1. Työ tekijänsä nostaa

Kaksi miljoonaa suomalaista menee joka arkiaamu töihin enemmän tai vähemmän innokkaina. Osaa heistä työ nostaa ja sytyttää, osaa arki painaa ja ahdistaa. Puolet porukasta kokee saavansa tehdä työtä, toinen puoli kituu ja tuntee joutuvansa paiskimaan töitä elantonsa eteen.

Työ on muuttunut nopeasti ja syvästi sekä hyvään että huonoon suuntaan. Harva, jos kukaan, pääsee helpolla. Ei riitä, että osaa tehdä työnsä, nyt pitää myös tulla toisten kanssa toimeen silloinkin, kun kaveri on hankala, ylivaativa, vastuutaan pakoileva tai ihan omituinen.

Kaiken kukkuraksi asiakkaista on tullut nirsoja nipottajia, joille mikään määrä makeaa ei riitä. Nyrpeinä he vaativat palvelua ja ottavat oikeuden purkaa pahaa tuultaan toisiin silloinkin, kun syynä on kohtuuttoman korkeat omat odotukset eikä toisen toiminta.

Ennen työtä sai jos oli tarpeeksi taitoa ja halusi tehdä. Työpaikan sai pitää, jos hoiti hommansa. Ihmisiä ei potkittu pois heti, kun tulostaso notkahti. Asiakkaat arvostivat sitä, että ylipäätään saivat tavaraa ja palvelua.

Robotin rooli ei riitä

Olen työssäni tavannut kymmeniätuhansia ihmisiä isoissa ryhmissä ja yksitellen, puhunut heille terveestä työsuhteesta, kuunnellut ja yrittänyt auttaa näkemään oman tilanteensa oikeassa valossa ja tuorein silmin.

Ihmisillä on ammatista riippumatta aika lailla samat ongelmat, mutta yksilöt ottavat hyvin erilaisin valmiuksin vastaan työn paineet. Suurin osa tykkää työstään, mutta kaikissa töissä on tuskansa. Pinnaa kiristävät kiire, pomotus, tympeät työkaverit, työpaikan tyhmät säännöt ja pieni palkka. Ihmiset ahdistuvat, kun heitä ei arvosteta, kun heiltä ei kysytä, heille ei kerrota eikä heidän anneta päättää omaa työtään koskevista asioista. Epävarmuus ja jatkuvat muutokset saavat ihmiset pelkäämään ja varuilleen sekä omasta että toisten puolesta.

Olisi luonnotonta, jos tähän ei reagoisi mitenkään. Silti kannattaa olla tarkka, ettei kasaa itselleen sellaista taakkaa, jota ei jaksa vetää. On monia asioita, joille ei mitään voi. Niiden murehtiminen vie voimia siltä, mitä hyvää voi omassa roolissaan tehdä.

Keskustelu työelämästä on ollut mustavalkoista tai tylsän harmaata. Syytökset työn kohtuuttomuudesta ja kurjistumisesta ovat lennelleet, ja niihin on ollut helppo yhtyä. Apeuden apostolit ovat julistaneet tylyä tuomiotaan työlle, mutta julistusten seasta on ollut vaikea löytää rakentavia ratkaisuehdotuksia. Työn mollaaminen tuskin tepsii.

Työ on typerällä tavalla erotettu elämästä ja ihmisistä. Rahasta on tehty työn arvon tärkein mittari. Ihmiselle on jätetty kaksi roolia: hän on joko tuotantokoneiston osa tai tuotosten kohde. Tästä seuraa, että työstä tulee pakonomaista suorittamista ja sen tarkoitus joko hämärtyy tai kokonaan katoaa.

Työssä onnistumista voi ilmaista numeroina, mutta luvuilla ei ole tunteita, ihmisillä on. Niissä ei ole sävyjä, elämässä on. Elämässä ja ihmisenä onnistumisesta numerot eivät kerro mitään.

Tehotalous tympeine termeineen ja tilastoineen on vienyt työstä ilon ja intohimon. Hymyt ovat hyytyneet ja henki haisee toimistoissa ja tehtaissa. Tuotamme tehokkaasti kaikkea ja palvelemme paremmin, mutta elämästä puuttuu se, mikä tekee siitä elävän.

Valmiina onneen

Työllä on valta nostaa tai nujertaa ihminen. Työpaikat ovat monenlaisten tunteiden ja tilanteiden näyttämöitä. Jokainen on kokenut, miten hyvältä työssä onnistuminen tuntuu, mutta miljoonat tietävät myös sen, miltä tuntuu tehdä työtään pelon ja inhon vallassa.

Työssä ei ole kyse vain työstä. Kyse on ihmisistä ja heidän suhteistaan, tunteista, arvoista, koetuista merkityksistä, tavoitteista, vastuusta ja vallasta, haaveista, unelmista ja niiden murskaantumisesta.

Työ nostaa ja lyö, heittää ylös ja paiskaa alas, rohkaisee ja rankaisee, vangitsee ja vapauttaa. Työn kautta arvioimme itseämme, suhteutamme toisiin. Olemme työstämme riippuen Joku tai mitätön nobody.

Työllä on arvoa ja sillä on hintansa. Molemmat määräytyvät kaksilla markkinoilla. Työmarkkinat määrittävät työstä saatavan korvauksen, mutta työllä on myös tunnehinta. Työ voi antaa elämiselle tarkoituksen, mutta voi myös turhauttaa ja uuvuttaa tekijänsä.

Eräs tärkeimpiä löydöksiä työn tutkimisessa on käsite, jonka esitti Mihaly Csikszentmihalyi ensimmäisen kerran vuonna 1975. Hän tutki ihmisten tunnetiloja heidän tehdessään erilaisia tehtäviä.

Menetelmä oli yksinkertainen. Ihmiset kantoivat laitetta, joka satunnaisesti antoi äänimerkin ja sen kuultuaan piti kirjata, mitä oli tekemässä ja kuvailla, miltä tekeminen juuri sillä hetkellä tuntui.

Tulokset yllättivät. Parhaat mielentilat olivat silloin, kun oli täysin uppoutunut vaativaan tehtävään. Silloin pääsee tilaan, jossa paitsi nauttii olostaan ja kokee elävänsä, saa myös enemmän aikaan. Tälle tunnetilalle Csikszentmihalyi antoi nimen flow, virtaus, koska kaikki tuntuu sujuvan helposti, virtaavan kuin itsestään.

Kun muusikko vaipuu virtaukseen, hän ei enää soita nuotteja, vaan elää musiikin todeksi. Aika ja itse menettävät merkityksensä, musiikki vain virtaa soittajan läpi.

Virtauksen tilaan pääsee viisi kuudesta ihmisestä eikä tarvitse olla taiteilija tai lahjakas. Ainakin periaatteessa virtaus on mahdollista missä tahansa työssä. Ehtona on, että ihminen antaa tekemisen temmata itsensä taivaisiin.

Toisin kuin helposti kuvittelemme, elämämme parhaat hetket eivät ole ne, joissa olemme passiivisia vastaanottajia, vaan sellaiset, joissa yritämme omasta tahdostamme tehdä jotakin vaikeaa ja arvokasta.

Kirjassaan "Flow - elämän virta" Csikszentmihalyi kuvailee: "Onnellisuus ei ole jotakin, mikä tapahtuu. Se ei riipu ulkoisista olosuhteista, vaan pikemminkin siitä, miten tulkitsemme ne. Onnellisuus on tila, johon jokaisen ihmisen täytyy yksityisesti valmistautua ja jota hänen täytyy vaalia ja puolustaa."

Helppo haukotuttaa, hankala herättää hengen

Csikszentmihalyin mukaan tehdessämme arjen askareita mielemme pomppii kahdeksassa tunnetilassa apean ja mahtavan välillä riippuen siitä mitä teemme.

Erityisen nerokas on Csikszentmihalyin havainto siitä, mitkä kaksi muuttujaa ratkaisevasti vaikuttavat näiden mielentilojen kokemiseen. Csikszentmihalyi piirtää tunnetilat yksinkertaiseen kaavioon, jossa pystyakseli kuvaa haasteita, eli miten helppona tai vaikeana tekemistä pitää ja vaaka-akseli taitoja, eli miten hyvin ihminen kokee osaavansa tehdä asian.

Kun olemme yksin eikä ole mitään tekemistä, tulemme helposti apaattisiksi. Television katselu on esimerkki tekemisestä, jossa ihmiset tyypillisesti kokevat apeutta. Liian helppoa tehtävää suorittaessamme pitkästymme, liian vaikea taas aiheuttaa ahdistusta.

Mielentila ei kuitenkaan automaattisesti nouse silloin, kun tekee vaikeaa tehtävää tai sitä mitä osaa hyvin. Virtaukseen pääsemisen ehto on, että työtä tehdessään joutuu vähän venymään, panemaan itseään likoon.

Siirtyminen apeasta (A) upeaan (E) voi tapahtua osaamista lisäämällä, mutta edellyttää usein myös tehtävän vaikeustason nostamista (B:stä C:hen ja D:stä E:hen).

Rimaa voi nostaa joku toinen, mutta parempi on, että sen tekee itse. Liian helppo tehtävä haukotuttaa, vain tarpeeksi haastava tekeminen herättää meidät henkiin!

Yksinkertainen ja tärkeä johtopäätös laajoista tutkimuksista on, että työ voi olla hauskaa ja onkin silloin, kun se haastaa ihmisen riittävästi. Mutta liika on liikaa. Kukaan ei kestä sitä, että joutuu koko ajan antamaan kaikkensa ja kamppailemaan osaamisensa äärirajoilla.

Kaaviota voi lukea myös vihjeenä siitä, mitä eri tilanteissa kannattaa tehdä. Jos työ alkaa ahdistaa, pitää mennä kurssille kohentamaan taitojaan ja jos työ tympäisee, pitää nostaa omaa rimaa eikä vain valittaa.

Apaattisuuteen ei saa alistua. Jokainen on viime kädessä itse vastuussa omasta työsuhteestaan ja työnilostaan. Työolosuhteet vaihtelevat ja hankalat tyypit tai ankeat puitteet tarjoavat hyviä syitä inhota työtä, mutta vastuuta tympeän ja tahmean työotteensa seurauksista ei voi siirtää toiselle. Ne jokainen joutuu kantamaan itse.

Jokainen askel vie johonkin

Kirjassaan "Good Business" Csikszentmihalyi kuvailee neljä ehtoja virtaukseen pääsemiseksi.

Ehto 1: Pitää keskittyä tekemiseen eikä tavoitteisiin.

Ei saa antaa tavoitteen sumentaa tekemistä, vaan pitää keskittyä omaan tekemiseen hetkestä hetkeen. Vuorikiipeilijän kannattaa kohdistaa kaikki huomio seuraavaan askelmaan eikä huipulle pääsemiseen. Äidin ei kannata vain yrittää kasvattaa lastaan lukiessaan hänelle iltasatua, hän voi vain nauttia yhteisestä hetkestä rakkaansa kanssa. Laulaessa tai säveltäessä iloa ei tule vain lopputuloksesta, sitä tulee latautuneesta suhteesta jokaiseen nuottiin.

Onko illallisessa oleellista se, että tulee lopulta kylläiseksi vaiko se, että nauttii jokaisesta suupalasta? Jos urheilija ajattelee vain voittamista, hänen fokuksensa on väärässä paikassa. Oleellista on siis keskittyä tekemiseen eikä tulokseen!

Ehto 2: Pitää saada palautetta voidakseen tehdä paremmin.

Kesken tekemisen pitää arvioida, onko syntymässä sitä mitä ollaan synnyttämässä. Palautteen ei tarvitse tulla toisilta ihmisiltä - eikä usein tulekaan. Ammattilaisella on itsellään kirkas kuva siitä, miten asioiden pitää mennä ja hän osaa reagoida poikkeamiin herkästi ja heti ilman, että kukaan siitä hänelle sanoo.

Ehto 3: Tehtävän on oltava sopivan haastava sytyttääkseen.

Sopiva tarkoittaa, että ihminen kuvittelee selviytyvänsä tehtävästä, mutta onnistuakseen hänen on paneuduttava ja heittäydyttävä tekemiseen.

Rutiineiden tekemiseen liittämämme tympeys johtuu usein siitä, että tehtävä on liian helppo. Huiput erottuvat meistä tavallisista tallaajista siinä, että he vaativat itseltään enemmän ja siksi myös syttyvät helpommin.

Ehto 4: Pitää yrittää, ei saa lopettaa kesken matkan.

Iso este virtaukseen pääsemiseen on se, että emme usko osaavamme jotakin tehtävää ja siksi emme edes yritä tehdä sitä. On helppo kävellä tilaisuuksien ohi niitä näkemättä.

Csikszentmihalyi toteaa, että virtauksesta syntyvä hurmos itse asiassa johtuu siitä, että tietoiseen mieleemme ei mahdu kovin montaa asiaa kerrallaan ja uppoutunut tekeminen "ottaa mielen valtaansa" poistaen huolet ja murheet. Hyvän olon tunne tulee siitä, että hetkeksi irrottaudumme uhkista, tekemättömistä töistä ja toteutumattomista toiveista, joihin mieli on kiinnittynyt silloin, kun se vaeltelee vapaana ja hyppii asiasta toiseen.

Virtaus synnyttää vahvan tunteen, että "homma on hanskassa" tai "kaikki on mahdollista". Tunne liittyy kuitenkin vain omaan tekemiseen, ei toisiin ihmisiin tai ympäristöön, ja poistuu aika nopeasti latauksen laimennuttua.

Virtauksessa oleva mieli on huono arvioimaan ajan kulumista. Kelloon vilkuilu ei kiinnosta silloin, kun uppoutuu tekemiseen täydellisesti.

Myös minän kokeminen muuttuu virtauksessa. Ihminen unohtaa paitsi huolensa, myös itsensä. Latautunut tekeminen nostaa ihmisen ja saa apean ja arkisen tuntumaan upealta ja ylevältä.

Ihminen on tehty työtä tekemään

Pitäisi olla periaatteessa helppoa saada ihmiset viihtymään työssään, sillä Csikszentmihalyin mukaan ihmisen hermosto on tehty työn tekemistä varten. Elämä tuntuu merkitykseltä silloin, kun saamme tehdä jotakin tärkeänä pitämäämme. Edellä luetellut neljä ehtoa eivät kuitenkaan aina toteudu kaikissa töissä.

Työstä tulee turhauttavaa ja ahdistavaa silloin, kun työn tavoitteet vain syötetään tekijän päähän annettuina tekijöinä, eikä hän sisäistä niiden tarkoitusta.

Samoin käy, kun työstä ei tule palautetta eikä ihminen tiedä, miten selviytyy ja usein joutuu arvailemaan myös, mitä häneltä odotetaan. Monissa töissä odotetaan vain toisten suunnittelemien tehtävien suorittamista ja annettujen ohjeiden kirjaimellista noudattamista. Palautetta tulee vain silloin, kun annetuista ohjeista on poikettu. Innostuminen voi olla vaikeata.

Työsuoritusta mittaavat menetelmät eivät ole erityisen taitavia tunnistamaan hyvin tehtyä työtä eivätkä ne usein edes yritä mitata ihmisten tunnetiloja. Eikä kaikkia pomoja edes kiinnosta, mitä ihmiset työssään kokevat.

Jopa laadun arvioimisesta on tehty tylsää insinööritiedettä. Työpaikoilla ihmiset pakotetaan rastittamaan tekemisiään ja tuntemuksiaan ikään kuin tunteiden kirjo olisi kuvattavissa yksiulotteisella asteikolla. Ilmapiiriä tutkitaan ja tulkitaan samalla logiikalla kuin teknistä laatua tai työtehoja, työpaikkoja laitetaan järjestykseen kuin kauneuskilpailuissa.

Asioiden tutkiminen voi johtaa epäkohtien paikallistamiseen ja oikaisemiseen, mutta maaninen mittaamisvimma voi johtaa myös huomion kohdistumiseen epäoleellisiin asioihin. Näin käy silloin, kun tilannetta seurataan vain tuloskortista eikä olla yhtään kiinnostuneita siitä, mitä mieltä ihmiset oikeasti ovat.

Yksi mittareiden iso haaste on viive, joka suorituksen ja sen vaikutuksen välillä on. Tyytyväinen asiakas palkitsee hyvän palvelun tulemalla uudestaan, mutta tilasto ei tiedä syytä.

Kun työsuoritukset on suunniteltu yksityiskohtia myöten ja ihmisten tehtäväksi jää pelkkä mekaaninen toteuttaminen, on vaara, että ihmiset käyttävät työssään vain pientä osaa osaamisestaan.

Töiden pilkkominen johtaa samanlaiseen turhautumiseen ja tuo uudenkin ongelman: kun jokainen nyhjää pienen osasen kimpussa, kukaan ei vastaa kokonaisuudesta. Mitä isompi organisaatio, sitä varmemmin sen käytävillä kulkee enemmän vastuun karttajia kuin kantajia. Kyse ei ole henkilön halusta kantaa vastuuta, vaan organisaation tavasta jakaa vastuu niin pieniin palasiin, että vastuun epäonnistumisesta voi aina siirtää toisille.

Työn kurjuutta lisää myös se, että työn tekijä voi liian vähän säädellä ja rytmittää tulevien töiden määrää. Tilannetta pahentaa, jos työaika ei jousta, vaan työpaineet on purettava työajan puitteissa. Monissa töissä tämä ei onnistu, ja työt kulkeutuvat kotiin ja niitä on pakko tehdä omalla ajalla tai jopa lomalla.

Nopea nautinto tai itse tuotettu ilo

Flow-tutkimuksen johtopäätös, että ihmiset eivät pyri tuottamaan virtauksen aiheuttamaa hyvän olon tunnetta, vaan itse asiassa yrittävät suorastaan vältellä sen kokemista on hämmentävä. Csikszentmihalyi antaa tähän kaksi selitystä:

Ensimmäinen syy on, että länsimainen kulttuurimme korostaa helpon nautinnon saamista eikä itse tuotetun ilon kokemista. Meitä rohkaistaan heti koettavan mielihyvän kokemiseen eikä tekemään sellaista, missä ilo on syvempää ja aidompaa. Meidät on ohjelmoitu odottamaan, että meitä viihdytetään sen sijaan, että tekisimme vapaaehtoisesti jotakin sellaista, mikä tuottaa hyvän olon tunteen. Istuudumme ruudun ääreen odottamaan ilon aaltoa.

Toinen syy on, että arkiset työmme on suunniteltu ja tekeminen organisoitu niin, että ilon kokeminen niissä on vaikeaa tai mahdotonta. Oppiminen on kivaa, mutta koulussa istuminen tappaa siitä ilon. Työn tekeminen hyvin tuottaa aitoa iloa, mutta mekaanisten rutiinien suorittaminen annettujen ohjeiden mukaan vain puuduttaa ja ahdistaa.

Csikszentmihalyi sanoo, että vaikka ihminen on suunniteltu työhön sopivaksi, töitä ei ole suunniteltu ihmisiä ajatellen. Työpaikoilla tärkein tavoite on saada "kaikki irti ihmisistä" eikä räätälöidä tehtäviä sellaiseksi, että ihmiset pääsisivät työssään käyttämään kykyjään.

Jos työt suunnitellaan "ihminen edellä", saadaan parempia tehoja ja tuloksia, koska ihmiset lopulta päättävät itse, kuinka paljon ovat valmiita antamaan itsestään organisaation käyttöön. Pakottamalla saa tekoja, mutta tehoja saa vain innostamalla ihmiset.

Csikszentmihalyin tutkimukset ovat muuttaneet käsityksiä työstä. Hän on todistanut, että työ voi olla kivaa, jopa kivempaa kuin vapaa-aika. Työaikana ihmiset ovat hyvissä tunnelmissa puolet ajasta, mutta vapaalla ollessaan vain 20 prosenttia ajasta. Kotitöitä tehdessä tai kaupassa hurmoksen kokeminen on harvinaista.

On elämän kokemisen kannalta tärkeätä, että saisi tehdä työtä hyvällä mielellä, mutta töitä ei kuitenkaan tehdä siksi, että työ on kivaa. Töissä käydään, koska joku tarvitsee sitä, mitä tuotamme. Arkemme hyvinvointi on tulosta toisten tekemisestä. Tuhannet ihmiset ovat raataneet jokaisen suupalamme hyväksi kiitosta kuulematta. Tässä tarjoutuu hyvä syy osoittaa olevansa kiitollinen toisille - ja arvostaa omaa työtään.