9 Sitä kuulee mitä luulee

Mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä vaikeampi sitä on ymmärtää, saati selittää. Kun ymmärrys loppuu, joko tunnustamme tietämättömyytemme tai otamme käyttöön oletukset.

Oletukset ovat ääneen lausuttuja tai vaiettuja, tiedostettuja tai tiedostamattomia käsityksiä siitä, miten todellisuus toimii ja mikä on tärkeää. Ne ovat uskomuksia, joiden mukaan toimimme ja vaikuttavat kaikkeen mitä teemme.

Yhdessä Velipuolikuun kuolemattomista sketseistä kolme maalaisjunttia nojailee bensamittariin. Heitä lähestyy nainen maitokannu kädessä. Kaksi poikaa uskottelee kolmannelle, että nainen on kasvatuslaitoksen hoitaja, joka tulee hakemaan tätä hoitoon ja he saavatkin Pirkka-Pekka Peteliuksen näyttelemän "Tetsan" uskomaan, että "pääläriin" otetaan virtsanäyte ja tutkitaan, onko tämä taas juonut vanhemmiltaan salaa kaljaa.

Nainen tulee paikalle ja kysyy pahaa aavistamatta pojilta iloisesti tietä karpalosuolle. Tetsa on alkanut uskoa kaverien tarjoilemaan tarinaan ja vastaa uhmakkaasti: "Kuse itte pääläriis senkin muiluttaja, mie en lähe täältä kun kilon kappaleina!"

Tavatessamme tuttuja ja tuntemattomia meillä on mielessä usein oletus siitä, millaisia he ovat. Oletukset voivat perustua kokemuksiin tai ennakkoluuloihin. Oletus on enemmän kuin luulo, mutta vähemmän kuin tieto. Oletus vaikuttaa käytökseemme, koska pidämme sitä oikeana.

Jos olettaa, että maailma on litteä, ei uskalla kävellä maapallon reunalle, koska pelkää putoavansa avaruuteen. Jos olettaa jonkin tehtävän olevan mahdoton, ei edes yritä tehdä sitä. Jos olettaa vian olevan toisessa, sulkee mielestään pois tarpeen oman toiminnan tarkistamiseen.

Oletusten orjuuttamana

Jos haluaa muuttaa tekemisen tuloksia ja latausta, ei aina riitä, että tekee asiat toisin. Pitää tarkistaa suhde asioihin, omat oletuksensa. Näin tehdessä ei muutu pelkästään näkyvä teko vaan myös tapa tehdä se. Juuri sen vastapuoli meistä aistii. Latautunut tekeminen saa aikaan erilaisen tuloksen kuin teknisesti moitteeton suoritus, koska siinä välittyy jotakin sellaista, minkä tuntee, mutta joka voi olla vaikea sanoiksi pukea.

Ryhmässä vallitsevista oletuksista riippuu, kuinka paljon ihmiset saavat vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin tai miten heidät yritetään sitouttaa yhteiseen urakkaan. Oletukset heijastuvat sanoissa, joita käytetään ja määrittävät teot, jotka ihmisten odotetaan tekevän. Ne ovat juurtuneita näkemyksiä tai vakaumuksia, joita ei yleensä tiedosteta, eikä kyseenalaisteta. Vaarallisia ne ovat siksi, että niihin suhtaudutaan niin kuin ne olisivat totta.

Organisaatiot ovat usein aika sokeita tekemilleen oletuksille, ja tekevät siksi kohtalokkaita virheitä aiheuttaen tahatonta vahinkoa itselleen ja muille. Oletuksia on vaikea tunnistaa, koska ne paljastuvat joko vihjeinä tai virheinä. Ne kytkeytyvät ajatuksiin, joihin olemme niin kiinni kasvaneita, että emme enää edes havaitse niitä.

Ihmiskuva on tyypillinen oletus, jota on vaikea havaita. Meillä on olevinaan hyvät perusteet juuri sille käsitykselle, joka meillä ihmisistä on. Mitä jähmeämmin kuva muuttuu, sitä ennakkoluuloisemmin suhtaudumme ihmiseen. Ihmiset pohtivat lähinnä sitä, onko heidän oletuksensa oikea vai väärä, mutta miksei voisi ottaa paljon radikaalimman linjan ja päättää luopua kaikista ennakkoluuloista ja kohdata ihmiset sellaisena kuin he kulloinkin ovat.

Jos haluaa muuttaa tuloksia tai ymmärtää ryhmän toimintaa, on tärkeää selvittää, millaisilla oletuksilla toimitaan: mihin uskotaan, ketä ja mitä arvostetaan, mitä palkitaan ja miksi toimitaan niin kuin toimitaan. Muuttamalla oletuksia muuttuvat teot ja tulokset.

Jos ryhmä ei usko pystyvänsä tuottamaan ihmeitä, se ei edes yritä mitään erityistä. Jos ihmiset eivät luota toisiinsa, he epäilevät juonia ja vehkeilyä silloinkin, kun niitä ei ole. Jos oletamme, että meillä ei ole valtuuksia, emme testaa valtuuksiemme rajoja.

Oletusten vaikutukseen kiinnittää haukantarkan huomionsa organisaatiokulttuurien ykkösnimi Edgar H Schein kuvatessaan toimintakulttuurien ominaisuuksia. Hän määrittelee kulttuurin olevan ryhmän "historian aikana oppimien, kaikkien yhteisten ja itsestään selvien oletusten summa".

Ymmärtääkseen yhteisön toimintakulttuuria ei Scheinin mukaan riitä, että katselee, miten sen jäsenet käyttäytyvät ja mitä puhutaan tai että tutkii ilmaistuja arvoja, päämääriä ja rakenteita. Täytyy tunnistaa myös uskomuksia ja käsityksiä, joita ihmiset pitävät itsestään selvinä.

On liian yksinkertaista kuvitella kulttuurin tarkoittavan vain yhteisön tapaa toimia. Kyse on paljon syvemmästä ilmiöstä, vuosien aikana kertyneistä oletuksista, jotka liittyvät organisaation ulkoiseen olemukseen, sisäiseen yhtenäisyyteen ja ihmiskuvaan.

Samoihin oletuksiin uskovat liittoutuvat keskenään uskonnon, politiikan ja tieteen alueella. Inhimillistä on, että tekemäänsä oletusta alkaa pitää tosiasiana ja ainoana oikeana tapana ajatella. Vaikka suvaitsee toisin ajattelevat, heidän ajatteluaan on vaikea pitää perusteltuna. Toisen käsitys pyhistä asioista, yhteiskunnasta tai hyvästä elämästä on usein enemmän tai vähemmän outo.

Luota tai kyttää

Kulttuuria on kaikki, mitä organisaatio tekee, mihin uskoo, mistä palkitsee ja rankaisee. Kantapään kautta – jos tätä termiä voi tässä yhteydessä käyttää, organisaatio oppii, millainen toiminta tuottaa menestystä ja millainen ei.

Organisaatio omaksuu tapoja palkita ja rangaista, karuja tai hienovaraisia, käyttää tietynlaista sisäistä kieltä ja antaa käsitteille sisällön. Ryhmän jäsenet oppivat, mitä saa sanoa ja mitä ei, mitä arvostetaan ja mistä joutuu jäähylle, miten pitää pukeutua ja mikä on sopimatonta.

Tapoihin totutaan niin, että niitä ei tiedosta opituiksi tavoiksi. Yhteisön seremoniat, riitit, rituaalit, statukset, symbolit ja arvomerkit ovat kulttuuriperintöä, ja katsojasta riippuen joko hartaita ja hurmoksellisia tai koomisia ja korneja.

Näkyvän ja aisteilla hahmottamamme todellisuuden takana on näkymätön maailma. Sellaisen synnytämme mielessämme ja se sisältää oletuksia, joita ei ole tapana ääneen sanoa, mutta jotka voivat ratkaisevasti vaikuttaa siihen, mitä pidetään arvossa ja mitä halveksitaan.

Scheinin mukaan suuri osa toimintakulttuureista lähtee siitä ikävästä oletuksesta, että työntekijöihin ei voi luottaa ja siksi heitä pitää käskeä ja kytätä. Valta on tämän oletukset mukaan hierarkian huipulla ja sitä käytetään tarkoituksenmukaisesti.

Tämän lisäksi uskotaan, että ihmisen perusluonto ei muutu, vaikka samalla suulla kyllä vakuutetaan, että kenestä tahansa voi kasvamalla tulla mitä tahansa.

Molemmat ovat oletuksia, eivätkä faktoja, ja vieläpä sovittamattomasti ristiriitaisia. Molemmat uskomukset kuitenkin vaikuttavat siihen, miten ihmisiä kohdellaan, miten heitä kytätään, miten heidät yritetään saada tottelemaan, miten heitä kuunnellaan – tai miksi heitä ei kuunnella.

Viime vuosina on alettu tajuta, että vanhat vuorovaikutuksen mallit ja uskomukset ovat aivan liian yksinkertaisia, mekaanisia, staattisia ja pinnallisia soveltuakseen monimutkaiseen ja hektisellä sykkeellä toimivaan maailmaan.

Ihmisten sisällä ja välillä sinkoilee ajatuksia, tunteita ja tunnelmia, joihin vaikuttavia tekijöitä ei voi tarkasti erotella. Koska syyn ja seurauksen laki toimii niissä vain osittain, on vaikea tajuta saati kuvata, mitä todella tapahtuu ja miksi. Vielä vaikeampi on ennustaa, mitä ryhmässä seuraavaksi sanotaan tai tapahtuu.

Tekojamme ohjaa ja ajatuksiamme rajaa iso määrä oletuksia, joiden syistä ja vaikutuksista emme ole tietoisia. Joku murahtaa jotain tai suuttuu silmittömästi, mutta emme tiedä miksi. Vastustamme tai innostumme, mutta syy ei selviä. Murjotamme, vaikka kaikki on hyvin. Iloitsemme ilman erityistä aihetta.

Mitä syvemmin yrittää asioita ymmärtää, sitä selvemmin tajuaa, että ihminen on mysteeri myös itselleen. Emme pysty selittämään, saati ennustamaan tekojamme. Vielä vaikeammaksi tilanne menee, kun joukko ihmisiä ryhtyy tekemään jotakin yhdessä. Silloin monta mysteeriä sekoittuu keskenään ja lopputulos voi olla – ja usein onkin, mitä tahansa.

Kapeus tuottaa keskivertoa

Oletukset ilmenevät myös tavassa, jolla ihmisiä johdetaan nykyorganisaatioissa. Peter Senge esittää kahdeksan kohtaa sisältävän synkeän syntilistan, josta rivien välissä pilkistää nykyjärjestelmien ahdas ja kapea ihmiskuva:

1. Ylikorostetaan mittaamista ja keskitytään lyhyen tähtäimen tavoitteisiin. Rikas todellisuus tungetaan muutamaan numeroon ja sen kuvitellaan kuvaavan sitä mikä on tärkeää. Tuloksia arvioidaan yksipuolisesti ja tekemistä vähätellään, koska ei ymmärretä teon ja tulosten välisen viiveen vaikutusta.

2. Pelkoon pohjautuva johtamistapa rohkaisee olemaan kuuliainen, koska tottelemalla saa pomon pysymään suopeana ja takaa suuremman työrauhan kuin epäkohtien avoin esille tuominen. Ne tulkitaan kritiikiksi ja mielen ilmauksiksi.

3. Suoritekeskeisyys johtaa asetettujen tavoitteiden tavoitteluun, mutta ei rohkaise ihmisten kykyjen monipuoliseen käyttämiseen.

4. Yritetään etsiä ratkaisuja teknisiin ongelmiin eikä purkamaan tehottomia, turhauttavia, tyhmiä ja tyhmentäviä systeemejä, joihin menee tolkuttoman paljon rahaa, aikaa ja voimia.

5. Tasapäisyyttä arvostetaan ja moninaisuutta pelätään. Päätöksissä pyritään muodolliseen yksimielisyyteen eikä joukkovoiman hyödyntämiseen.

6. Uskotaan sokeasti suunnittelun, toteutuksen ja seurannan pyhään kolminaisuuteen, vaikka tiedetään, että todellisuus ei tottele ennusteita, vaan yllättää kerta toisensa jälkeen.

7. Epäluottamus ihmisiin ja kilpailuhenkisyyden korostaminen estää aidon yhteistyön ja luovuuden.

8. Pirstoutunut maailmankuva ja kokonaiskuvan katoaminen johtaa osaoptimointiin, jossa ihmisiä rohkaistaan häikäilemättömään oman edun tavoitteluun. Kyynärpäitä käyttävät eivät joudu vastuuseen kaverille aiheutetusta vahingosta.

Senge arvelee, että vaikka pääosa liikkeenjohtamisen keskeisistä ajatuksista kehitettiin vain alle sata vuotta sitten, niistä toipuminen saattaa kestää yhden sukupolven. Typeryydellä on tuhoisat seuraukset:

"Liikkeenjohtamisen uskomukset johtavat keskinkertaisuuteen ja pakottavat ihmiset työskentelemään yhä kovemmin, mutta uutteruudella ei voi saada aikaan tuloksia, jotka olisivat saavutettavissa huippuunsa viritetyllä yhteistyöllä", Senge kuvailee.

Esa Saarinen muotoilee saman ilmiön hiukan toisin: "Ihmiset ylisuorittavat ja kituvat samalla kun organisaatiot alisuorittavat ja kuihtuvat."

Ajatus on avuton

Työyhteisöjen ongelmia ei voi ratkaista tempuilla eikä massiivisilla muutosohjelmilla. Pitää perehtyä paljon syvemmälle syihin voidakseen vaikuttaa seurauksiin. Hajuvedellä voi muuttaa tunkion tuoksua, mutta ei poistaa raatojen lemua.

Kaikki oletukset liittyvät tapaamme hahmottaa todellisuus. Tieto maailmasta ja ihmisestä on räjähdysmäisesti lisääntynyt, mutta monta isoa peruskysymystä on edelleen ratkaisematta. Edelleen on mysteeri, miten maailmankuvamme muodostuu.

Ajattelun nostaa ratkaisevaan rooliin fyysikko ja filosofi David Bohm. Kirjassaan "Thought as a System" hän esittää kaikkien vuorovaikutuksen ongelmien johtuvan tavastamme pirstoa todellisuus osiin ja vetää rajoja sinne missä niitä ei ole. Kun vetää rajan, synnyttää ristiriidan ja jos kumpikaan osapuoli ei anna periksi, epäsopu jää päälle.

Samalla tavalla kuin maiden rajat ovat ihmisten keksimä juttu, myös mielen rajat ovat omaa keksintöämme. Ensin raja vedetään mielessä, sitten maastoon ja lopulta sen ylittäminen edellyttää monia muodollisuuksia. Näin mieli muokkaa todellisuutta ja rajoista tulee realiteetti.

Bohm oli teoreettisen fysiikan professori, joka yritti löytää yhtenäistä selitystä kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian ristiriitaisille maailmankuville ja tuli lopulta siihen tulokseen, että ratkaisun ydin löytyy mielestä. Hänen uransa alkoi kvanttifyysikkona ja päättyi syvällisiin filosofisiin pohdintoihin mielestä osana maailmankaikkeutta, joka on yhtenäistä liikuntoa eikä tarkkailun kohdetta ja tarkkailijaa voi erottaa toisistaan.

Katsomme ihan samaa maailmaa, mutta jokainen kokee sen omalla tavallaan. Liitämme kokemiseen hiljaisen oletuksen, että oma tapamme nähdä on lähes tai täysin oikea ja muut ovat enemmän tai vähemmän väärässä. Katsoessamme maailmaa emme tajua katsovamme mielemme kuvia.

Bohmin mukaan ajattelu on luonteeltaan systeemistä eikä sitä tulisi koskaan erottaa kohteesta ja tarkastella erillisenä toimintona. Tapamme katsoa antaa asioille muodon ja arvon.

Bohm erottaa kaksi erilaista todellisuutta: se mitä koemme ja se mitä todella tapahtuu. Kokemamme todellisuus (reality) on mielemme tuotosta ja katsojasta riippuvaista. Toisen todellisuuden (actuality) muodostaa se, millainen maailma oikeasti on. Jos tämän haluaa tietää, täytyy ymmärtää miten oma mieli tulkitsee todellisuutta.

Bohmin radikaali väite on, että ajattelu ei auta vaan estää meitä ymmärtämästä oman mielemme toimintaa. Todellisuus on aina enemmän kuin tulkintamme siitä. Kun jokainen luottaa omaan tulkintaansa ja kuvittelee sen oikeaksi, kukin elää omassa maailmassaan erillään muista eikä koe yhteyttä toisiin.

Käsitys yksilöllisestä mielestä on Bohmin mukaan virheellinen ja vaarallinen, perua atomistisesta maailmankuvasta. Kvanttiteorian mukaan maailmankaikkeus ei koostu erillisistä palasista, vain tapamme katsoa saa asiat näyttämään erillisiltä.

Korostamalla yksilöllisiä eroja pidämme yllä ristiriitoja ja turhauttavaa tahtojen taistoa. Se ei ole kenenkään etu eikä edistä ongelmien ratkaisemista, vaan ehkäisee sen.

Kuvittelemme käyttävämme ajatuksia saadaksemme jotakin aikaan, mutta Bohmin mukaan asia on juuri päinvastoin: tiedostamattomat ajatuksemme ohjaavat meitä ja saavat meidät toimimaan tyhmästi. Kuvittelemme olevamme ohjaksissa, vaikka olemme omien ajatustemme orjia.

Sanaa ei tajua kirjain kerrallaan

Yritämme ratkaista mielen ongelmia samalla logiikalla kuin teknisiä pulmia. Jos erottaa itsensä systeemistä, jonka erottamaton osa on, ei havaitse omaa osuuttaan ongelmassa oikein. Etsii syitä ja vikoja toisista tajuamatta, että osa ongelmasta on itse aiheutettua, oman mielen tuotosta.

Mielemme on jakaantunut moneen osaan, joista yksi osa yrittää hallita muita. Toimimme kuin koiranpentu, joka jahtaa omaa häntäänsä. Luomme ongelman ja yritämme ratkaista sitä tajuamatta, että me itse olemme tuo ongelma.

Koko asetelmaa pitää lähestyä toisin. Bohm havainnollistaa asiaa yksinkertaisella esimerkillä. Sanan merkitystä ei voi ymmärtää paremmin analysoimalla sen jokaista kirjainta erikseen, merkitys avautuu vain tarkastelemalla lausetta, asiayhteyttä ja ilmiötä, jota sana kuvaa. Samalla tavalla itseään pitää tarkastella osana systeemiä, jossa toimii.

Bohm esittää, että ajattelun mieltäminen osana systeemiä johtaa aivojen ja mielen toiminnan radikaaliin muuttumiseen ja sisäisten ristiriitojen laukeamiseen. Kun asioita katsoo kokonaisvaltaisesti, ne saavat uuden merkityksen.

Kun ryhmässä tosissaan haetaan kokonaishahmotusta ja aitoa yhteistä ymmärrystä, käynnistyy erilaatuinen prosessi kuin silloin, kun vain väitellään mielipiteistä ja päädytään köyhään kompromissiin.

Osittava tapa tarkastella maailmaa johtaa yksityiskohtien korostamiseen kokonaisuuden kustannuksella. Ruvetaan riitelemään mitättömistä pikkuasioista, mutta oleellisista isoista kysymyksistä vaietaan tai niitä ei edes nähdä.

Nähdessään itsensä erillisinä yksilöinä eikä osana ryhmää jäsenet rajaavat oman tonttinsa pieneksi ja kuvittelevat vapautuvansa vastuusta toisten teoista. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska kukaan ei voi eristää itseään systeemistä, jonka osa on. Systeemissä joutuu kantamaan seuraukset myös sellaisista asioista, joita ei itse ole aiheuttanut. Kaikki koskee kaikkia.

Emme koe aiheuttavamme sotia, mutta päädymme sotaan, ellei ajoissa puututa sotaan johtaviin tekijöihin. Emme koe aloittavamme riitaa, mutta valitsemalla puolen olemme jo osapuolena riidassa. Ei ole meidän syytä, että työpaikkamme menee konkurssiin, mutta seuraus koskee meitäkin.

Seurauksen voi muuttaa muuttamalla syytä, mutta tämä edellyttää mielensä toiminnan ymmärtämistä. Jos haluaa ratkaista ongelmat, pitää rohkeasti ja syvällisesti tutkia omia oletuksiaan itsestä, toisista ja yhteistyöstä. Muutos tavassa nähdä asiat tuottaa muutoksen teoissa. Kun ihminen kokee olevansa osa ryhmää, hän toimii toisin kuin silloin, kun hän kokee vain toteuttavansa omia halujaan ryhmän avulla.

Mielen valtaa vai mielivaltaa?

Elämäsuhteensa voi rakentaa joko siihen, mitä kuvittelee todeksi tai siihen, mikä on totta. Bohm osoittaa, että mielikuvista ja uskomuksista on tullut meille todellisuutta tärkeämpää. Olemme päätyneet kollektiiviseen illuusioon, kolluusioon, jonka seurauksena mielipiteet ovat ottaneet ylivallan.

Tosiasiat ovat kaikille sama ja yhteinen perusta, mutta jos ne eivät kiinnosta, olemme pulassa. Kun mielipiteistä tulee ehdottomia, mielen valta muuttuu mielivallaksi.

Kun mieli jää luomiensa kuvien vangiksi, sen luova toiminta ehtyy. Tällä on Bohmin mukaan vakavat seuraukset, koska ajatusten luova leikki on elinvoiman ehto. Ihmisen on saatava käyttää koko henkistä kapasiteettiaan, muuten hänestä tulee tahdoton ja itseensä tyytymätön alistuja. Jos luovuus estetään, seuraa tyytymättömyyttä, turhautumista, ahdistusta, vihaa ja väkivaltaa. Johonkin sisäiset paineet on purettava.

Erityisen haitallinen on Bohmin mukaan oletus, että luovuus on tarpeen vain tietyillä aloilla ja alueilla. Tällainen ajatus johtaa elämän kapenemiseen. Luovaa otetta tarvitaan kaikessa työssä, koska luovuus antaa tekemiselle syvyyttä ja tarkoituksen. Mekaanisesti toteutettu ja vain toisten tärkeänä pitämä tekeminen ei anna ihmiselle sitä, mitä hän elämässään hakee ja tarvitsee.

Osa yhteistyöhön liittyvistä oletuksista on harmittomia, osa vaarallisia ja suorastaan tuhoisia. Tiedämme, että mielellä on meihin mahtava mahti, mutta asiantilan muuttaminen ei ole helppoa. Tunnistamme taudin, mutta emme tiedä, mikä rohto siihen tepsii.

Tiedolla on vähemmän merkitystä muutoksen tuottamisessa kuin kuvittelemme. Suuri osa tiedoistamme on vain luuloja ja uskomuksia. Lisäksi olemme enemmän kuin tajuamme tunteittemme armoilla. Säntäilemme edestakaisin mielihalujemme viemänä uskoen, että onni odottaa meitä jossakin joskus. Meistä tuntuu, että puute poistuu sitten, kun unelmamme toteutuvat.

Satunnaisia hyvän olon hetkiä lukuun ottamatta elämä näyttää olevan tavoittelua ja valmistautumista, onnemme esteiden raivaamista ja erilaisten tyytyväisyyden ehtojen täyttämistä. Mielessä on aina muutama mutta, joka tehokkaasti estää olemasta onnellinen juuri nyt.

Yhteistyön rakentamisessa kapea ihmiskuva ja sokea systeemiusko on tuhoisa yhdistelmä. Se katkaisee organisaation yhteyden ympäröivään todellisuuteen ja synnyttää itsekeskeisen ja ahdistavan toimintakulttuurin, jossa ihmiset eivät pääse käyttämään kykyjään. Heidät kahlitaan kutistamaan itsensä ja estetään tuottamasta sitä, mikä olisi tarkoituksen ja kaikkien edun mukaista.