6 Käytä valtaa joka sinulla on

Yhdessä tekeminen on herkkä taitolaji. Joidenkin kanssa se sykkii ja toisten kanssa tökkii. Kun tökkii, on inhimillistä etsiä syitä muista kuin itsestään. Kun tekee kaiken omasta mielestään oikein, vaikeudet johtuvat aina vastapuolesta. Ei siis ole myöskään tarvetta tehdä mitään toisin

Yhteenottoja ei voi välttää. Sovittelu on sitä vaikeampaa, mitä vähemmän osapuolilla on joustovaraa. Martti Ahtisaari sanoo ykskantaan, että kaikki ristiriidat ovat ratkaistavissa, mutta niitä ei voi ratkaista ilmapiirissä, jossa ei tosissaan pyritä sopuun vaan ainoastaan syytetään toisia.

Ihmisten välisillä suhteilla on iso merkitys, mutta vielä enemmän yhteistyön tuloksiin vaikuttaa se, mitä ihmiset olettavat saavansa ja voivansa tehdä. Vetämällä kaksi rajaa syntyy alue, jolla kuvittelemme voivamme toimia. Sitä voi kutsua pelivaraksi ja se tarkoittaa valtuuksia, jotka koemme itsellämme olevan vaikuttaa asioihin.

Pelivara on alue mahdottoman ja kielletyn välissä. Sillä on yläraja ja alaraja. Rajojen välissä on alue, jonka oletamme saavamme ja voivamme tehdä. Rajan yläpuolella olevia ei mielestämme voi ja alapuolella olevia ei saa tehdä. Kiellettyjen asioiden alue sisältää sääntöjä, kieltoja ja kaikkia koskevia ohjeita, joista ei voi neuvotella. Jos operoimme sillä alueella, meitä ojennetaan, rangaistaan tai erotetaan ryhmästä.

Tiedämme tämän. Firman kassasta ei saa ottaa rahaa omaan käyttöön ja poissaoloista on ilmoitettava. Matkalaskut on tehtävä ohjeiden mukaan ja palavereista saa poistua vain hyvästä syystä. Kaikki yleensä tietävät, mitä seuraa, jos sääntöjä ei noudata ja jää kiinni.

Pelivaran alarajasta päättävät toiset: firman ohjesääntö, pomo, ryhmän muut jäsenet, asiakkaat, lait, normit tai hyvät tavat. Pelivaran ylärajan vedämme itse.

Väitän, että useimmat aliarvioivat valtuuksiensa määrän, monet jopa räikeästi. Pelivaraa on enemmän kuin käytämme. Kuvittelemme mahdottomaksi sellaista, mikä olisi mahdollista jos tosissaan yrittäisimme.

Jokainen voisi tehdä enemmän ja paremmin, jos uskaltaisi testata rajoja. Voisi palvella paremmin, jos pitäisi sitä tärkeänä. Antaisi itsestään enemmän, jos tajuaisi, mitä se merkitsee itselle ja toisille.

Pienikin pelivaran testaaminen voi nopeasti nostaa tulokset uudelle tasolle. Edellytyksenä kuitenkin on, että venyminen tapahtuu mahdottoman rajaa nostamalla eikä kiellettyjen aluetta uhmaamalla.

Kuriton ei saa valtuuksia

Valtaa ei anneta. Valtuudet annetaan, mutta valta on otettava. On vain yksi tapa saada sitä: käyttää valtaa, alkaa tehdä sitä mikä on oikein, eikä jäädä odottamaan lupaa. Pitää uhmata tyhmiä esteitä ja lopettaa vasta sitten, kun joku uskottavasti perustelee, miksi jotakin ei saa tehdä.

Vastoin omaa ja yksikkönsä etua monet esimiehet pelottelevat ihmisiä pysymään omassa kaukalossaan ja antavat ymmärtää, että säännöistä poikkeaminen on riskibisnes. Ja vaikka tällaista signaalia ei lähettäisikään, monet olettavat näin olevan.

On paljon sääntöjä, joita ei saa rikkoa, mutta ihmiset usein soveltavat samaa logiikkaa ylärajaan: kuvittelevat jonkin säännön ja siten estävät paremmin toimimisen.

Muusikko voi soittaa kappaleen paitsi oikein tai väärin, myös hyvin tai huonosti. Nuoteista voi poiketa, mutta kappale pitää tunnistaa ja soiton pitää kuulostaa hyvältä. Jimi Hendrix nosti "All along the Watchtowerin" uudelle tasolle tulkitsemalla sen niin vahvasti eläytyen, että Bob Dylankin ällistyi ja löysi omasta teoksestaan aivan uusia merkityksiä.

Erityisesti pelon kulttuureissa ihmiset kutistuvat käyttämään pientä osaa pelivarastaan. Ei siksi, että niin käskettäisiin tekemään, vaan siksi, että ylärajan etsimiseen ei mitenkään rohkaista.

Ihmiset on pienestä pitäen opetettu pelkäämään. Aina kun virheistä rangaistaan, ihmisille vaivihkaa viestitetään, että on tärkeämpää toimia sääntöjen mukaan kuin erinomaisen hyvin.

Monia asioita on toki syytäkin pelätä. Välttyy paljosta pahasta, jos tottelee turvallisuusohjeita eikä haasta riitaa pikkuasioista.

Ryhmän tulosten kannalta on ratkaisevaa, miten sen jäsenet käyttävät omaa pelivaraansa. Havaintoni on, että pelivaraa aliarvioidaan, mutta ihmiset mieluusti käyttäisivät valtuuksia enemmän kuin heidän kontrollia korostavat esimiehet uskaltavat antaa. Joskus valtuuksia tosin halutaan vain oman mukavuuden takia eikä halusta synnyttää huippujälkeä.

Valtuuksia saa kuitenkin vain toimimalla tehtävän tarkoituksen puitteissa. Avointa valtakirjaa ei saa kukaan. Jos ei osaa toimia yhteisten sääntöjen mukaan, joutuu tehotarkkailuun.

Ego eksyy kahteen suuntaan

Tulehtuneet ihmissuhteet nakertavat ryhmän henkeä ja kaikkien voimat kuluvat tulosten kannalta epäoleellisiin asioihin. Ei kuitenkaan kannata rynnätä hoitamaan taudin oireita ennen kuin on selvittänyt sen syvemmät syyt.

Säännöt ja ryhmän omaksuma tyyli määräävät alarajan paikan, mutta käytöksellään esimiehet usein tulevat asettaneeksi myös ylärajan. Keskittyessään kyttäämään sääntöjen noudattamista eikä kannustamaan ihmisiä huippusuorituksiin, ihmisten huomio kohdistuu väärälle rajalle.

Ihmiset yleensä tietävät, mitä saa ja mitä ei saa tehdä, mutta eri ihmiset tulkitsevat normeja eri tavalla ja käyttäytyvät sen mukaan. Jotkut ottavat erivapauksia, toiset vähättelevät valtaansa vaikuttaa asioihin. Jos huiput, kehäketut tai pomon lellikit saavat tai vain röyhkeästi ottavat erivapauksia, herää oikeutettua katkeruutta eikä voi puhua reiluudesta.

Ihmisten kokema pelivara ja suhteet toisiinsa vaikuttavat valtavasti tuloksiin. Silloin kun kaikkien mielenkiinto kohdistuu terveellä tavalla aikaansaannoksiin ja jokainen tajuaa tarvitsevansa toisia onnistuakseen isosti, ollaan hyvällä alulla.

Ryhmän tulokset paranevat nopeasti ja merkittävästi, jos ryhmän jäsenet säätävät egonsa tasapainoiselle tasolle. Näin näkevät David Marcum ja Steven Smith ja kuvaavat kirjassaan "Egonomics" tilannetta kuviolla, jonka toisessa päässä on röyhkeytenä ilmenevä ylimielinen käytös ja toisessa sen vastakohta, jota kutsun alimieliseksi käytökseksi. Arka ja epävarma ihminen vetäytyy yhteistyöstä tai suhtautuu siihen kyyniseksi.

Keskellä on tasapainon alue, jossa ihmisellä ei ole tarvetta yli- eikä alikorostaa itseään tai osaamistaan. Terveesti itsetuntoinen on nöyrä, luottavainen, utelias ja tosi.

Kaikissa ryhmissä on hiljaisia hissukoita, jotka tekevät työnsä hyvin ja ohjeiden mukaan, mutta eivät tee numeroa itsestään tai tekemisistään. Ryhmän kannalta ratkaisevaa on, haluavatko he kehittyä ja kehittää toimintaa vai eivät. Ei ole kenenkään etu, että ryhmässä on tyytymättömiä ja ahdistuneita ihmisiä.

Ryhmässä on usein myös huomionhakuisia ja suoritekeskeisiä "hyperhemmoja", jotka mielellään haastavat kaikki kisaan ja joille voittaminen on kaikki kaikessa. He pitävät puolensa, tarvittaessa röyhkeästi ja heidän käytöksensä herättää oikeutettua ärtymystä ryhmän muissa jäsenissä. Asiaa harvoin otetaan puheeksi tai puututaan, vaikka tilanne on kaikkien tiedossa. Hissukat tyytyvät lempeän luonteensa ja hyvän kotikasvatuksensa takia korkeintaan keskenään päivittelemään pullistelijoiden persoonia.

Pullistelu on puutostauti

Ääripäiden välissä oleva terveesti itsetuntoisten joukko tietää ja tuntee paitsi omat kykynsä, myös tunnistaa puutteensa. Heillä ei ole tarvetta pullistella, mutta he tekevät mitä pitää tehdä. He ovat nöyriä ja halukkaita oppimaan uutta ja luottavat tosiasioihin. He uskovat, että paha saa palkkansa, mutta niin hyväkin.

Ylimielinen ja alimielinen käytös on opittua. Vaikka meillä voi olla taipumusta toiseen tyyliin, hallitsemme molemmat. Tilanteeseen voi mennä itsevarmana, itsetietoisena ja itseriittoisena tai pelokkaana ja epävarmana.

Sekä tulosten että ryhmän kannalta paras tilanne on, että jokainen saa tulla ryhmään ja olla siinä omana itsenään, tietoisena kyvyistään, mutta myös puutteistaan.

Nöyryyttä pidetään usein vastakohtana liian suurelle egolle. Marcum ja Smith näkevät toisin. Heidän mielestään nöyryys on "älykästä itsekunnioitusta, jossa henkilö ei ajattele itsestään liikoja eikä liian vähän".

Kirjan mukaan ego on työkalu, jota voi käyttää kahdella tavalla väärin: voi joko liioitella kykyjään tai vähätellä itseään. Molemmat ovat pahasta, mutta jälkimmäisellä tyylillä on ryhmän tulosten kannalta ikävämmät seuraukset, koska se johtaa tarpeettomaan alisuorittamiseen.

Jos henkilöllä on turhan suuret luulot itsestään ja saavutuksistaan, hänestä voi tulla ylimielinen. Jos henkilö vähättelee itseään ja osaamistaan, hän on alimielinen ja aliarvioi itseään ja pihtaa osaamistaan. Hän ei pistä persoonaansa peliin. Siksi hän on ryhmälle riesa.

Itsevarmat ihmiset tekevät kaikkensa osoittaakseen itselleen ja muille, kuinka hyviä ovat. Heistä ei aina tykätä, mutta usein he hoitavat hommansa hyvin – olkoonkin, että tekemisen motiivit voivat olla itsekkäät.

Molemmat ääripäät aiheuttavat jännitteitä ja ongelmia ja nakertavat ryhmän tuloksia. Jossakin välissä on tasapaino, jota kannattaa tavoitella. Terveesti itsetuntoinen ja kykyihinsä luottava ihminen ei vaadi huomiota eikä tunne tarvetta toitottaa tekojaan.

Kaikki tietävät, miten tympeitä itsekeskeiset ja ylimieliset tyypit voivat olla. Sellaiset kerskuvat ansioillaan ja onnistumisillaan, suhteillaan ja kyvyillään, eivät kuuntele, usein puhuvat kovalla äänellä ja ovat ihan varmoja siitä, että ovat koko ajan oikeassa.

Kannattaa kaksi kertaa miettiä, miten tällaiseen henkilöön tulisi suhtautua. Tylyä tuomiota tahdikkaampi vaihtoehto olisi yrittää ymmärtää, mistä ylikehittynyt egokorostus johtuu, mikä sen laukaisee.

Monesta syystä ihminen voi olla ylimielinen: valta-asema tai näytöt tuloksista voivat saada hänet uskomaan itsestään liikoja. Hän voi myös olla napaansa tuijottava narsisti.

Usein syynä on henkilön kokema alemmuudentunto. Se saa hänet käyttäytymään rehvastelevasti ja muut tulkitsevat tämän ylimielisyydeksi. Tekona se sitä onkin, mutta todellinen syy ei aina ole hyvä, vaan huono kuva itsestä. Ihmisellä on tarve todistaa olevansa hyvä, koska hän ei tunne itseään tarpeeksi hyväksi.

Kukaan ei saa arvostusta vaatimalla sitä. Yleensä ylimieliseen käytökseen reagoidaan juuri toisin kuin henkilö haluaisi. Hän toivoisi ihmisten myötäilevän itseään, mutta luonteva reaktio on päinvastainen: joka itsensä ylentää, se alennetaan.

Kirottu kilpailu!

Alimielinen henkilö voi olla fiksu ja pätevä, mutta ryhmässä joko vetäytyvä ja vaisu tai tympeä ja kaikkeen tyytymätön kriitikko. Mikään ei ole hyvin ja vika on aina muissa.

Mikä tekee henkilöstä alimielisen ja vetäytyvän? Joskus ujous ja sosiaalinen arkuus. Henkilö pelkää mokaavansa julkisesti tai kokee ihmisten katseen kiusallisena.

Aseman ja valtuuksien puute voi myös estää meitä ottamasta kantaa silloinkin, kun meillä on sellainen. Yksinkertainen tapa osoittaa ihmiselle tämän paikka on olla noteeraamatta häntä tai avoimesti vähätellä häntä katseella.

Kolmas syy on oman osaamisen vähättely. Henkilöstä tuntuu, että hän ei osaa sanoa mitään fiksua tai tehdä tarpeeksi hyvin. Itsetunto-ongelman syynä saattaa olla pitkä putki nöyryytystä tai vähäistä kannustusta.

Neljäs alimielisyyden syy on kilpailu ja toisiin vertaaminen. Kun ihmisiä laitetaan järjestykseen, käy helposti niin, että vain ykkönen kokee olevansa hyvä, eikä edes hän silloin kun voiton tuo toisen moka.

Vertailu toisiin masentaa monia. Hillitön halu voittaa johtuu usein siitä, että henkilö inhoaa häviämistä ja haluaa vain välttää nöyryytystä, jota kokee hävitessään.

Kilpailu voi rohkaista ihmisiä parantamaan omaa suoritusta, mutta monille voittaminen on tapa todistaa oma arvo itselle ja toisille. Terveesti itsetuntoinen ihminen ei tarvitse tällaista egon pönkitystä. Hänen ei tarvitse todistaa osaamistaan olemalla jollakin mittarilla muita parempi.

Ihminen voi alkaa yli- tai aliarvioida itseään ja osaamistaan riippumatta siitä, onnistuuko hän yrityksissään vai ei. Magnum ja Smith muotoilevat, että egoon kohdistuu "magneettista vetoa kuvion molemmista päistä". Jos onnistuu, voi vähätellä tai liioitella omaa osuuttaan, jos ei onnistu, sama juttu. Samaistumme suoritukseen ja pönkitämme sillä egoa sen sijaan, että arvioisimme tilannetta ilman intohimoja ja sisäisiä paineita.

Jos ihminen on kauan jommassakummassa laidassa, hän saattaa tottua tilanteeseen ja alkaa kuvitella kuuluvansa sinne. Hyvälle nousee hattuun ja huonolta menee usko omiin kykyihin. Molemmissa tapauksissa ego tekee tepposen ja ylikorostaa kokemuksia.

Nöyryys on sellainen mielen tila, jossa ihminen käyttää kykyjään tasapainoisesti. Jos hän ei onnistu jossakin, hän ei ota sitä liian henkilökohtaisesti, vaan haluaa oppia ja tehdä ensi kerralla paremmin.

Ryhmän saa kukoistamaan, jos ihmisiä kannustaa käyttämään egoaan yhteiseksi hyväksi. Arkoja ja epävarmoja tulee rohkaista ja itserakkaita rauhoitella.

On hyvä huomata, että kyse ei ole persoonan ominaisuuksista, vaan osaamisen käytöstä ryhmässä. Nöyrä ja luottavainen ihminen tuntee omat kykynsä ja puutteensa. Hänellä on realistinen käsitys kapasiteetistaan, mutta ei tarvetta todistella sitä muille. Terveessä yhteisössä ei tarvitsekaan mitään todistaa, koska riittää, että tulokset puhuvat puolestaan.

Samassa vai omassa liemessä?

On valtava ero siinä, kohdataanko työpaikan haasteet yhdessä vai yksilöinä. Tajuaako joukkue olevansa "samassa liemessä" vai pystyttävätkö ihmiset barrikadeja itsensä puolustamiseksi? Itsekkyyttä ei tule hyväksyä, mutta ei tarvitse myöskään sallia sitä, että osa porukasta vetäytyy vastuustaan ja jättää kelkan muiden vedettäväksi.

Kun yhteistyö on tasapainoista ja terveellä pohjalla, ihmiset eivät vastusta uusia ideoita, jokainen hyödyntää omia kykyjään, asioista voi puhua avoimesti ja intohimoisesti kasvotusten. Terveesti itsetuntoinen ihminen on nöyrä, utelias ja tunnustaa tosiasiat. Hän on aktiivinen ja rauhallinen samaan aikaan, osaa toimia ja olla toimimatta.

Kun ego pullistuu tai kutistuu, käytös muuttuu. Marcum ja Smith ovat havainneet neljä egon heikosta hallinnasta varoittavaa signaalia: halu kilpailla, halu puolustella, pätemisen tarve ja halu olla hyväksytty. Oheisessa taulukossa on esitetty, miten ne ilmenevät ylimielisillä ja alimielisillä.

Yksilökeskeiset toimintamallimme rohkaisevat ihmisiä toimimaan epäterveesti. Tämä johtaa ammatillisen itsetunnon ja tehokkuuden heikentymiseen eikä niiden vahvistumiseen.

1. Halu kilpailla

Kilpailu on keino saada ihmiset tekemään parhaansa, mutta se voi myös usuttaa ryhmän ihmiset raatelemaan toisiaan. Kunnianhimo ja voittamisen tahto ovat hyviä renkejä, mutta huonoja isäntiä.

Voimakas halu olla toista parempi voi johtaa suorituksen paranemiseen, mutta yhtä lailla estää kilpailussa pärjäämisen. Näin tapahtuu silloin, kun huomio kohdistetaan liikaa oman suorituksen sijasta toisten tekemisiin. On hienoa huomata pärjäävänsä, mutta häviäminen saattaa viedä itsetunnon lisäksi kiinnostuksen tekemiseen. Vertailu toisiin voi sytyttää, mutta varsinkin alimielisiä se masentaa, saa vetäytymään ja voi johtaa alisuorittamiseen.

Usko kilpailun siunauksellisiin vaikutuksiin on yksi aikamme suurista väärinkäsityksistä. Se on pyhä lehmä, joka ei perustu tieteelliseen tietoon eikä kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen ihmisen motivoitumisesta. Tämän myytin murskaa tehokkaasti Daniel H Pink kirjassaan "Drive". Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan palkkioihin perustuva suorittaminen heikentää tuloksia erityisesti silloin, kun tehtävä edellyttää yhteen pelaamista tai tarvetta olla luova.

Mitä monimutkaisempi askare, sitä enemmän kilpaileminen estää saamasta tuloksia, koska liian tiukka fokus tukkii aivojen luovuuden ja estää keksimästä hyviä ratkaisuja.

Kilpailuhenkisyys on usein vain yksi itsekkyyden ikävistä ilmenemismuodoista, joka saattaa tuoda ns. menestystä röyhkeälle yksilölle, mutta estää yhteistyön ja aiheuttaa tarpeettomia kärsimyksiä monille.

Kilpailemisesta on kuitenkin myös toinen versio, joka keskittyy ja johtaa oman suorituksen paranemiseen. Näin on silloin, kun ei yritä päihittää toisia vaan tyytyy testaamaan omien kykyjensä rajoja.

Ihmisten laittaminen järjestykseen on terävä miekka. Sillä saa ihmisiin liikettä, mutta voi satuttaa ja jopa tappaa. Sitä on käytettävä erityisen taiten, jos halutaan ihmisten tukevan toisiaan ja tekevän yhdessä ihmeitä.

Toinen kielteinen piirre toisiin vertailemisessa on, että määrittäessämme itsemme suhteessa toisiin työnnämme itseämme pois terveen itsetunnon alueelta. Tulemme joko ylimielisiksi havaitessamme pärjäävämme tai alimielisiksi havaitessamme miten hyviä toiset ovat.

Turhasta vertailusta vapautumalla voi kohdistaa kaiken huomionsa oman tekemisen parantamiseen. On eri asia olla paras kuin tehdä parhaansa. Kukaan ei voi olla paras kaikessa, mutta jokainen on aina ainutlaatuinen omassa sarjassaan. Kun antaa kaikkensa, enempää ei voi eikä tarvitse.

2. Halu puolustella

Omia näkemyksiään saa ja pitää puolustaa, mutta joskus se muuttuu jääräpäiseksi vimmaksi tarrata kiinni omaan kantaansa, vaikka tarjolla on parempia vaihtoehtoja. Oman oletuksen pitäminen totuutena on inhimillistä, mutta ei kovin viisasta.

Puolustelun käynnistää usein toisilta saamamme kritiikki. Toisin kuin väitämme ja monet taitavat oikeastikin kuvitella, useimmat meistä eivät todella halua saada palautetta toisilta. Me haluamme ja toivomme, että meitä kehutaan.

Kun meitä moititaan, ego herää puolustamaan itseään. On vaikeaa tunnustaa olevansa väärässä edes silloin, kun tietää tehneensä tyhmyyksiä. Samaistumme virheisiimme ja puolustaudumme, koska haluamme muiden pitävän meitä hyvinä ihmisinä.

On peräti inhimillistä, että taivuttelemme tosiasioita omiin tarkoitusperiimme sopiviksi. Niin kaikki tekevät sekä toisille että itselleen: kaunistelevat ja liioittelevat, suodattavat tärkeää tietoa, vääristelevät tosiasioita ja uskottelevat asioita, joita eivät pysty todistamaan.

Jos laskee suojauksia ja lakkaa puolustamasta itseään ja vain keskittyy kuuntelemaan, oppii valtavasti ja alkaa ymmärtää itseään uudella tavalla. Helppoa se ei todellakaan ole!

3. Pätemisen tarve ja halu kerjätä huomiota

Halu olla kaiken keskipisteenä voi johtua liian vahvasta tai heikosta itsetunnosta. Se on usein epätoivoista yritystä kerjätä kiitoksia. Tuloksena on lähinnä turhautumista, koska muita ei toisten erinomaisuus kiinnosta.

Pätemisen tarpeeseen liittyvä ironia on siinä, että sen pauloissa pinnistelevä ei itse tajua tätä, vaan kuvittelee muiden vähättelevän itseään ja vain koventaa keinoja tehdäkseen vaikutuksen. Seurauksena on vain vajoaminen syvemmälle suon silmään. Huomiota saa tekemällä itsestään pellen, mutta toisten pilkka ei kenenkään itsetuntoa paranna.

Ennen kuin lähtee tavoittelemaan kuuta taivaalta, kannattaa hetki miettiä mitä sillä tekisi. Monen tyrkyn uljas unelma julkisuudesta on paljastunut pitkäksi painajaiseksi, josta ei herää vaikka haluaisi. Tyhmät teot mustaavat hyvänkin maineen hetkessä ja jättävät pitkän tahran paikattavaksi.

Oman erinomaisuuden esittelyllä on ryhmän tuloksiin myös välillinen vaikutus. Se vie hapen ja tilan niiltä oikeasti fiksuilta, joilla on oikeaa osaamista, mutta ei mitään tarvetta toitottaa siitä.

4. Halu olla hyväksytty

Neljäs ansa on hyväksytyksi tulemisen hinku. Se oireilee haluna mielistellä, tehdä toisten mielen mukaan, mukautua toisten tahtoon. Motiivi on itsekäs ja niljakas, vaikka voi näyttää pinnallisessa tarkastelussa epäitsekkäältä ja vilpittömältä. Omaa etua toisten suosion imelällä kalastelulla kuitenkin haetaan.

Jos on tärkeää kokea olevansa hyväksytty, päästää toiset oman kulkuneuvonsa ohjaimiin ja tulee ulkoa ohjatuksi. Mitä enemmän antaa toisten ohjata itseään, sitä vähemmän hyväksyntää saa. Ihmiset arvostavat suoruutta enemmän kuin mielistelyä, koska suoraan ihmiseen voi luottaa, epävarmaan tuuliviiriin ei.

Ryhmän tulostenkin kannalta on tärkeämpää, että ihmisillä on oma tahto ja he uskaltavat sen sanoa kuin se, että he toisia miellyttääkseen vaisusti sitoutuvat yhteiseen tekemiseen ja nurisevat kulisseissa.

Hyväksytyksi tulemisen halu johtuu usein pelosta ja epävarmuudesta omia kykyjä kohtaan. Kenenkään etu ei ole, että ryhmässä on ihmisiä, joiden kyvyistä vain osa on käytössä. Pitää erottaa toisistaan nöyryys ja nöyristely. Toinen auttaa oppimaan ja tekemään parempia tuloksia, toinen johtaa varuillaanoloon ja alimielisyyteen.

Terve mieli, terve ryhmä

Kun ryhmän suhteet ovat terveet, kenenkään ei tarvitse vetäytyä eikä pullistella ja jokainen saa arvoa ansionsa mukaan. Ryhmässä itsensä uhatuksi kokema haluaa joko puolustautua tai etsiä suojaa. Osa heistä haluaa päteä ja osoittaa näin oman erinomaisuutensa, osa hakee hyväksyntää ja turhautuu, jos ei sitä saa.

Paras tapa kiertää kaikki egon ansat on keskittyä tekemiseen eikä egoihin. Alimielisen saa nousemaan huomaamalla hänen tekonsa. Ylimielisen saa aisoihin samalla tavalla: huomaamalla hänen tekonsa. Kaikki kunnia pitää antaa siitä mitä ihmiset saavat aikaan, mutta jokaisen pitää tajuta, että ilman toisia tuloksia ei tule. Pelkillä egoilla ei pitkälle pötkitä.

Terveesti itsetuntoisella ei ole tarvetta kilpailla muita vastaan, puolustella tekojaan, päteä tai hakea hyväksyntää. Hän keskittyy tekemään sen mitä osaa ja haluaa oppia virheistään. Ei ole tarvetta selittää tai syyttää ketään, kun tulee moka. Terveessä ryhmässä selvitetään kyllä syitä, mutta ei etsitä syyllisiä, koska se herättäisi egot eikä siitä seuraa muuta kuin epäsopua.