37. Elämä on totta

Tapasin Esa Saarisen ensimmäisen kerran syyskuussa 1990. Hän piti hotelli Strandissa 45 minuutin mittaisen kokousesitelmän aiheesta "Ihminen 90-luvun työympäristössä", aiheesta, josta oli puoli vuotta aikaisemmin julkaissut yrittäjä Ensio Miettisen kanssa kirjan "Muutostekijä".

Saarinen sanoi pienelle joukolle K-ryhmän isoja päättäjiä, että työyhteisöissä nöyryytetään ihmisiä. Tuottavuus yritetään komentaa ulos ihmisistä, mutta luovuutta ja muutoshalua ei voi syntyä ympäristössä, jossa ihmisiä ei oteta vakavasti.

"Jos isossa yrityksessä 32-vuotias varatoimitusjohtaja kutsuu 48-vuotiasta kahden lapsen äitiä tytöksi, ei voida puhua siitä, että ihmiset otetaan vakavasti."

Neljä tekijää pitää Saarisen mielestä työyhteisöjä kiinni vanhassa, vaarallisessa toimintatavassa: negatiivinen perusasenne toiseen ihmiseen, kaksinaamainen suhde erilaisuuteen, mörököllimentaliteetti ja ylisäätely, jota Saarinen kutsuu terveen järjen rappioksi.

Kolmessa vartissa Saarinen oli avannut silmäni näkemään ilmiön, jota en ollut siinä mitassa havainnut, vaikka se oli koko ajan ollut silmieni edessä. Ihmisten nöyryyttäminen ja sen seuraukset ovat niin ilmeisiä sen jälkeen, kun asian kerran havaitsee. Siihen asti sitä ei yksinkertaisesti näe ja sen hyväksyy samoin kuin orjuus hyväksyttiin aikanaan.

Ensio Miettinen innosti Saarisen perehtymään työelämän kysymyksiin 80-luvun lopussa. Miettinen oli itse kokenut masennuksen, joka aukaisi hänen silmänsä. Hän oli rikas nelikymppinen yrittäjä, joka oli luonut menestyvän Enston. Hänellä oli kaikki syyt olla onnellinen, mutta mikään elämässä ei tuntunut oikein miltään.

Pitkään Miettinen kieriskeli tuskissaan, kunnes kerran tehtaalla kulkiessaan havahtui. Hän näki tuskan tehtaan ja toimiston ihmisissä. Ihmisillä oli periaatteessa kaikki hyvin, mutta he eivät näyttäneet olevan onnellisia.

Ensio Miettisen oma masennus katosi saman tien, mutta teema jäi kaivelemaan mieltä, ja hän soitti Esa Saariselle. Käynnistyi vuoropuhelu, jonka tuloksena syntyi "Muutostekijä".

Saarinen lähtee omassa ajattelussaan siitä, että työ ja onnellisuus ovat yhdistettävissä. Työ voi olla onnellisuuden lähde kahdessa mielessä. Työ voi lisätä ihmisen omaa onnellisuutta, mutta hän voi myös omalla työllään tehdä toisia onnellisiksi.

Tämä ajatus on ollut tämän kirjan lähtökohta.

Sisäisen selostajan armoilla

Työskenneltyäni kaksi vuotta yhteistyössä Esa Saarisen kanssa olen saanut läheltä seurata, että tämä ei ole vain unelma tai teoreettista haaveilua. Tuhannet ihmiset ovat seminaareissamme alkaneet nähdä työnsä ja elämänsä toisin. Jos joku kertoisi minulle samat asiat, jotka olen omin silmin nähnyt tapahtuvan ihmisille, tuskin uskoisin kuulemaani.

Saarisen metodina ei ole antaa ihmisille valmiiksi pureskeltuja ajatuksia, hän haluaa synnyttää vipinää kuulijan omaan ajatteluun. Tästä liikkeestä seuraa yleensä, että ihmiset näkevät itsensä ja oman elämänsä toisin.

Tämä ei aina ole pelkästään positiivista. Jotkut tuntevat tuhlanneensa monta vuotta elämästään tai eivät halua enää jatkaa nykyisessä elämänasetelmassaan. Toisissa herää toive saada kireä pomo, tiukka työkaveri tai oma elämänkumppani käymään kurssin. Monille tiukin paikka on nähdä, miten konkreettista latistuksen mankelin louskutus on ja miten kipeältä tuntuu olla sen kohteena.

Useimmat saavat kuitenkin seminaarissa uuden otteen elämästään, alkavat nähdä itsensä uusin silmin ja kohdella itseään ja toisia ihmisiä välittävämmin.

On vaikea tarkkaan kuvailla, mitä ihmisissä tapahtuu, mutta varsinkin pitkissä seminaareissa käynnistyy prosessi, jossa on neljä selvää vaihetta. Alussa ihmiset kuuntelevat Esa Saarisen esitystä arvioiden ja ottavat kantaa puolesta ja vastaan. Seuraavaksi he alkavat tiedostaa oman sisäisen puheensa. He huomaavat, miten nopeasti ottavat kantaa ympäristön tapahtumiin, ihmisiin, omiin tekemisiin ja tunteisiin.

Ihmiset huomaavat, että heidän elämänsä sävyn sanelee tämä loputon ja usein salakavala sisäinen kommentointi. Sisäisen pöpöttäjän (Saarisen mainio termi) maailma on täynnä vanhoja mörköjä ja kuluneita kaavoihin. Uusien raikkaiden ajatusten on vaikea mahtua vanhan roinan sekaan.

Kolmannessa vaiheessa, yleensä viikon puolivälissä, ihmiset alkavat uudella tavalla osoittaa kiinnostusta toisiin ihmisiin ja nähdä jokaisessa ihmisessä kätkössä olevan "aarrearkun".

Tästä syntyy arvostus ja keskinäinen kunnioitus, joka johtaa loppuviikosta hurjan ryhmänosteen syntymiseen.

Elämä ei odottele

Kahden vuoden aikana olen kohdannut seminaareissamme ja luennoillani yli 20000 ihmistä yli tuhannesta eri työyhteisöstä. Olemme saaneet työskennellä monien hyvin johdettujen ja ihmisiään kunnioittavien yritysten kanssa.

Tahto huolehtia ihmisistä on lisääntynyt ja lisääntymässä, mutta enemmän on tekemistä kuin on tehty. Ajattelun muuttaminen on pitkä ja joskus kipeäkin prosessi, jossa ihminen joutuu kohtaamaan oman olemisensa monta äärtä.

Vaikeinta ei ole muuttaa ajattelua, vaikeinta on tajuta mitä ja miten ajattelee. Me koemme katsovamme maailmaa, emmekä ymmärrä katselevamme vain omia kuviamme, ajatuksiamme maailmasta.

Kun ihminen havahtuu huomaamaan, että hän on luonut sisälleen ikioman maailman, hän ymmärtää jotakin oleellista itsestään ja maailmasta. On kuitenkin suuri vaara, että tästä sisäisestä maailmasta tulee todellisempi kuin siitä jossa ihminen elää. Luomme havainnoistamme käsitteen ja ennen pitkää alamme pitää tuota käsitettä totena ja menetämme otteemme itse asiasta.

Näin on mielestäni käynyt työelämässä. Hienot asiat ovat muuttuneet käsitteiksi, joita ei enää eletä todeksi: asiakaslähtöisyys, tiimityö, muutos, henkilöstö voimavarana, ympäristönsuojelu, edullisuus ovat pelkkiä sanoja vailla todellista sisältöä. Niitä toistetaan, koska ne ovat hyviksi koettuja asioita, ei siksi, että niistä todella välitetään.

Me emme pääse eroon työstä, eikä meidän pidäkään. Työn määritelmä voi muuttua, mutta hengissä pysyäksemme ja viettääksemme henkisesti rikasta elämää meidän on aina tehtävä jotakin toisillemme.

Työ sinänsä on aina enemmän tai vähemmän hikistä tekemistä, mutta se voi olla myös hurmosta. Silloin kun ihminen ymmärtää työnsä tarkoituksen, kun hän tuntee kuuluvansa yhteisöön, joka yhdessä yrittää selviytyä hurjalta näyttävästä haasteesta ja kun hän on valmis luopumaan omasta mukavuudestaan ja itsekkyydestään tehdäkseen jotain toisille, silloin hän syvällä sydämessään tuntee todella elävänsä työssään eikä vain elättävänsä itseään työllään.

Jos ihminen tekee työtä vain saavuttaakseen sen avulla jotakin sellaista, jonka kuvittelee olevan tavoittelemisen arvoista, hän tekee itsestään vinttikoiran ja elämästään laukkaradan. Hänelle tulee hiki ja ehkä maalissa hetkellisesti hyvä olo, mutta palkintokaappiin katselu ei riitä tekemään elämästä upeaa.

Elämä ei ole suoritus. Ei ihmisenä oleminen ole kilpailu, jossa vain voittaa tai häviää. Elämä ei odottele meitä tuolla jossakin, se on koko ajan käynnissä silmiemme edessä. Vaikka laulussa erheellisesti uskotellaan, satumaa on aavan meren tällä puolen, siinä työssä, jota teemme rakastaen.

Elämää ymmärtääkseen ei tarvitse olla nero. Mutta yksinkertainen ja nöyrä pitää osata olla. Kutistamme elämää käpertymällä käsityksinemme pieneen tunkkaiseen selliin. Elämä on niin isoa ja ihmeellistä, että se ei millään ilveellä taivu turhamaisuuteemme tai muovaudu mielihalujemme mukaiseksi.

Monet etsivät elämää juoksemalla pakoon itseään. Toiset odottavat peukut pystyssä onnen tipahtavan syliin.

Ja elämä koko komeudessaan on koko ajan lähempänä kuin luulemmekaan - tavallisten ihmisten tavattomissa teoissa. Ne ovat sitä elämän ihmettä ja arjen taikuutta, jota jokainen syvällä sisimmässään haluaa omassa arjessaan nähdä, kokea ja olla mukana tekemässä.