytöstä toisten tapaan toimia. Mitä kapeammin leimaamme yhteistyön toiset osapuolet, sitä vaikeampi meidän on muuttaa omaa käytöstämme tilanteeseen sopivaksi. Kumppaneista kannattaa tietoisesti hakea puutteiden sijaan niitä ominaisuuksia ja taitoja, joita yhteisen tehtävän tekemisessä tarvitaan.

Täysipainoinen läsnäolo ei vaadi niin paljon ponnistusta kuin voisi luulla. Jos haluaa olla läsnä, pitää vain keskeyttää kaikki puuhat, laskea paperit pöydälle ja keskittyä henkilöön, jonka kanssa on.

Tunnetta vie vahvin

Ryhmä tarvitsee johtamista. Usein se tarvitsee myös johtajaa. Kuoron johtaja Matti Hyökki kuvailee omaa rooliaan esitystilanteessa. Hänellä pitää olla johtajana kirkas ja tunnevoimainen näkemys siitä, miltä laulun tulee kuulostaa.

"Esitettävä teos on lähtökohta, ja johtaja on säveltäjän ainoa toivo ja mahdollisuus. Hänen päänsä on noustava ryhmässä ylimmäksi johtamaan tunnelmaa", Hyökki kuvailee.

Tuhannet tekijät tilanteessa ja ennen sitä vaikuttavat siihen, millaiseen elämykseen kuoro yltää. Kuoron jäsenet ja yleisö reagoivat reaaliaikaisesti toistensa tunteisiin, ja johtajan tehtävä on saada kaikki virittymään esityksen edellyttämään tunnetilaan.

Kenelläkään ei ole suoraa käskyvaltaa siihen, kuinka eläytyen kuoron jäsenet haluavat laulaa oman osansa tai miten valmis yleisö on heittäytymään kunkin kappaleen tunnelmaan. Kyseessä on vuorovaikutustilanne, jossa jokainen vaikuttaa, mutta ei yhtä paljon. Siinä edetään vahvimmin tuntevien ehdoilla.

Eläytyminen esitykseen muokkaa ihmisiä. Musiikin synnyttämät tunteet saavat heidät näkemään ja kokemaan elämän ja itsensä toisin. Konsertin jälkeen salista poistuu maailman eri lailla tunteva joukko kuin sinne tuli. Musiikki muuttaa heitä kaikkia ja altistaa vahvaan läsnäoloon, mutta ehtona on, että ihminen sallii itsensä vaikuttua musiikin välittämistä voimista.