1. Kohota voi aina

Taas se tapahtuu.

Saman teki Elina Vähälä Hämeenlinnassa ja Jeff Beck Lontoossa. Istun haltioituneena Pekka Kuusiston soittaessa lavalla Tšaikovskin viulukonserttoa. Tai ei soita, hän elää sen.

Aika, paikka, ihmiset ja minuuteni katoavat hetkeksi. Salista poistuu erilainen ihminen kuin sinne meni.

Ihminen kohoaa kokiessaan jotain huikean hienoa. Kohoamme katsellessamme elämän ilmentymiä ilon ja ihmetyksen vallassa tai kuunnellessamme keskittyneesti arkisia ääniä ympärillämme.

Kohoamme myös tehdessämme jotakin, minkä koemme arvokkaaksi.
Hyvän tekemiseen voi olla syy tai sitä voi tehdä sydämensä kyllyydestä. Kun jotakin rakastaa, ei tarvitse muuta syytä tehdä sitä. Silloin ei halua eikä edes voi olla tekemättä hyvää itselle ja toisille.

Huikeudet tulevat ja menevät omalla aikataulullaan. Monesta syystä johtuen emme koe kauneutta ympärillämme emmekä tule tehneeksi sitä hyvää, mihin helposti pystyisimme. Omaksumamme mielen mallit estävät meitä näkemästä ja tekemästä sitä, mikä olisi hyväksi meille ja muille.

Touhuamme liikaa ja teemme liian vähän täysin tietoisina.
Meitä johdetaan liikaa ja alistumme liian helposti.
Luulemme liikaa ja luotamme liian vähän faktoihin.
Valitamme liikaa ja välitämme liian vähän.

Jo pienelläkin pään säätämisellä olisi valtava vaikutus tekoihimme.
Kun huomaa toimivansa tyhmästi, muuttaa käytöstään heti.
Jos ei koe olevansa tyhmä, jatkaa päänsä hakkaamista seinään.

Aina ei riitä, että vaihtaa ajatuksia. Joskus pitää muuttaa oletuksia, vääriä uskomuksiaan asioista. On vaihdettava rohtoja, jos nykyiset eivät tepsi.

Elämä ei toki ole tauti, jota sairastamme. Se on ihme, jossa riittää loputtomasti ihmettelemistä. Lapsena olemme erottamaton osa ihmettä, mutta aikuisena monet kadottavat tuon kohottavan tunteen.

Havaitsemme vain kapean kaistaleen maailmasta ja tyydymme kutistettuun käsitykseen elämästä. Koska emme uskalla kurottaa kohti elämän ihmettä, valtava määrä elämää lipuu ohitsemme. Elämme runsauden keskellä patologisessa puutteessa, riittämättömyyden tunne rinnassa.

Tie auki taivasta myöten

Niin kauan kuin muistan, olen etsinyt keinoja kohota.

Rohtoja raatajille on kooste parhaista ohjeista, joita olen saanut ja antanut. Palaan sellaisiin elämäni episodeihin, joista en lakkaa syttymästä. Kerta toisensa jälkeen ne kohottavat minua tuottamalla kylmiä väreitä ja kuumia tunnevyöryjä.

Teen tällä kirjalla kunniaa kymmenille minua inspiroineille oppailleni. Ilman heitä en olisi oivaltanut, millaista elämä voi olla ja millaiseksi sen ei saa antaa vajota. Ihailemiani ihmisiä yhdistää tahto tehdä ihmeitä. Kaikki eivät tyydy siihen, mitä elämä on heidän eteensä heittää, vaan haluavat rikkoa rajoja ja venyä sellaiseen, mitä monet pitävät mahdottomana.

Katsellessani omaa polkuani peruutuspeilistä oivallan, miten helposti olisin voinut jäädä nyhjöttämään paikalleni, jos en olisi rohjennut kokeilla, mihin rahkeeni riittävät. Halua on ollut, mutta ei uskallusta tehdä.

Rohkeita päätöksiä joutuu harvoin katumaan. Polkuni on sekä tuiki tavallinen että ainutlaatuinen: kukaan muu ei ole samanlaista kulkenut.

Monien rinnalla olen saanut pätkän kulkea. Yksin ei kukaan selviä. Tarvitsemme toisia toipuaksemme elämän iskuista, mutta myös saadaksemme tuntuman omaan ihmeeseemme. Jos tuo tunne on kateissa, sen löytää toisten avulla ja seurassa.

Oikopolkua onnelaan

Koko elämäni olen pohtinut isoja kysymyksiä. Kolme keskeistä ovat olleet:

1. mikä on totta,
2. mikä on oikein ja
3. mikä on mahdollista?

Annan tässä kirjassa oman vastaukseni. En kuvittele sen olevan oikea.

Elämäni tarkoitus kirkastui minulle kauan sitten. Etsin vastausta oman pääni sisältä, mutta sieltä löytyi pelkkiä kuvitelmia, oman mieleni tuotteita. Sitten tajusin, että elämä on todellista eikä päähänpinttymä. Se on kaiken aikaa kaikkialla, ilmenee jokaisessa liikkeessä, äänessä ja eleessä.

Tajusin, että elämällä ei ole rajoja. Mieleni rajat ovat itse piirrettyjä ja siirtyvät ryskyen nähdessäni tai tehdessäni asiat toisin. Päätin omistaa elämäni ihmeilylle. Tätä sanaa minulla ei silloin ollut. Se tarkoittaa, että yritän havaita ja tehdä ihmeellisiä asioita, mutta en itseni takia.

On monia tapoja ilmaista elämän olemusta, mutta kaikki kuvaukset ovat latteita. Mielen syville virtauksille ei ole sanoja, ei niitä voi panna purkkiin. Ne on kohdattava ilman suodatinta, annettava virrata itsensä läpi niin, että kohoaa ja sähköistyy.

Miten ihmeitä edes voi kuvailla? Nehän pitää tuntea nahoissaan, niiden pitää antaa vaikuttaa!

Jos tosissaan yrittää ymmärtää itseään ja elämää, pitää astua ulos ajatustensa luomasta uomasta ja kohdata karu ja kaunis maailma. Elämämme laatu on kiinni yhteydestä kaikkeen. Sitä elämä minulle on, kietoutumista elämän ihmeeseen. Kun rajaa sisäisen ja ulkoisen välillä ei ole, kaikki tapahtuu tässä hetkessä. Silloin katoaa myös raja eilisen ja huomisen välillä, ja ajan luonne muuttuu.

Toivon, että tämä kuvaus yhden taaperon taipaleesta auttaa sinua havaitsemaan oman arkesi ihmeitä ja rohkaisee niitä tuottamaan. Näkemällä oleellisen ja tekemällä mahdollisen ihminen rikkoo oman mielensä rajat ja kohoaa tilaan, jossa kokee olevansa yhtä kaiken kanssa.

Tuossa tilassa raskas on rakasta, raataminen rakastamista. Tarkoitus ei ole enää sanoja, se on voimaa, joka tarraa meidät tiukkaan otteeseensa. Tarkoitus ei käske eikä kysele, ei selitä eikä sepitä, se saa meihin vipinää. Se vain tulee ja ottaa omansa.

Onneen on oikopolku. Sille löytää tarraamalla kiinni elämään, tekemiseen ja ihmisenä olemiseen ilman reunaehtoja. Onnen toteutumisen ehto on asioiden näkeminen oikein. Kun näkee oikein, ei voi olla toimimatta oikein.

Emme näe, jos tyydymme elämään vain päämme ja kehomme sisällä. On vapauduttava vankilasta, johon olemme itsemme kultaisin kahlein lukinneet. Avain sellimme oveen on kaikilla, mutta kaikki eivät sitä käytä.

Keräsin tähän kirjaan minua kohottaneita ohjeita. En oleta samojen rohtojen tepsivät toisiin. Kokeilemalla jokainen löytää itselleen sopivat, ja siihen jokaista rohkaisen.

Menestys alkaa sanasta "me"

Työ-Suomi kaipaa kipeästi uutta tekemisen otetta ja ihmeiden tuottamiseen rohkaisevaa henkistä johtajuutta. Arjen tekeminen on kohotettava uudelle tasolle, mutta kukaan ei siihen yksin pysty. Tarvitsemme toisiamme, sillä kaikki luomamme hyvä syntyy ihmisten kyvystä toimia yhdessä: menestys alkaa sanasta "me".

Kun gaaloissa palkitaan tähtiä, kukaan ei kiitospuheessaan kehu itseään. Voitto on kaikissa kisoissa monien ihmisten ansiota. Kukaan ei voi ottaa kunniaa kokonaisuudesta, se kuuluu kollektiivisesti kaikille.

Yhdessä tekemisen ylevin muoto on yhtenä toimiminen. Kohoamme siihen vapautuessamme pätemisen ja pelkäämisen moodeista. Silloin meihin iskee hillitön halu saada aikaan jotain erityisen ihmeellistä.

Tuossa tilassa elämä hyväilee meitä, homma sujuu, minuuden rajat rikotaan. Kun oivaltaa, että ihmeitä ei synny soolona, hakee parhaita ratkaisuja, ei pidä kiinni omasta kannastaan tai kerää itselleen irtopisteitä.

Yhtenä tekemisen esteitä on kahta sorttia. Toinen liittyy ihmisten psykologiseen lataukseen, itsetuntoon ja omakuvaan, toinen on luonteeltaan systeemistä, rakenteellista. Kun halutaan ratkaista isoja ongelmia, pitää möyhiä molempia.

Meidän on uskallettava asettaa uudet tavoitteet tekemiselle ja tulisesti uhmata kehnosti toimivia käytäntöjä. Mieleen on koodattava sellainen osaamisen ja onnistumisen tahto, joka tähtää yhtenä onnistumiseen.

Tämä ei ole vaikeaa, itse asiassa se on luontainen ja mukava tapa toimia. Ihmiset on luotu toimimaan niin! Tarvitsemme toisiamme vauvana ja vanhainkodissa, mutta myös kaikkina vuosina siinä välissä.

Itsekeskeisyys on opittu tapa, mutta siitä voi oppia pois. Aivojen tehtävä ei ole eristää, vaan yhdistää, luoda yhteyksiä. Itsekeskeisyys on aivovamma, josta pitää päästä eroon.

Itseriittoiset ja kaikkitietävät jääräpäät ovat vakava este yhteistyölle. Heiltä puuttuu ihmisenä olemisen taidoista tärkein: kyky kuunnella toisia ja oppia muuttamaan mieltään niin, että löytyy paras mahdollinen ratkaisu.

Yhtä suuri este yhtenä tekemiselle ovat alimieliset, itseään vähättelevät ihmiset. Sellaiset vetäytyvät vastuusta ja pitävät suunsa kiinni silloin, kun pitäisi puhua ja puuttua epäkohtiin. Heidän takiaan yhteistä hyvää syntyy vähemmän kuin voisi syntyä ja tyrannit pysyvät viroissaan.

Kenenkään etu ei ole, että ihmiset käyttävät vain pientä osaa kyvyistään. Siksi alimielisiä pitää kaikin keinoin houkutella yhteisiin talkoisiin kysymällä, kuuntelemalla, rohkaisemalla ja rakastamalla.

Paras palkinto on lopulta se, että näkee työnsä tulokset ja kokee tehneensä hyvää toisille. Jusseja ja Oscareita ei riitä kaikille, mutta jokainen voi nauttia hyvän työn hedelmistä arkensa keskellä tekemällä omat askareensa suurella sydämellä, intohimolla ja iloiten. Kun näin tekee, ei kaipaa kirjahyllyynsä patsaita.

Auta löytämään loisto

Jos kiitosta ei kaipaa, arvostusta tulee yli odotusten. Kannattaa luopua arvostuksen odottamisesta ja keskittyä sen antamiseen. Jokaisen lähellä on ihmisiä, jotka elävät eriasteisessa arvostusvajeessa eivätkä siksi löydä omaa loistoaan. Heidän hyväkseen tekemällä auttaa myös itseään.

Elämä on loputonta egon ja systeemien säätämistä sopivalle tasolle. Luottamista toisiin, ei luovuttamista. Toisten tukemista, ei taistelua. Se on hyvän näkemistä hyvässä ja pahaan puuttumista.

Pelissä on kovat panokset. Vihalla sitä ei voiteta. Eikä Oscareilla. Tarvitaan syvää ymmärrystä mielen malleista ja virittymistä toimimaan niin, että väylä toisiin pysyy auki kesät talvet. Sellainen mieli on herkkä, tarkka, valpas, nöyrä, utelias ja tosi. Se ei uppoudu itseensä, vaan kytkeytyy toisiin.

"Me" on yksi suomen kielen kauneimmista sanoista. Siihen liittyvä tunne ilmentää sitä, mistä elämässä on kyse. Monet ongelmamme ovat itse aiheutettuja ja häviävät, kun sanan "minä" tilalle vaihtaa sanan "me".