5 Kolmannen korvapuusti

"Istutko nyt tukevasti", ääni puhelimessa kysyy.

Seuraava lause päättää komean uran turhauttavasti puoli vuotta ennen eläkettä. Kansallispankin pääjohtaja Pertti Voutilainen kertoo Uolevi Manniselle, että hän on juuri myynyt Uolevi Mannisen johtaman firman.

Puhelu oli Manniselle järkytys ja nöyryytys, josta toipuessaan hän kirjoittaa kirjan "Irtiotto". Se kuvaa suorasukaisesti Tukon romahduksen ja päätymisen pisaroiksi maailmalle. Mannisella oli Tukon konsernijohtajana pelissä avainrooli ja viimeiseen asti hän kuvitteli entisenä koripalloilijana tekevänsä kolmen pisteen korin. Hänestä tulikin pelinappula.

Manninen ei olisi kirjoittanut, jos olisi kokenut olevansa syyllinen Tukon tuhoon. Ei hän eikä hänen edeltäjänsä Eero Isohanni romahdusta aiheuttanut. Ratkaisevaan rooliin Manninen sijoittaa Pentti Kivisen ja ne T-tukkurit, jotka eivät ajoissa ohjanneet Tukoa ketjuraiteille. He tekivät vääriä johtopäätöksiä oikeista asioista.

Se mikä Anttilassa kasvaneelle Manniselle oli totuus, oli alueiden tukkureille ihan outo ajatus. Miksi pitäisi ketjuttaa ja antaa valta pois, kun jokainen heistä tunnetaan paikallisesti ja kauppa käy, vaikkakin nihkeästi? Mitä ketjuttaminen todella muuttaisi?

Pentti Kivinen rakensi Tukosta Keskon haastajaa. Kulutusjuhlan keskellä kaikki näytti hyvältä, mutta kun lama iski, Tuko sakkasi. Rahat loppuivat ja lainarahalla rakennetut koreat kulissit alkoivat näyttää korneilta.

Tuko oli hyvissä asemissa vielä 1990. Kesko oli edellä, mutta S ja Eka kaukana takana.

T-ryhmän jäsenliikkeiden myynti oli yli puolet suurempi kuin suossa tarpovan S-ryhmän. Seuraavat viisi vuotta Tuko teki tappiota, joista 1992 ja 1993 Mannisen mukaan "rökäletappiota" 443 ja 337 miljoonaa markkaa.

Tammikuussa 1992 Pentti Kivinen sai potkut ja Eero Isohanni veti ryhmää vuoden ennen eläkkeelle jäämistään ja siivosi velkaista pesää ylikuormasta. Helmikuussa 1995 tuli Mannisen vuoro.

Hän asetti kolmen vuoden ohjelman, jonka vuositavoitteina olivat 1993 selviytyminen, 1994 luottamus ja 1995 kannattavuus. Kylmää suihkua tulee kuitenkin heti ja monelta suunnalta. Takana oli vain kaksi kuukautta konsernijohtajana, kun Stockmann ilmoitti siirtyvänsä Keskon asiakkaaksi. Sitten pankit alkoivat järjestellä Tradekaa ja Tukoa yhteen. Manninen laittoi hanttiin ja hanke kaatui.

Kolmen vuoden taistelu päättyi Mannisen osalta 24.5.1996 Voutilaisen soittoon. Tuko hajotettiin, Suomen Spar jatkoi, Rautia ja Anttila siirtyivät Keskolle.

Vuoden 2005 lopussa rakennemuutos oli toteutunut. Spar esiintyi vielä omana sarakkeena, mutta sen taru oli lopussa. Vain osa kaupoista oli jakamatta. Elanto on enää vain sana HOK:n nimessä. Tradeka on nielaissut Wihurin ja Stockmann on yhä vähemmän ryhmittymä ja yhä enemmän kansainvälistyvä kauppahuone.

Wihuri puhurissa

Wihurin juuret ulottuvat vuoteen 1901 Hjalmar Aarnion aloittaessa tukkutoiminnan Kaarinassa. Kun hänen perustamansa Aarnio Oy fuusioitiin merenkulkuneuvos Antti Wihurin liiketoimintaan vuonna 1961, syntyi monialayritys Wihuri-Yhtymä.

Wihuri on kansainvälinen monialayritys, vähittäiskauppa on vain pieni osa sen toimintaa. Yhtymän vähittäiskauppaa harjoittava osa Aarnio Oy luopui leikistä 2005 yhdistämällä voimansa Tradekan kanssa. Kolme ketjua lopetettiin: Ruokavarasto, Sesto ja Etujätti. Vain itsenäiset Tarmo-kauppiaat jatkavat. Sportia myytiin kesällä 2006.

Wihuri pitää matalaa profiilia tiedottamisessaan. Se ilmoitetaan, että konsernin liikevaihto on 1,5 miljardia euroa eikä ole kasvanut ja tilinpäätöksessä 2005 kirjattiin melkein 5 miljoonan euron tappio.

Päivittäistavarakauppiasyhdistyksen tilaston mukaan Tarmo- ja Kymppi-ketjujen myynti 322 toimipisteestä oli 209 miljoonaa euroa. Se on toki paljon, mutta liian vähän ja hupenemassa.

Raunioista rimpuilee Tradeka

Tradekaa voi pitää sinnikkäänä selviytyjänä. Mahdoton ei ole sekään vaihtoehto, että yhtiötä ei enää olisi. Eka-yhtymän raunioista nousi kolmen ketjun Tradeka, joka on selvinnyt yrityssaneerausohjelmasta ja maksanut velkansa korkojen kera. Tulos on vakiintunut asialliselle tasolle. Vuoden 2005 tilinpäätös oli tosin yritysjärjestelyjen ja merkittävien kertaluontoisten kulujen vuoksi tappiollinen, mutta toimitusjohtaja Markku Uiton mukaan suunnitelmien mukainen.

Yrityksellä on edessään ihan uusi vaihe, kun Elannolta ja Wihurilta on saatu yli 200 myymälää verkostoa vahvistamaan. Näiden jatkoksi saatiin 37 entistä Sparia.

Koko 90-luvun myymälöiden määrä väheni ja samalla myynti, mutta vuosi 2000 oli käännekohta ja sen jälkeen on näytetty vain plus-alkuisia numeroita.

Eka sekoili liian monen ketjun kanssa, mutta oppi omista virheistään ja on sen jälkeen keskittynyt kolmeen. Siwaa, Valintataloa ja Euromarketia yhdistää kikkailematon ja kaupunkimainen toimintatapa.

Elannon pitkä piina

Osuusliike Elanto perustettiin leipomoksi 15. lokakuuta 1905 ja se ehti toimia 98 vuotta ennen sulautumistaan HOK:iin.

Vinhalla vauhdilla Elanto perusti maito- ja leipäkauppoja eri puolille Helsinkiä ja kun talon johtoon 1915 nousi nuori juristi Väinö Tanner, Elannolle alettiin hankkia tontteja ja kiinteistöjä yli oman tarpeen. Tämän tulevaisuus osoitti varsin viisaaksi teoksi.

Näkemyserot työläisten ja viljelijöiden osuuskauppojen kesken johtivat siihen, että kaupunkien osuuskaupat perustivat Elannon johdolla 1916 oman keskusjärjestön Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) ja synnyttivät samalla edistysmieliseksi osuuskauppaliikkeeksi kutsutun E-liikkeen, josta vuonna 1917 syntyi Suomen Osuustukkukauppa eli OTK.

Tanner halusi Elannon palvelevan aatteeseen katsomatta kaikkia pääkaupunkiseudun asukkaita, mutta porvarit näkivät toisin ja perustivat tammikuussa 1919 SOK:hon sitoutuvan osuuskaupan, josta Helsingin Osuuskaupan eli HOK:n.

Elanto oli Väinö Tannerin talo. Hän johti osuuskuntaa ensin pääjohtajana ja sitten hallintoneuvoston puheenjohtajana 15 vuotta. Hänen jälkeensä Elannon pääjohtajaksi valittiin Mauno Koivisto, joka ei muilta kiireiltään koskaan tehtävää hoitanut ja pallille nousi Ylermi Runko.

Elannon markkinaosuus päivittäistavarakaupassa oli huvennut 30:sta 20 prosenttiin. Runko keskitti aluksi tarmonsa päätoimialaan eli vähittäiskauppaan, ja nosti pikamyymälöiden määrän nopeasti sataan. Enimmillään myymälöitä oli 578.

Liiketoiminta ei tuottanut, mutta huikean omaisuusmassansa ansiosta Elanto pysyi pinnalla. Toiseksi tukijalaksi kasvoi Tannerin tiukasti vastustama hotelli- ja ravintolabisnes.

Tappiollisten osuusliikkeiden fuusio 1983 johti Eka-yhtymän syntyyn 1987. Tämä oli vakava yritys pelastaa edistyksellinen osuustoiminta, mutta Elanto liputti itsensä hankkeesta ulos. Tarja Halonen puolusti Elannon itsenäisyyttä ja oli Kalevi Sorsan kanssa eri linjoilla sillä seurauksella, että joutui omien sanojensa mukaan kokemaan elämänsä pahinta painostusta. Se ilmeni paitsi ikävänä puheena myös uhkailuna, sosiaalisena syrjintänä eduskunnassa, jopa kiristyksenä.

Epätoivoisesti Elanto vyöryi uusille liiketoiminnan alueille. Tasokaluste ja Koti-idea toivat valikoimaan huonekaluja, Koneveljet kodinkoneita ja Rabbe Grönblomilta ostettu Pizzeria Nr 1 pizzoja. Vaikea oli kuitenkin onnistua, kun perusbisnestä ei osattu eikä laajenemisella ollut mitään linjaa.

Kaiken kukkuraksi Eka haastoi Elannon sen omalla reviirillä ostamalla Valintatalo-ketjun.

Kihlat väärän sulhasen kanssa

Runko viritteli Elannon ja Helsingin Osuuskaupan fuusiota, ja 1989 oltiin lähellä onnistua, mutta aika ei vielä ollut kypsä.

Elanto aloitti 1990-luvun vauraana, mutta tappiota tekevänä ja yksinäisenä. Isoveli Eka ajautui yrityssaneeraukseen 1993 ja Rungon seuraaja Jorma Seppänen teki kaikkensa pelastaakseen Elannon, mutta huomasi pian tilanteen toivottomuuden. Seuraavaksi Tauno Palmroos sai yrittää. Hänkin neuvotteli yhdistymisestä HOK:n kanssa. Toisena neuvottelijana oli Ässä-Partners Oy:n toimitusjohtaja Arto Hiltunen. Vieläkään ei tullut valmista.

Elantokin hakeutui yrityssaneeraukseen. Palmroos sai jatkaa pääjohtajana, koska häntä ei pidetty syyllisenä ahdinkoon. Saneerausohjelma johti tiukkaan säästökuuriin ja Tannerin hankkiman omaisuuden myyntiin.

Ärhäkkä saneeraus oli Elannolle ainoa tapa päästä jaloilleen. Kaikki panokset kohdistettiin bisneksen elvyttämiseen. Ahdingossa kieriskelevä osuusliike sai useita yhteistyötarjouksia, joista päädyttiin yhteistyöhön Tradekan kanssa. Kaikki Elannon myymälät muutettiin Tradekan konseptien mukaisiksi ja tulos nousi plussalle.

Toiminnallisesti Tradeka oli luonteva kumppani, mutta näkemykset erosivat omistamisesta. Tradeka halusi yhtiöittää kaiken liiketoiminnan, mutta Elanto toimia osuustoiminnallisena.

Tauno Palmroosin kuoltua yllättäen aivoverenvuotoon uudeksi pääjohtajaksi nousi Arto Ihto rakennusliike Polarista. Hänelle oli täysin selvää, että Elanto ei selviäisi yksin.

Elannon hallitus hahmotti keväällä 2000 tulevaisuuttaan velkasaneerauksen jälkeisessä ajassa. Vaihtoehtoja oli kolme: pääomasijoittajat, Tradeka tai HOK.

HOK oli sivusta ja sormet syyhyten seurannut Elannon rimpuilua ja kun Ihto tarjosi Arto Hiltuselle yhteistyötä pääkaupunkiseudun päivittäistavarakaupassa, hän sai vastaehdotuksen suorasta fuusiosta. Kummisetänä ja kuiskaajana hääri Jouko K Leskinen.

Viimeiset kannot käännetään

Vielä oli kolme kantoa kaskessa: Kilpailuvirasto, vapautuminen yrityssaneerauksesta ja Tradeka. Kilpailuvirasto oli helpoin nakki, se ei nähnyt esteitä yhdistymiselle. Saneerauskin eteni etuajassa ja oli ohi 2001. Tradeka ei halunnut luopua Elannosta. Pari vuotta istuttiin neuvottelupöydässä ennen kuin voitiin sopia irtautumisen hinnasta. Lunnaina Tradekalle siirtyi 46 Siwaa, yksi Valintatalo ja kaksi hotellia.

Juridisesti Elanto ja HOK lopettivat toimintansa vuoden 2003 lopussa ja tammikuun toisena päivänä aloitti toimintansa uusi uljas 470 000 asiakkaan omistama HOK-Elanto.

Virallisissa yhteyksissä on korostettu, että HOK ei fuusioinut Elantoa itseensä, vaan kaksi itsenäistä osuuskauppaa yhdistivät voimansa. Uskoo ken tahtoo. Tosiasia on, että yhtenä aamuna Elanto lakkasi olemasta itsenäinen Elanto ja pikavauhtia sen myymälät alkoivat liputtaa vanhan rakkaan kilpailijansa logoilla.

Elannolle olisi voinut käydä paljon huonomminkin, mutta HOK:lle ei paljon paremmin. Se sai yhdellä allekirjoituksella mukavan määrän maukkaita kauppapaikkoja pääkaupunkiseudulta, mutta kauan piti vääntää ennen kuin sopimuspaperit olivat valmiina ja Arto Hiltunen ja Arto Ihto pääsivät paiskaamaan kättä.

Allekirjoitustilaisuudessa 3.6.2006 nähtiin kaksi hyväntuulista herraa. Hiltunen ja Ihto eivät joutuneet teeskentelemään tyytyväisyyttä. Harvoin voi yhtä vilpittömästi sanoa, että molemmat voittivat.

Pitkä riita oli ohi.

Tyylillä tuloksen tähden

Jos Suomessa äänestettäisiin tyylikkäimmästä kauppahuoneesta, Stockmann olisi vahva ehdokas voittajaksi. Hyvä tyylitaju, vakaa kasvu ja tasaisen tuhti tulos ovat tehneet yrityksestä ihaillun, muttei kadehdittua. Toimiala ei ole sellainen, jossa tehdään helppoa rahaa, päinvastoin. Useimmat Stockmannin kollegat eivät tulosta tee, sillä tavaratalo keskustassa on kauan sitten julistettu uhanalaiseksi elinkeinoksi.

Stockmannin menestyksessä on enemmän osaamista kuin onnea. Ei kenelläkään voi olla onnea 145 vuotta.

Tulos on yrityksen arvoista ykkönen, mutta se tehdään asiakkaiden kanssa eikä kustannuksella: "tuottamalla todellisia ja kilpailijoita parempia etuja, jotka johtavat korkeaan asiakastyytyväisyyteen ja kiinteisiin asiakassuhteisiin". Hyvin sanottu, mutta ei-niin-helppo toteuttaa.

Stockmannin onni ja kirous ovat vaativat asiakkaat. He pitävät yhtiövanhuksen virkeänä ja nöyränä vaatimalla siltä enemmän kuin kehtaavat muilta vaatia.

Komea on sen kehityksen kaari. Tilastossa ovat mukana vain Suomen toiminnan luvut ilman autokauppaa. Venäjän osuus myynnistä on noin kuudennes.

Vain kahtena vuonna myynti on laskenut: kun Akateemisia kirjakauppoja 1997 myytiin Suomalaiselle kirjakaupalle ja kun Sestot oli 1999 myyty Wihurille.

Stockmannin historia alkaa vuodesta 1852, jolloin lyypekkiläinen Georg Franz Heinrich Stockmann muutti Suomeen kirjanpitäjäksi ja kassanhoitajaksi Nuutajärven lasitehtaalle.

Hänet nimitettiin esimieheksi Helsingin Kauppatorin laidalla avatun Nuutajärven lasitehtaan puotiin 1859. Nimikyltissä luki G.F. Stockmann ja päivästä, jona hän lunasti myymälän itselleen helmikuussa 1862, katsotaan Stockmann-yhtiön tarina alkaneeksi.

Seuraava myymälä avattiin Kiseleffin basaarina tunnetussa rakennuksessa Senaatintorin laidalla ja kolmas myymälä oli Kalliossa toimiva sivuliike. Kaikkien suomalaisten tuntema Sigurd Frosteruksen piirtämä Aleksin Stockmann avattiin ensin 1926 nelikerroksisena ja marraskuussa 1930 koko komeudessaan. Tavaratalon hienouksia olivat komea valopiha, "käytännölliset ja hauskat" rullaportaat, pyöröovet ja Soodalähde-niminen limubaari, josta sai makeaa Amerikan herkkua Coca-Colaa.

Ensimmäinen tavaratalo Helsingin ulkopuolella avattiin Tampereelle 1957. Pietarsaaressa avattiin tavaratalo 1967 ja Kouvolassa 1976, mutta molemmista luovuttiin 1982.

Päivittäistavaroiden vähittäiskauppaa harjoittanut tytäryhtiö Sesto perustettiin Stockmannin satavuotisjuhlavuonna 1962 ja kun se myytiin Wihurille 1999, ketju käsitti 13 markettia ja kuusi Etujättiä.

Tapiolan tavaratalo avattiin lokakuussa 1981 ja Turun 1982. Samana vuonna luovuttiin Helsingin tavaratalon legendaarisista hissitytöistä.

Kahdeksankymmentäluvun loppu oli vauhdikasta aikaa: ostettiin Hobby Hall 1985 ja Seppälä 1988. Uraauurtava kanta-asiakasmarkkinointi käynnistettiin ja ensimmäiset Hullut Päivät järjestettiin 1986.

Unelma Helsingin tavaratalo laajenemisesta korttelin kokoiseksi toteutui 1989. Samana vuonna avattiin myös ensimmäiset myymälät Moskovassa. Täysimittainen tavaratalo siellä avattiin kuitenkin vasta 1998, toinen ja kolmas 2004.

Stockmannin tuloskehitys on ollut mainio, vaikka koko ajan on rakennettu uusia tavarataloja.