7. Ihmeitä syntyy unelmista

Kun kaksi nuorta ja innokasta insinööriä David Hewlett ja Bill Packard vuonna 1938 perustivat yhtiön nimeltä Hewlett Packard, heillä ei ollut harmainta aavistusta, mitä yhtiö rupeaa tekemään. Vuoden päivät haettiin kuumeisesti tuotetta, joka kävisi kaupaksi, kunnes tärppäsi. He saivat myytyä Disney-yhtiöille kahdeksan audio-oskilloskooppia käytettäväksi Fantasia-elokuvan valmistuksessa.

Sodan jälkeen Masaru Ibuka perusti Tokyo Tsushin Kogyo -nimisen yhtiön. Hän kokosi yhtiön seitsemän työntekijää aivoriiheen miettimään, mitä yhtiö tekisi. Harkittiin kaikenlaista pienoisgolfradan avaamisesta ravintolaan ja soijatahnakakkuihin. Sitten päädyttiin tekemään riisinkeitintä, mutta sitä ei saatu koskaan toimimaan kunnolla.

Lopulta yhtiö alkoi valmistaa radioita, ja sen läpimurroksi muodostui vuonna 1955 tuotantoon, tullut taskuun mahtuva radio. Vasta kun yhtiö oli tammikuussa 1958 muuttanut nimensä Sonyksi, alkoi syntyä se legenda, joka nyt tunnetaan kaikkialla maailmassa.

Vuonna 1945 vapautui armeijasta mies, joka halusi elättää perheensä vähittäiskaupalla. Kaksi vuosikymmentä hän oli kuin kuka tahansa kauppias maailmassa, yrittäen hankkia elantonsa antamalla hyvää palvelua asiakkailleen. Vasta kun hän kesällä 1964 avasi toisen Wal-Martin, alkoi kehittyä ketju, joka teki Sam Waltonista legendan ja Amerikan rikkaimman miehen. Wal-Mart on nyt maailman suurin ja kannattavin kauppaketju.

Maaliskuussa 1976 avattiin Brightonissa pienen pieni luonnonkosmetiikkaa myyvä myymälä. Sen omistaja oli nainen, jonka mies oli päättänyt toteuttaa unelmansa ratsastaa hevosella Amerikan mantereen halki. Tuotteita oli 25 ja tarkoitus oli saada rahaa sen verran, että äiti ja kaksi lasta pysyy hengissä. Nyt The Body Shop on 1600 myymälän ketju ja Anita Roddickilla olisi rahaa elättää vaikka koko Brightonin kaupunkia.

Ei Nordstromia perustettaessa ajateltu perustaa maailman parasta tavarataloa. Kun Johan Nordstrom kultakuumeen jälkeen palasi Seattleen, hän avasi pienen kenkäkaupan, koska ei keksinyt mitään muutakaan henkensä pitimiksi. Nyt Nordstromia pidetään maailman parhaiten palvelevana tavaratalona.

Kun Luciano Benetton oli 14-vuotiaana myymässä Dellasiegran vaatekaupassa Alla Campanassa, häntä ärsytti, että vaatteet olivat laatikoissa. Nähdessään vuonna 1960 Rooman olympialaisissa miten 84 maan liput liehuivat hän tajusi, että ihmiset rakastavat värejä. Värit tuovat innostusta elämään. Hän alkoi siskonsa kanssa valmistaa värikkäitä villapuseroita ja myi niitä ensin ovelta ovelle. Kohta hän perusti tehtaan, sitten myymälän, jossa ihmiset saivat katsoa vaatteiden väriloistoa ja imeä itseensä värejä. Ennen pitkää Benettonista tuli se, mitä se tänään on.

Kukaan ei olisi voinut kuvitella, millainen yritysimperiumi Virgin on 30 vuotta sen jälkeen kun 20-vuotias brittiboheemi Richard Branson oli avannut ensimmäisen Virgin-levykaupan Oxford Streetillä, kreikkalaisen kauppiaan kenkäkaupan yläkerrassa. Virgin on nyt miljariluokan yritys ja Branson monen nuoren yrittäjän esikuva.

Eivät ruotsalaiset huonekalutehtaat kieltäytyessään toimittamasta yhdelle alan häirikölle tavaraa mitenkään voineet 50-luvulla tietää, että Ingvar Kampradista tulee maailman suurin ja menestynein huonekalukuningas.

Kun Jorma Ollila nostettiin Nokian johtoon, moni ei uskonut yhtiön selviävän hengissä vaikeuksistaan. Yhtiön osakkeet olivat pörssissä alennusmyynnissä. Kukaan ei voinut kuvitella, että kuusi vuotta myöhemmin suomalaisyhtiö on matkapuhelinten maailmanykkönen ja tekee tolkuttoman hyvää tulosta kilpailijoidensa saneeratessa.

Ihan vahingossa valloitettiin maailma

Hewlett Packard, Sony, Wal-Mart, The Body Shop, Nordstrom, Benetton, Virgin, IKEA ja Nokia ovat oman toimialansa lippulaivoja ja tiennäyttäjiä. Yhtään ainoata niistä ei perustettu maailman valloituksen tai omistajansa rikastuttamisen takia. Niistä kaikista tuli jotain sellaista, jota kukaan ei olisi pystynyt ennustamaan.

HP on ihme. Sony on ihme. Wal-Mart on ihme. Body Shop, Nordstrom ja Benetton ovat ihmeitä. IKEA ja Nokia ovat ihmeitä.

Ihme on ilmiö, joka ällistyttää kaikki ja ylittää hurjimmatkin odotukset. Kaikki näistä yrityksistä onnistuivat siinä, mitä monet yrittäjät ja liikkeenjohtajat tavoittelevat. Ne saivat menestystä ja rahaa. Näiden yritysten vetäjien ei tarvitse enää tehdä töitä rahan takia, mutta kukaan heistä ei lopettanut työntekoa tultuaan rikkaaksi. Miksi ei?

Kahdesta syystä. Ensiksikin, koska he eivät alun perin aloittaneet työntekoa siksi, että tulisivat rikkaiksi. Toiseksi siksi, että raha ei koskaan ollut yhdellekään heistä tärkein motiivi tehdä työtä.

Mitä he sitten halusivat?

Bill Hewlett sanoi, että Hewlett Packardissa he halusivat luoda työntekijöille sellaisen työpaikan, jossa "yksilöt voisivat olla luovia ja onnellisia, nauttia työstään ja jossa he voisivat kokea olevansa turvallisessa ympäristössä".

"Jokaisella tulisi olla mahdollisuus tehdä parhaansa, löytää potentiaalinsa ja tulla huomatuksi siitä mitä on tehnyt."

David Packard osallistui vuonna 1949 liikemiesten kokoukseen, jossa hän esitti mielipiteenään, että johdolla on vastuu paitsi tuloksen tekemisestä omistajille, myös työntekijöille, asiakkaille, alihankkijoille ja yhteiskunnalle.

"Sanoin, että meillä on johtajina on saatava työntekijät tuntemaan oman ihmisarvonsa ja että yrityksen menestys tulisi jakaa työntekijöiden kanssa. Mainitsin myös, että johtajina meillä on vastuu myös asiakkaillemme ja yhteiskunnalle. Olin yllättynyt ja järkyttynyt huomatessani, että yksikään heistä ei ollut kanssani samaa mieltä. He olivat ilmiselvästi sitä mieltä, että en ole yksi heistä enkä myöskään pätevä johtamaan liikeyritystä."

Ei ole tiedossa, miten tuohon kokoukseen osallistuneiden liikemiesten bisnekset ovat luistaneet, mutta Hewlettin ja Packardin yritys voi erinomaisesti ja on joka vuosi ollut kannattava. Vuonna 1998 sen myynti oli 47 miljardia dollaria eli samaa luokkaa kuin Suomen valtion budjetti. Palkkalistoilla oli 124600 ihmistä ja liikevoittoa tuli 3,8 miljardia dollaria.

Tavoitteena iloiset insinöörit

Melkein samoja sanoja käytti Masaru Ibuka määritellessään toimintatapaa Sonylle, "Sonyn henkeä".

"Tarkoituksenamme on luoda työpaikka, jossa insinöörit voivat kokea iloa tehdessään teknologisia innovaatioita, olla tietoisia tehtävästään yhteiskunnalle ja työskennellä sydämen kyllyydestä ja harjoittaa sellaista toimintaa, joka auttaa Japanin jälleenrakentamisessa ja kansakunnan kulttuurin nostamisessa."

Ylevää ja idealistista? Kieltämättä hiukan erilaista tekstiä kuin useimpien yritysten ohjelmanjulistuksista voi lukea.

Kun Ibuka tarkensi ja konkretisoi sanojaan, hän myös korotti rimaa:

"Meidän tulee eliminoida epäterve voitontavoittelu, sitkeästi korostaa ahkeruuden merkitystä eikä yrittää tavoitella pelkästään kasvua. Toiseksi, meidän tulee tervehtiä ilolla teknisiä vaikeuksia ja keskittyä tuottamaan sellaisia teknisiä tuotteita, joilla on käyttöä yhteiskunnassa. Laadusta ei tule tinkiä. Meidän tulee kiinnittää päähuomio ihmisten taitoihin, aikaansaannoksiin ja luonteeseen niin, että jokainen yksilö voi näyttää mihin hän pystyy ja mitä hän osaa."

Sonyn toinen perustaja Akio Morita muotoili yrityksen vision näin: "Sony on uranuurtaja, jonka ei koskaan tule jäljitellä toisia. Tahdomme kohdistaa huomiomme tuntemattomaan. Kehittymällä Sony tahtoo palvella koko maailmaa. Yhtiö on aina tuntemattoman etsijä. Sonyn periaatteena on kunnioittaa ihmisiä ja rohkaista heitä käyttämään kykyjään niin, että he saavat itsestään parhaat puolensa esiin. Tässä on Sonyn elinvoima."

Amerikan rikkainkin tarvitsee parturia

Kun Forbes-lehti lokakuussa 1985 kertoi, että Sam Walton on Amerikan rikkain mies hän sai kannoilleen kymmeniä lehtimiehiä ja kuvaajia. Hänestä julkaistiin kuvia istumassa parturissa ja ajamassa avopakettiautoaan ja hänen pihiä rahankäyttöään ihmeteltiin sekä lehtien etu- että sisäsivuilla.

"Emme me tarvitse rahaa. Emme tarvitse huvipurtta emmekä ole, Luoja paratkoon, koskaan edes harkinneet saaren ostamista itsellemme. Meillä ei ole sellaisia tarpeita ja sellaista kunnianhimoa, jotka ovat ajaneet haaksirikkoon monia yhtiöitä. Raha ei koskaan merkinnyt minulle niin paljon että olisin alkanut laskea sitä. Jos saa tarpeeksi ruokaa, omistaa mukavan paikan asua, paikan jossa voi metsästää, voi pelata tennistä ja voi antaa lapsille koulutuksen - se on rikkautta."

Walton sanoo ärtyvänsä raivon partaalle lukiessaan juttuja "suuryritysten ylipalkatuista pomoista, joita kiinnosta mikään muu kuin oma etu". Wal-Martin johtajilla ei ole paneloituja toimistoja eikä käsinkudottuja mattoja lattioilla, he eivät lennä ensimmäisessä luokassa ja käyttävät halpoja hotelleja, koska "jokainen tyhmästi käytetty dollari tulee Wal-Martin asiakkaan taskusta, ja joka kerran kun säästämme dollarin, astumme yhden askeleen kilpailussa".

Walton sanoo, että häntä ei ole koskaan huolestuttanut Wal-Martin osakekurssin kehitys vaan se, että "jonakin päivänä emme enää onnistu huolehtimaan asiakkaistamme tai että johtajamme eivät onnistuisi huolehtimaan työtovereistaan. Olen ollut huolissani myös siitä, että kasvaessamme suuremmaksi tiimihenki vähenee emmekä saa ihmisiä enää tuntemaan, että he kuuluvat Wal-Mart -perheeseen."

Walton on aina asettanut omat tavoitteensa korkealle ja halunnut olla maailman paras vähittäiskauppias, mutta ei välttämättä suurin. Kaikkein vähiten hän on tavoitellut henkilökohtaista rikkautta.

"Liiketoiminnassa on mukana monia sellaisia, jotka yrittävät veloittaa asiakkaalta niin paljon kuin asiakas on valmis maksamaan. He ovat väärillä jäljillä. Ne jotka tulevat ahneiksi, jätetään tomuun makaamaan."

Henkeäsalpaavan tohkeissaan

Anita Roddick kertoo, että perustaessaan The Body Shopia hänen tavoitteensa ei ollut rakentaa kansainvälistä ketjua ja rahakasta menestystarinaa, vaan yksinkertaisesti saada lapsilleen ruokaa.

"Olemme aina olleet eri mieltä siitä vallitsevasta käsityksestä, että liiketoiminnan tarkoituksena on tuottaa tulosta. Meille The Body Shopissa tärkeätä on se, että yhtiö pysyy hengissä ja sen ihmiset ovat henkeäsalpaavan tohkeissaan ja innostuneita. Haluamme pitää hyvää huolta ihmisistämme ja saada heidät tuntemaan hyvää oloa siitä mitä he tekevät. Jos yhtiön päätavoitteena on tuottaa rahaa, et voi täysin luottaa siihen, mitä he sanovat ja tekevät."

Roddick haluaa luoda uuden tavan harjoittaa liiketoimintaa.

"Olemme osoittaneet, että yrityksellä voi olla ihmisen kasvot ja sosiaalinen omatunto. Me haluamme kaikkien meillä työskentelevien olevan innostuneita ja intohimoisia, viihtyvän ja haluavan jatkuvasti kehittyä."

Roddickin mielestä perinteiset porkkanat eivät saa ihmisiä innostumaan, koska ihmiset eivät usko, että heidän työnantajansa ovat aidosti kiinnostuneita heistä yksilöinä ja heidän hyvinvoinnistaan.

"Sieluttomat ja kasvottomat yritysjätit kohtelevat ihmisiä kuin pikkulapsia. Niitä johtavat miehet, jotka ovat saaneet oppinsa sotaväessä ja oppikoulussa. He uskovat hierarkkiseen rakenteeseen ja suvaitsevat itsekkyyttä ja ylimielisyyttä, eivätkä pysty muuttumaan."

Sellainen yritysjohtaja, jonka kunnianhimo ja mielenkiinto ei ylety rahan tekemistä ja yrityksen laajentamista kauemmaksi on Roddickin mielestä moraalisesti konkurssissa.

"Osakkeenomistajat pelaavat rahoilla eivätkä juurikaan välitä yrityksestä ja sen arvoista. Useimmat heistä ovat kiinnostuneita vain pikavoitoista."

Yhtään päätöstä ei Roddickin mukaan The Body Shopissa tehdä ottamatta huomioon päätöksen vaikutusta ympäristöön ja yhteiskuntaan. Siitä huolimatta yhtiön kannattavuus on vuodesta toiseen ollut loistava.

Tulos ei ole koko elämä

James Collins ja Jim Porras havaitsivat tutkimuksissaan, että suhtautumisessaan tulokseen ja sen tekemiseen huippuyritykset kaikkein selvimmin erottuivat vertailuryhmästä. He kirjoittavat:

"Vastoin liike-elämässä vallitsevaa yleistä käsitystä osakkeenomistajien vaurauden mahdollisimman suuri kasvattaminen tai tuloksen maksimointi ei ole ollut parhaiten visionääristen yritysten ensisijainen tai edes hallitseva motiivi. Niillä on ollut kimppu tavoitteita, joista rahan tekeminen on yksi, mutta ei välttämättä tärkein." 

Huippuyrityksiä ajoi kehittymään yhtä poikkeusta lukuun ottamatta niiden ideologia eikä halu tehdä tulosta. Tätä ei pidä tulkita niin, että ne eivät tavoittele hyvää tulosta tai eivät piittaisi viimeisestä rivistä.

"Tulos on välttämätön ehto olemassaololle ja keino saada muut tavoitteet toteutetuksi, mutta se ole itseisarvo. Tulos on niin kuin ruoka, vesi ja veri keholle, eivät ne ole elämän ydintarkoitus, mutta ilman niitä ei ole elämää."

Miksi on niin, että tulosta ensisijaisesti tavoittelevat yritykset onnistuvat huonommin saavuttamaan tavoitteensa kuin ne, jotka tavoittelevat jotakin rahaa suurempaa?

Ehkä siksi, että tulos ei tipahda kenenkään kukkaroon taivaan lahjana. Rahan saamiseksi ei riitä, että sitä tahtoo. Se ratkaisee mitä ihmiset ovat valmiita tekemään tavoitteen saavuttamiseksi.

On vaikea kuvitella, että pienellä palkalla työtä tekevät ihmiset todella syttyisivät antamaan työssään kaikkensa, jos porkkanana on usein kasvottoman omistajan kukkaron kartuttaminen. Eikö ole todennäköisempää, että jokainen tekee työnsä paremmin silloin, kun hänen tekemänsä työn tähtää hänelle itselleen tärkeiden asioiden kohentamiseen, esimerkiksi hänen oman elämänsä onnellistamiseen. Harva ihminen innostuu siitä, että saa tilaisuuden tyydyttää toisen ihmisen ahneutta.

Ihmeitä ja rahaa ei synny sillä, että niitä lähdetään tavoittelemaan. Ihmeitä ja rahaa syntyy sivutuotteena, kun tehdään sitä mitä pidetään arvokkaana ja rakastetaan tehdä.

Toteuttaessaan yhteistä unelmaansa ihmiset tulevat tehneeksi ihmeitä.