4 Se kääntyy sittenkin

Leo Laukkanen tykkäsi olla Iisalmessa Osuuskauppa Koljonvirran johtajana. Hän oli kiertänyt etelän kautta takaisin kotikulmilleen Ylä-Savoon. Alussa oli vaikeata, mutta pian hän sai homman hanskaansa. Sitten tarjottiin isompaa vastuuta Mikkelistä. Elettiin vuotta 1986.

Osuuskauppa Suur-Savo oli surkeassa kunnossa; se taisteli Suomen huonoimman osuuskaupan kyseenalaisesta kunniasta. Laukkaselle annettiin kaksi vaihtoehtoa: liittää yritys Osuuskauppa Keskimaahan tai Ympäristöön.

Tämä ei käynyt. Hänestä olisi parempi panna kaupat kuntoon ja pysyä itsenäisenä. Sitä hän halusi yrittää, mutta vain sillä ehdolla, että saa kahdeksi vuodeksi työrauhan. SOK:n tyypit eivät saa olla kurkkimassa hänen olkansa yli. Hän tekee mitä parhaaksi näkee ja tuomion päivä tulee sitten kahden vuoden päästä. Tähän suostuttiin.

Ennen siirtymistään tehtävään Laukkanen kiersi inkognito osuuskaupan kaikki yksiköt ja jutteli ihmisten kanssa. Sen perusteella hän laati pitkän tähtäimen suunnitelman, jota monet pitivät pähkähulluna. Piti nousta alueen ykköseksi vuoteen 1995 mennessä. Markkinaosuuden piti olla 35 prosenttia, kolminkertainen lähtötilanteesta.

Sitä ennen piti siivota sotkut, 40 tulosyksikköä lopetettiin ja 300 ihmistä joutui hakemaan uuden työn tai tehtävän. Niiden jälkeen alkoi rakennusvaihe. Pitäjä kerrallaan johtoryhmä arvioi tilanteen ja pitkän tähtäimen tavoitteeksi asetettiin saada 45 prosentin osuus markkinoista. Se edellytti investointeja. Koska rahaa ei ollut, sitä piti lainata. Se oli vastoin osuuskaupan perinteitä, mutta ei vastoin Laukkasen logiikkaa.

S teki komean paluun Mikkelin, Savonlinnan ja Pieksämäen kauppakartalle. Toteutusta auttoi, että koko S-ryhmä oli samaan aikaan ottamassa ihan uutta asentoa.

Kova kovaa vastaan

Juhani Pesonen oli vuonna 1982 palkattu SOK:n pääjohtajaksi. Wihurin miehelle S oli ollut lähinnä parhaat päivänsä nähnyt kilpailija, joka eli aatteen unessa ja teki vuodesta toiseen isoa tappiota.

Pesonen ei pelännyt. Kesäkuussa 1983 Finlandia-talolla hän antoi SOK-hoitoa lukemalla kitkerät madonluvut tyrmistyneelle S-väelle. Vaihtoehtoja oli kaksi: jatketaan tappion tekemistä hamaan loppuun tai rakennetaan S-ryhmästä moderni ja kilpailukyinen kaupparyhmä. Hänelle itselleen kelpasi vain jälkimmäinen. Sen toteuttamiseksi tehtiin suunnitelma, jonka ansiosta S-ryhmä on mitä on.

Pesosen etuna oli, että hän ei ollut osuuskauppa-aatteen lumoissa. Toki hän tajusi, mitä oli vastassa. S-porukka ei halunnut muuttua, ei edes pakon edessä. Se oli elänyt uskossa, että aate oikeuttaa tekemään tappiota. Tästä harhasta piti herätä tai siihen kuolla. Pesonen näki heti, mitä pitää tehdä. Hän sanoi sen suoraan – ja sitten teki.

Kaikki eivät tykänneet. Viisi vuotta taisteltiin kova kovaa vastaan, mutta toisen oli lopulta pakko antaa periksi – eikä se ollut Pesonen. Hän ei jättänyt asioita uhon tasolle vaan teki selkeät suunnitelmat, miten tappiokierre saadaan kääntymään ja S palaa kauppakisaan.

Sokkeli saatiin kuntoon

Tulos ei kuitenkaan parantunut toivotulla tavalla. Pesosen pesti päättyi 1988, kun Jere Lahti valittiin SOK:n pääjohtajaksi. Pesonen teki likaisen työn, ja Lahti pääsi putsatulta pöydältä rakentamaan uuden ajan S-ryhmää. Sillä oli neljä kivijalkaa: valtakunnalliset ketjut, pieni määrä alueosuuskauppoja, tehokas logistiikka ja asiakasomistajuuteen perustuva markkinointi.

Pesosen aloittaessa SOK-jäsenosuuskauppoja oli 178, ja hänen lopettaessaan oli 30 alueosuuskauppaa – nyt 19 – ja 47 paikallista, joista jäljellä on enää 6. Näin säästettiin miljoonia hallintokuluissa ja byrokratiassa.

Jo Pesosen aikana aloitti S-marketin pilottimyymälä, ja siitä tulikin paitsi S-ryhmän, myös Suomen suurin ketju. Pesonen vaati, että pienistä tappiopesistä luovutaan ja laitetaan panokset isoihin yksikköihin, joilla on keskitetty ketjuohjaus Helsingissä.

Lahden toteutettavaksi jäivät kaksi merkittävää hanketta: Inex ja Bonus. Inex oli ällistyttävä innovaatio. Se tarkoitti varastoinnin ja jakelun yhdistämistä kilpailijan, Ekan kanssa. Päätös tehtiin Davosissa Ekan pääjohtajan Eero Rantalan kanssa. Turpiin tuli omilta ja vierailta, mutta Lahti laski myöhemmin, että kymmenen vuoden aikana tämä päätös säästi 4 miljardia markkaa kahden köyhän rahoja. Sille rahalle oli parempaa käyttöä myymälöiden uusimisessa ja uusien rakentamisessa.

Valttikortit vaihtoon

Kolme vuotta sai Lahti kärvistellä pääjohtajana ennen kuin tulokset alkoivat näkyä. Vuonna 1991 markkinaosuus kääntyi vihdoin nousuun ja on jatkanut plus-merkkisenä siitä lähtien. Liekö moista nousuliitoa nähty missään muussa maassa?

Yksi kirjain oli siihen asti ollut ylivoimainen. K-kaupat olivat viitepiste, johon muut itseään vertasivat. T-kaupat olivat isoja yhdessä, mutta hajanainen ja omapäinen joukko.

E oli jo pelinsä pelannut. Tappiota tuli, eikä vuotoja saatu tyrehtymään. Ekan viimeinen oljenkorsi oli Siwa. Se oli kurinalainen ja Ekan kolmesta ketjusta ainoa kannattava aikana, jolloin kaikki muut uskoivat lähikauppojen katoavan.

Löydettyään oman lohkonsa Siwa sinnitteli pitkään. Sen riveihin siirtyi huonosti kannattavia yksiköitä Elannolta ja Wihurilta, mutta huhtikuussa 2015 tuli lopulta noutaja Keskosta ja viimeiset kyltit katosivat Siwojen seiniltä.

K-kaupan valttikortit olivat ilmiselvät: vahva uusperustanta, voimallinen yhteismarkkinointi lihatiskin Väiskeineen ja tyrmäävän tehokas logistiikka. Ratkaisevaa kuitenkin oli, että Kesko ja kauppiaat osasivat tehdä yhteistyötä, sopia asioista yhdessä. Työnjako oli kristallinkirkas kaikille: Kesko toimittaa tavarat ja kauppias vastaa kaupasta.

Aikaa myöten tuota rajaa oli pakko aika ajoin tarkistaa, ja se tehtiin aina yhdessä. Kauppiaat kokivat perustaneensa Keskon, mutta 1970-luvulla kuvaan tuli uusi sukupolvi kauppiaita, joille Kesko tarjosi myös kauppapaikan, antoi koulutuksen ja takasi pankkilainan.

Tämä oli aikaa, jolloin alettiin puhua Keskon kauppiaista. Rankimmat rienaajat puhuivat Keskon rengeistä. Se loukkasi ihan syystäkin itsenäiseksi itsensä kokevaa yrittäjää, joka oli laittanut kaiken omaisuutensa likoon ja pärjäsi vain olemalla tarpeeksi hyvä.

Kun kauppias on korviansa myöten veloissa, hänen on pakko panna kaikki peliin pärjätäkseen. Se ei ole edes vaikeaa, jos paikallisessa osuuskaupassa luotetaan liikaa siihen, että ihmiset ostavat aatteen vuoksi vain "omasta kaupasta". Jotkut ostivatkin, mutta yhä useammat alkoivat käydä muissakin.

Peili ei imartele

Pesonen pani osuuskauppaväen eteen peilin, jonka näky oli niin lohduton, että monien teki mieli sulkea silmänsä. Leo Laukkanen istui salissa ja innostui. Hänestä tuntui, että nyt alkaa tapahtua. Niin alkoi, mutta ei heti.

Kannattamattomia myymälöitä suljettaessa paljastui, että totuus oli pelättyä pahempi. Monissa osuuskaupoissa varastoa oli yliarvostettu. Kun tätä pommia purettiin, tappiot vain kasvoivat ja hetken näytti, että Pesonen tappaa koko ryhmän. Haudan partaalla käytiin, mutta sinne ei pudottu.

K-ryhmä oli voimissaan. Siellä ei oletettu, että osuuskaupan hoitajista olisi koskaan vastusta kauppiaalle, joka rakastaa ammattiaan ja rikastuu sitä tehdessään. Tuossa vaiheessa ei tajuttu, mitä heillä itsellään on pian edessä.

Menestys on huumetta. Se hämärtää todellisuustajun. Peiliin katsoessa näkee vain itsensä, ei tilannetta ympärillä.

Nousukausi ja pörssipelin huumaamat pankkiirit tuhosivat Suomen talouden ja maa ajautui syvimpään lamaan sitten sotavuosien. Mustat joutsenet lensivät Suomen taivaalla. Esko Aho ja Iiro Viinanen pelastivat osan pankeista, mutta kaupoille ei armoa annettu. Ainoa poikkeus oli Tradeka; se pääsi yrityssaneeraukseen ja sai ison osan veloistaan anteeksi. Käytännössä tämä tietenkin tarkoitti epäreilua kilpailuetua.

Kesko selvisi lamasta, mutta Tuko ja Eka eivät. Eka-yhtymä romahti täysin ja hajosi jo 1993, mutta Tuko sinnitteli vielä kolme vuotta. Pankit tekivät kaikkensa, mutta eivät löytäneet mallia, joka kelpaisi kaikille. Yhtenä vaihtoehtona oli Ekan ja Tukon yhdistäminen, mutta siitä ei tullut valmista vielä 1993.

Tukon kohtalo ratkesi toukokuussa 1996, kun Kesko ilmoitti ostavansa sen. Se ei kuitenkaan käynyt Kilpailuvirastolle, ja ruokakaupat omistanut Suomen Spar piti jättää kaupan ulkopuolelle. Tämän ei olisi pitänyt olla iso yllätys, sillä Keskon tulkinnan mukaan se oli ollut 1992 perustetun Kilpailuviraston ylijohtajan silmätikku alusta asti.

Keskossa ihmeteltiin kilpailuviranomaisten logiikkaa ja vähän etiikkaakin, kun yksityisiltä kauppiailta sai viedä ammatin ja elinkeinon. Helppo on jossitella ja olla jälkiviisas, mutta voi toki pohtia, mikä ruokakaupan tilanne olisi, jos Spar olisi 1996 saanut jäädä osaksi K-ryhmää.