15 Vaikeasta tulee helppoa

Opettaja seisoo koulun jumppasalin seinustalla ja tuijottaa tulisilla silmillään meitä.

Selkäni oli alkanut taas oireilla ja hierojani suositteli, että kokeilisin voimajoogaa. Hän sanoi, että selän ja niskan vaivat vain pahenevat iän karttuessa eikä niitä riitä pitämään poissa, että käy silloin tällöin naprapaatilla ja hierojalla, vaan "minun pitäisi itsekin tehdä jotain kuntoni hyväksi".

Yhdeksän kuukautta jahkailen päätöksen kanssa ennen kuin ilmoittaudun alkeiskurssille.

Edessä on 13 parin tunnin mittaista oppituntia ja opettaja aloittaa kertomalla mitä meillä on edessä. Olen hiukan hämilläni, kun hän lupaa meidän alkeiskurssin jälkeen osaavan kaksi asiaa: seisomisen ja hengittämisen. Mutisen mielessäni, että en minä ihan näin alkeita ajatellut joutuvani opettelemaan…

Kuukautta myöhemmin havahdun, että selkä ei ole enää vihoitellut ja niskan kireyskin ole kadonnut tipotiehen. Ja se seisominenkin alkaa sujua, syvähengittämisessä on vielä paljon töitä. Kurssin loppupuolella harmittaa vain se, että tulin vasta nyt.

On hauska nähdä, miten nopeasti ryhmä oppii aurinkotervehdyksen ja koko liikesarjan ja miten innokkaita kaikki ovat uudesta taidostaan. Mutta jatkokurssilla rivit alkavat jo harventua, kun kehitys pysähtyy tai alamme jopa taantua. Oikein huonolla ilmalla moni alkaa jättää tunnin väliin. Alussa tunnilta poisjääntiin tarvitsee omantuntonsa rauhoittamiseksi hyvän syyn, myöhemmin riittää jo se, että ei vain huvita lähteä hikoilemaan.

Pikatie on puppua

Kun konsertissa katsoo mestariviulistin soittoa, on lähes mahdoton tajuta, kuinka monta tuntia vingutusta on vaatinut ennen kuin Mozartin saa soimaan niin, että kuulijan iho nousee kananlihalle. Niin helpolta ja varmalta näyttää taiturin työskentely, että melkein olettaa osaamisen olevan soittajalle synnynnäistä.

Tiedämme toki, että kukaan ei ole solisti syntyessään, mutta silti suhtaudumme osaamiseen ikään kuin se syntyisi enemmän luontaisesta taipumuksesta kuin tuhansista toistoista hikisissä harjoituksissa.

Vaikka tähdeksi voi tulla yhdessä yössä, todellisen tähteyteen oikeuttavien taitojen hankkimiseen saattaa kulua 30 vuotta.

George Leonard pohtii kirjassaan "Mastery" mestaruuden olemusta. Hän toteaa, että tässä pikavoitoista ja nopeista nousuista huipulle unelmoivassa ajassa sivuutetaan liian helposti se tosiasia, että todelliseen mestaruuteen, asioiden hallitsemiseen ei ole pikatietä (eikä oikeasti toimivia pikakursseja).

Mestaruudesta on Leonardin mielestä turha edes haaveilla, jos ei ole valmis näkemään sitä vaivaa, jonka minkä tahansa asian oppiminen edellyttää. Mestariksi ei kasva asettamalla houkuttelevan tavoitteen itselleen ja unelmoimalla sen toteutumisesta, vaan paremminkin oppimalla rakastamaan harjoittelua.

Kehittyminen tapahtuu pienin askelin, yleensä niin pienin, että omaa etenemistään ei juuri edes huomaa. Ensiaskeleet oppii usein helposti ja nopeasti, mutta sen jälkeen tallotaankin eteenpäin tasankoa. Maisema ei vaihdu eikä häikäise.

Jos tylsistyy tasangolla kulkemiseen, ei ole valmis kulkemaan matkaa mestariksi.

Sota mestaruutta vastaan

Kaksi sukupolvea on kasvanut maailmassa, jossa käydään Leonardin sanoin "Amerikan sotaa mestaruutta vastaan". Se maailmanosa harjoittaa kulutukseen kiihottavaa aivopesua, jossa sinulle vakuutetaan hyvän elämän olevan yhtä hehkutusta ja huippuhetkiä toisensa perään.

Siinä maailmanosassa rahalla saa kaikkea mitä ihminen tarvitsee: ystäviä ympärille, menestystä ja vaikutusvaltaa. Nauti siis päivistäsi, kerranhan täällä vain eletään.

Samaa sanomaa saarnataan mainoksissa ja tv-sarjoissa ja sanoman ydin on: onnen saa ostamalla. Jos rahaa ei ole, osallistu arpajaisiin, pyydä luottoa, ota lainaa tai vinguta Visaa.

Me ihastumme tästä viehättävästä viestistä, jonka maan parhaat luovat aivot ovat meille esteettiseen pakettiin pukeneet. Vahingossakaan ei vilauteta mitalin toista puolta, kerrota tarinan tylsää ja tylyltä kuulostavaa alkuosaa: pitkä päivä otsasi hiessä on sinun työtä tehtävä ennen kuin rahalla ostetun onnen ovi aukeaa.

Amerikkalainen unelma hyvästä elämästä ylistää kaikkea mikä on helppoa ja heti käytettävissä, mutta amerikkalaisilla ei enää ole yksinoikeutta tähän yksinkertaisuuteen. Tämä uni realisoituu upeana tv-ohjelmassa "Haluatko miljonääriksi?", tietokilpailussa, jossa oikein arvaamalla voi hankkia viidessä minuutissa enemmän kuin viidessä vuodessa töissä. Japanilaisessa versiossa ihmiset pannaan viikoksi opettelemaan jotain typerää ja tarpeetonta ja he voivat voittaa rahan lisäksi nurkat täyteen sellaista tavaraa, jota ilman ovat tulleet toimeen ja tulisivat edelleen. Australiassa yllytyshulluja ihmisiä houkutellaan pikkurahalla syömään eläviä etanoita tai matkavoiton saamiseksi hyppäämään savupiipusta.

Viihdettähän tämä kaikki vain on, mutta taustalla on ääneen sanomaton sanoma, jota emme Leonardin mukaan jaksa kaivaa esiin. Se sanoma on: onnea saa ostamalla ja onnistumiseen tarvitaan vain odottamista ja hyvää tuuria.

Nämä ihanat ajatukset lyövät kornisti korville ajatusta, että mestaruuteen pääsee vain harjoittelemalla, ahertamalla, tekemällä toistoja, hikoilemalla, haastamalla itsensä päivästä toiseen.

Mestaruudessa tärkeintä on osata. Huipulle haikailevien maailmassa pääasia tuntuu monille olevan, että hänet tunnetaan.

Tasankoa ei pääse pakoon

Kaikki vanhemmat korostavat omille lapsilleen ahkeruuden merkitystä, koska haluamme lapsemme selviytyvän elämästä hyvin. Hänen on pienestä pitäen opittava lukemaan läksynsä ja tekemään tehtävänsä päästäkseen opiskelemaan sitä mitä haluaa ja päästäkseen tekemään sellaista työtä, jota todella haluaa tehdä.

Tavoitteiden saavuttaminen on tärkeätä, mutta elämän suolaa se ei ole. Meitä opetetaan monin tavoin palvomaan palkintoja ja huippuhetkiä, mutta neljännenkin kultamitalin jälkeen tulee ennemmin tai myöhemmin arki. Kirkkaimpienkin mitalien hohto himmenee aikanaan. Pääjohtajan paikalta voidaan potkia pois ja juhlituimmankin taiteilijan työt hautautuvat historiaan.

Jos tätä ei hyväksy, elämästä tulee neuroottista ja itsetuhoista hohdokkaiden hetkien hakemista. Leonard kutsuu tätä "yritykseksi paeta tasankoa".

Kun tavalliset keinot eivät enää tepsi, kokeillaan kovempia. Monet sortuvat huumaaviin aineisiin tai ajatuksiin. Ne tuovat hetkellisen nautinnon, mutta eivät vapauta tuskasta, ainoastaan saattavat siirtää sitä.

Nautinnon tavoittelu on ihmisen perusvietti, eikä sitä voi poistaa muuten kuin puuduttamalla itsensä. Paras tapa on kuitenkin oivaltaa, että nautinto kuuluu erottamattomasti elämään, mutta se ei ole "jossakin muualla joskus tulevassa ajassa" vaan "tässä läsnä nyt ja aina".

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että lakkaa kuvittelevansa saavansa nautintoa odotettavissa olevista asioista ja oppii nauttimaan siitä mitä kulloinkin tekee.

Tavoitteet ja mahdollisuudet ovat tärkeitä, Leonard sanoo, mutta ne ovat aina menneisyydessä ja tulevaisuudessa, aistituntemusten ulkopuolella. Jos oppii nauttimaan harjoittelemisesta, siitä mitä kulloinkin tekee, oppii olemaan yhteydessä siihen mikä on ikuista. Sen voi nähdä, haistaa ja tuntea.

Syttyjä, Suorittaja ja Seurailija keskeyttävät

Ihminen on oppiva eläin. Leonard on havainnut meitä olevan oppimisen suhteen kolme erilaista tyyppiä: Syttyjä, Suorittaja, Seurailija.

Ensimmäinen ("The Daggler") syttyy uusista asioista ja riemastuu oppiessaan uutta. Hän kertoo kaikille uudesta harrastuksestaan ja suosittelee muitakin kokeilemaan, mutta pian hän kuitenkin kyllästyy ja vaihtaa lajia. Viimeistään ensimmäisten takaiskujen jälkeen Syttyjä toteaa, että tämä ei ollutkaan hänen lajinsa.

Toinen tyyppi ("The Obsessive") hakee tuloksia hinnalla millä hyvänsä eikä tyydy kakkossijaan. Hän haluaa oppia oikean tavan tehdä suorituksen ja haluaa tuloksen näkyvän mahdollisimman nopeasti. Kun kehitys pysähtyy, Suorittaja tuplaa ponnistelun, piiskaa itseään armottomasti eteenpäin, tekee pitkää päivää ja sulkee korvansa niiltä, jotka yrittävät häntä rauhoitella. Monien pettymysten jälkeen Suorittaja luopuu leikistä, koska katsoo tehtävän olevan mahdoton ja olosuhteiden epäotolliset tulosten syntymiseksi.

Kolmas tyyppi ("The Hacker") opettelee välttämättömät perusasiat ja tyytyy tähän. Hän ei halua oppia yhtään enemmän kuin sen millä selviää, välttelee kaikkea uutta ja ihmettelee toisinaan miksi ei saa ylennystä vaikka hän on tunnollisesti tehnyt mitä on pyydetty.

Kaikki nämä tyypit ehkä kuvittelevat kulkevansa mestarin polkua, mutta kukaan heistä ei pääse perille, ei edes puoliväliin. Heillä on erilaiset selitykset, mutta lopputulos on ihan sama: keskeytys.

Mikä on sinun keskeytysstrategiasi, perustelusi jättää mestaruuden tavoittelu puolitiehen? Vilkaise Mielen maisemaa tällä silmällä: kuinka paljon sinulla on jäljellä halua jatkaa tietä mestaruuteen vai jäähdytteletkö jo tasangolla?

Viisi avainta Isoon Oveen

Miksi ihmeessä mestaruutta pitäisi tavoitella, joku voi kysyä. Vastaus on: ei pidäkään tavoitella. Mestaruus seuraa siitä, että tekee oikealla asenteella jotain sellaista mistä tykkää.

Leonard antaa viisi avainta mestaruuden lukon avaamiseen.

Ensimmäinen avain on oikea opastus. Joitakin asioita voi oppia itsekseen, useimmissa edistymiseen tarvitaan pätevä opastaja.

Opettajan valinnassa Leonard suosittelee katsomaan oppilaita; hedelmistään puun tuntee. Huippuosaaja ei välttämättä osaa auttaa toista oppimaan.

Toiseksi on syytä välttää tuomitsevaa, tylyä, alistavaa, nöyryyttävää tyyliä käyttävää valmentajatyyppiä, joka kuvittelee saavansa omat oppinsa paremmin perille murskaamalla oppilaan itseluottamuksen. Nyrkkisääntö on legendaarisen koripallovalmentaja John Woodenin mukaan se, että oppilas kuulee vähintään yhtä paljon kehuja oikeasta suorituksesta kuin saa opastusta virheistä.

Edelleen, hyvä valmentaja osaa arvioida ja opastaa kutakin oppilastaan tasonsa mukaisesti ja jakaa huomiotaan tasapuolisesti heikoille ja huipuille.

Toinen avain on termi, jolla on kaksi erilaista merkitystä. Practice tarkoittaa toisaalta harjoittelemista, mutta myös opetellun taidon harjoittamista, praktiikkaa.

Mestari ei niinkään harjoittele oppiakseen jonkin taidon, harjoittaessaan taitoaan hän oppii lisää. Kirurgi ei harjoittele suorittaessaan leikkauksia, hän harjoittaa taitoaan ja oppii jokaisessa leikkauksessa.

Aikidon musta vyö saattaa asiaan perehtymättömille näyttää tavoitteen toteutumisena, mutta lajin harrastajille se on vain yksi askel loputtomalla polulla, lupa jatkaa oppimista.

Jos aloittelija kysyy, kuinka kauan kestää tulla mestariksi aikidossa, ainoa oikea vastaus on kysyä vastakysymys: yhtä kauan kuin elät.

Luota opettajaan

Kolmanneksi Leonard suosittelee luottamaan opettajaan ja tekemään tunnollisesti sellaistakin mikä ei tunnu ihan järkevältä. Elokuvassa Karate kid vanha mestari käskee nuoren oppilaansa maalaamaan aidan ja vahaamaan auton. Harjoituksen tarkoitus selviää aikanaan ja tämäkin satu saa onnellisen lopun – ja poiki vielä pari jatko-osaa.

Neljäs avainsana on latautuminen suoritukseen mielikuvien avulla. Mestari käy suorituksen läpi ensin mielessään, sitten vasta tekee sen. Kaikki turha suljetaan pois ja nähdään sielun silmin ihannesuoritus. Jos tässä onnistuu, varsinainen suoritus on helppo nakki, rento ja päättäväinen.

Viidentenä avaimena Leonard pitää itsensä haastamista äärirajoille. Tässä tasapainoillaan sopivan ja liiallisen rajalla.

Julie Moss johti Havaijin Teräsnainen –kisaa, mutta maalisuoralla hänen polvensa pettivät. Moss nousi ja pystyi kulkemaan muutaman metrin, mutta kaatui, ja ryömi loppumatkan maaliviivan yli ja menetti tajuntansa televisiokameroiden edessä.

ABC:n urheilutoimittaja luonnehti näkemäänsä sankarilliseksi teoksi, lääkäri typeräksi – lähes kohtalokkaaksi. Molemmat ovat oikeassa. Ihminen saattaa joskus olla typerä kokeillessaan rajojaan, mutta mitä me olisimme, jos meillä ei tällaista ominaisuutta ja mahdollisuutta venymiseen olisi.

Itsensä tunteva ihminen ei tietenkään ota tyhmiä riskejä eikä revi itseään typerän ennätyksen takia. Hän tietää rajansa, mutta tietää myös, miten ne saa vähän liikkumaan.

Takapakkitakuu voimassa

Pahimpia ansoja mestaruuden tiellä ovat Leonardin mukaan kohtuuton tavoite ("kaikki tänne heti mulle nyt"), harhaanjohtavien neuvojen sokea noudattaminen, liika tai liian vähäinen kilpailuhenkisyys, laiskuus, vammautuminen, itsensä tuhoaminen huumeilla, palkinnoista tulee liian tärkeitä, turhamaisuus ("tärkeintä on näyttää hyvältä"), liika totisuus, epäjohdonmukaisuus ja monta hyvää ihmistä tuhonnut yltiöpäinen täydellisyyden tavoittelu.

Kehitys on aina hitaampaa kuin haluamme. Takapakkeja tulee. Ne on helpompi hyväksyä, jos ymmärtää homeostaasin, eliöille ominaisen sisäisen säätelyn olemassaolon. Luonto pyrkii tasapainoon ja kaikki muutokset johtavat vastareaktioon.

Tämä toimii myös ihmisten yhteisöissä. Kun työpaikan pahin paskiainen lähtee talosta, nopeasti löytyy uusi yhteinen riesa. Kun alkoholisti-isä lakkaa juomasta, perheeseen kehittyy ennen pitkää jokin uusi pulma.

On ihan sama, tapahtuuko muutos parempaan vai huonompaan, ympäristö reagoi siihen vastustamalla. Kaikkia ei miellytä, jos laihdut ja alat huolehtia kunnostasi. Kukoistuksesi herättää uskomattoman kirpeitä kommentteja ystäviltäsi.

Organisaatioissa homeostaasi tarkoittaa sitä, että yleensä vain keskinkertaiset ideat toteutuvat ja ainoastaan turhanpäiväiset päätökset toteutetaan kiltisti. Ihmisten tarve vakauteen on valtava.

Muutokset kyllä hyväksytään, mutta ihmisten on saatava kokea olevansa niissä mukana eikä toisten vietävänä. Muutokset on osattava "myydä" toisille niin että ne "ostetaan".