13 Fiksu hoksaa enemmän

Monissa lempileffoissani on sama teema.

"Kuolleiden runoilijoiden seurassa" omaperäisiä opetusmenetelmiä harjoittava opettaja nousee vastustamaan oppilaita alistavaa, latistavaa ja fyysisen väkivallan hyväksymää koululaitosta vastaan.

"Gandhissa" tiukkapipoinen pikkuvirkamies närkästyy syntyperänsä takia saamastaan huonosta kohtelusta niin, että nousee kansallisuuteen perustuvaa syrjintää harjoittavaa maailmanmahtia vastaan.

"Spartacus" on tarina fiksusta orjasta, joka käynnistää kapinan roomalaisia orjuuttajiaan vastaan.

"Schindlerin lista" on saksalaisen liikemiehen uhkarohkea yritys pelastaa yli tuhat juutalaista natsien keskitysleiristä.

"Yksi lensi yli käenpesän" kertoo mielisairaasta, joka ei suostu alistumaan määräilevän ylihoitajan mielivaltaisiin sääntöihin.

Julmien, tyhmien ja aikansa eläneiden järjestelmien haastaminen on uhkarohkeaa puuhaa. Siitä ei aina hyvää seuraa. John Keating erotettiin koulusta, Gandhi murhattiin, Spartacus ristiinnaulittiin, Oskar Schindler teki sodan jälkeen vararikon ja Randle McMurphysta tehtiin lobotomialeikkauksella "vihannes".

Järjestelmät eivät pidä siitä, että ne haastetaan. Monet järjestelmät mieluummin tuhoutuvat kuin muuttuvat. Mutta kaikki ne tuhoutuvat, elleivät muutu, sillä niillä on vastassaan itseään suurempi voima: olosuhteet.

Ismi toisensa jälkeen on kaivettu kuoppaan ja unohdettu siksi, että ne eivät ole pystyneet tarkistamaan ja vaihtamaan oletuksiaan. Kun elävä todellisuus haastaa jähmeät uskomukset, toisen on annettava periksi.

Rappio alkaa, kun systeemi alkaa kuvitella olevansa haavoittumaton ja pystyvänsä sanelemaan muille ehdot. Uljaimmatkin kuvitelmat kompastuvat omaan mahdottomuuteensa. Systeemin tehtävä on sopeutua, mutta sitä se ei usein halua tai osaa tehdä.

Oma hyvä ei ole oma paras

Yhteisö, joka määrittelee oman tarkoituksensa itsekeskeisesti ja omahyväisesti, ei ymmärrä omaa parastaan eikä omaa tilannettaan. Yhteisöt eivät ole vain itseään eivätkä jäseniään varten, niiden tehtävä on tuottaa sitä, mitä joku ulkopuolella oleva tarvitsee.

Ennen jokaista hanketta kannattaa pohtia olosuhteita: millaiset tekijät vaikuttavat meihin, mitä muutoksia on odotettavissa, miten meidät nähdään, mitä meiltä odotetaan? Kokonaiskuvan omasta tilanteesta voi hahmottaa parhaiten katsomalla sitä oman ruudun ulkopuolelta.

Joskus ajatellaan, että olosuhteet ovat yksiselitteinen ja annettu tekijä. Eivät ole. Eri ihmiset näkevät ja kokevat ne eri tavalla. Tässäkin pätee uuden fysiikan laki: se ei ratkaise mitä katsotaan, vaan miten katsotaan. Toinen havaitsee mahdollisuuksia, toinen uhkia, toista innostaa ja toista pelottaa vaikka ulkoisesti tilanne on yksi ja sama.

Ei ole helppo hahmottaa, mitä järjestelmän ulkoinen todellisuus edellyttää, sallii tai mahdollistaa. Systeemi joko liioittelee tai vähättelee ympäristössä tapahtuvia muutoksia ja voi reagoida tavalla, josta ei hyvää seuraa. Siksi olisi hyvä selvittää, missä mennään.

Voi jopa kysyä, miksi järjestelmä ei ymmärrä omaa parastaan. Miksi se ei muutu ajoissa ja omaehtoisesti, vaan vasta rohkeiden tai hullujen kapinan pakottamana?

Usein siksi, että systeemi on sokea omille oletuksilleen, selittää tyhmät tekonsa parhain päin, puolustautuu ja linnoittautuu, ei kuuntele eikä opi, ei oikeastaan ole kovin aidosti edes kiinnostunut ympäristöstään. Se haluaa ja hakee vain omaa menestystään.

On helppo löytää historiasta esimerkkejä järjestelmistä, jotka eivät pysy muutosten mukana, vaan jäävät toistelemaan merkityksensä menettäneitä hokemiaan. Aika ajaa niiden ohi.

Kun haluamme synnyttää jotakin yhdessä, tarvitsemme jonkin syyn, motiivin. Se voi olla peräisin sisäisestä paineesta, halusta tehdä jotain tai ulkoisesta tarpeesta tai tilauksesta.

Lopputuloksen kannalta on aika lailla sama, kummalla tavalla prosessi käynnistyy. Se on oleellista, onko siitä mitä tuotetaan hyötyä vai haittaa meille ja muille.

Kaikki tekeminen perustuu tarpeeseen ja tähtää muutokseen. Aina emme ole tietoisia toimiemme motiiveista emmekä siitä, mitä tarkkaan ottaen haluamme saada aikaan. Toimimme vain ja katsomme, mitä seuraa.

Systeemin mahti mahtava

Eräs kiehtovimmista uusista käsitteistä vuorovaikutuksen ymmärtämiseksi kiteytyy sanaan systeemiäly. Termin keksivät Aalto-yliopiston professorit Esa Saarinen ja Raimo P. Hämäläinen syksyllä 2002.

Käsite on luontevaa jatkoa Saarisen jaHämäläisenelämäntyölle ja yhdistää hienosti heidän kiinnostuksensa kohteet ja osaamisen. On syntynyt tutkimusalue, jollainen jää tieteen pirstoutuneessa maailmassa helposti kokonaan huomaamatta.

Systeemiälyn tarkoituksena on määritelmän mukaan "auttaa hahmottamaan kokonaisuuksia niin, että syntyy sitä, mitä on tarkoitus synnyttää". Tavoitteena voi olla tuottavuus, inhimillisyys, tunnevoima, henkiset kvanttihypyt, erilaiset näkökulmat, vastuunotto tai välittäminen.

Sana "systeemiäly" sisältää kaksi elementtiä, joissa molemmissa on vähän tekninen ja analyyttinen kalke. Siinä ei soi se humaani, esteettinen ja taiteellinen sävy, jota käsitteen kohteena olevat ilmiöt usein ilmentävät. Silti termi kuvaa mainiosti sitä, mistä on kyse: erilaisten järjestelmien syvästä ymmärtämisestä ja fiksusti toimimisesta niissä.

On opittava lukemaan oikein systeemiä, jonka osa on. Ensin pitää ymmärtää olevansa osa systeemiä eikä ulkopuolinen lukija. Jos homma ei toimi, vikaa ei silloin hae vain järjestelmästä, vaan myös itsestään.

Systeemiäly on mielen tutkimista ja tulkitsemista, mutta ei vain käsitteellisesti, vaan arjen työkaluna. Systeemiäly ei vain selitä todellisuutta, sen avulla voi tuottaa ratkaisuja arjen ongelmiin, auttaa toimimaan arjessa toisin.

Systeemiäly lähtee aina liikkeelle kokonaisuudesta ja siinä yritetään ymmärtää ilmiöiden ja prosessien takana vaikuttavia voimia, ei pelkkiä havaittuja ilmentymiä.

Halu antaa yksinkertainen selitys monimutkaiseen ilmiöön on inhimillistä, mutta ei systeemiälykästä. Dynaamisten prosessien kuvaaminen staattisilla termeillä johtaa siihen, että ei todella ymmärretä asioiden kompleksista luonnetta.

Ei ole älykästä olettaa, että yksilö tai ihminen yleensäkään on maailmankaikkeuden keskiössä, mutta erityisesti länsimaissa vallalla oleva yksilökeskeinen maailmankuva ruokkii tällaista harhaa.

Tajuntaa tonkimalla ei tajua

Itsekeskeinen ajattelu ilmentää systeemiälyn puutetta. Individualismi ruokkii asioiden tarkastelemista itsen, oman edun ja nautinnon kannalta. Tällainen johtaa pinnallisuuteen ja ihmisten esineellistämiseen. Siinä korostuvat vaikutelmat, uskomukset ja uskottelu, tunnelmat, ei todellisuus. Mielen luomasta kuvasta tulee tärkein ja usein ainoa todellisuus.

Itsekeskeinen ihminen ymmärtää toisia vain itse rajaamissaan puitteissa. Ei voi puhua systeemiälystä. Tämän toimintamallin muuttamisen ensimmäinen ehto on omien ihmissuhteiden ja oman toiminnan näkeminen systeemisenä.

Perinteisesti yksilön mieltä on lähestytty tonkimalla henkilökohtaista historiaa analyyttisesti ja mielen ilmentymien kautta. Lähtökohta on ollut kapea, mekaaninen ja siksi harhaanjohtava. Mieli nähdään kammiona tai kaatopaikkana, joka pitää tyhjentää kertyneestä kuonasta.

Silloin kun korostetaan vuorovaikutusta, mieltä katsotaan elävän liikunnon osana ja huomio kiinnitetään kokonaisuuteen sen sijaan, että yritettäisiin korjata sen yhtä osaa. Näkökulman muutos vähentää itsekeskeisyyttä tai poistaa sen kokonaan.

Saarisen ja Hämäläisen mukaan yhteistyön pullonkaula ei organisaatioissa ole puutteellisissa tiedoissa eikä ammatillisessa osaamisessa, vaan tavassa, jolla ihmiset kytkeytyvät yhteen ja vaikuttavat toisiinsa.

Jos organisaatioita kehitetään näkyvän ehdoilla, ei ymmärretä, miten pelot ja hengen latistamisen monet muodot estävät saavuttamasta sitä, mikä olisi kaikkien etu. Kaikkien etu on, että eri osapuolien edut huomioidaan tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Näin ei tapahdu, jos jollakin on ylivalta ja alistamisen oikeus.

Systeemiälyllä yritetään kehittää kokonaisuutta niin, että systeemin piilevät voimavarat saadaan hyötykäyttöön. Tämä edellyttää erilaisten ns. haamusysteemien hahmottamista. Niitä synnyttävät mm. valtataistelut ja sisäinen kilpailu, muodollisuudet, kaksinaamainen teeskentely, puolitotuuksien palvominen, henkinen hiostaminen, painostus ja uhkailu, pelot, poliittiset pelit, puhumattomuus, tosiasioiden kaunistelu ja vääristely tai suoranainen valehtelu.

Kaikki tämä ruokkii oman edun ajamista kokonaisuuden ja kaverien kustannuksella. Hirvittävä määrä ihmisten energiasta menee tärkeilyyn, keskinäiseen kiistelyyn, itsensä puolustamiseen ja turhaan touhotukseen. Kitkemällä osankin näistä tekijöistä voimat voidaan keskittää organisaation todellisen tarkoituksen toteuttamiseen.

"Yhteen henkilöön tuijottaminen on systeemiälytöntä, mutta ajatusmallimme ohjaavat siihen", Esa Saarinen sanoo. "Systeemiälykästä on etsiä selitystä suuremmasta kokonaisuudesta eikä jostakin silmiinpistävästä vaikutustekijästä."

Maali ei ole maailman tärkein asia

Ihmisellä on Saarisen mielestä sisäsyntyinen pakko lukea systeemistä ympäristöään koko ajan.

"Ihminen käyttäytyy sen mukaan, mitä hän olettaa vallitsevaksi systeemiksi ja mukautuu siihen, latistaen itsensä niissä suhteissa, missä olettaa systeemin tätä edellyttävän. Hän ei voi lähestyä naapuria lämpimästi, ei avata innostunutta keskustelua, ei tehdä mitään, mikä voitaisiin tulkita liiaksi anteliaisuudeksi."

Systeemiäly perustuu Saarisen mukaan "sille, mikä on ihmiselle hyväksi". Ihmisen on hyvä irtautua suorituksellisuuden kehikosta, koska suorituspaineet kutistavat ja nakertavat häntä henkisesti. Lisäksi on hyväksi kokea tarpeeksi usein, että juuri nyt on tapahtumassa jotakin merkittävää.

"Ihmiset ovat herkkiä tajuamaan, onko systeemissä jokin elämää suurempi sisältö, pelissä jotakin muutakin kuin maali, tavoite, voitto tai päämäärä."

Monet systeemit pakottavat ihmiset teeskentelemään ja olemaan väkinäisen lojaaleja. On juhlia, joissa pitää nauraa äänekkäästi tai pitää istua ihan pokkana seuraamassa eturivissä muotinäytöstä ja olla vaikuttumatta kokemastaan kauneudesta.

"Systeemiälyn olettama on, että hymyn tuottaminen tai toisen kuunteleminen on ihmiselle hyväksi, mutta silti on aina olemassa erillistekijä, joka saa ihmisen päättelemään, että hymyilemättömyys kannattaa."

Saarinen katsoo, että "olemme ajautuneet olemaan muuta kuin haluamme olla. Ihmisillä on valtava halu elää toisin kuin he työssään ja yksityiselämässään de facto elävät. Olemme arjessamme minimaalinen osa siitä, mitä voisimme olla. Olemme mitättömiä siihen nähden, mikä mahdollisuus on kaiken aikaa – ei jossakin määrin, vaan typerryttävän paljon vähemmän. Olemme köyhiä runsautemme keskellä."

Ohjelmoituna vai oppimalla?

Kyky elää ihmisenä kohenee, kun ihminen vahvistaa yhteyksiä siihen elämään ja niihin ihmisiin, joiden kanssa hän elää.

Tapamme kokea itsemme ja toiset ihmiset ongelmina synnyttää enemmän ristiriitoja kuin ratkaisee. Tämä voi johtua perusoletuksista, joita olemme tehneet ihmisen mielen olemuksesta ja toimintatavasta. Oletuksiin päädyttiin, kun asioita lähestyttiin yksilön kokemien ongelmien kautta eikä systeemin mahdollisuuksien ja voimavarojen näkökulmasta.

Itseensä keskittyvä ihminen peilaa kaikkia tilanteita vain itsensä kautta. Hän rakentaa itseään elätellen mielessään ihannekuvaa siitä, millainen haluaa olla tai pelko siitä, millaiseksi hän paljastuu. Hän menee tilanteisiin jähmeänä persoonana eikä osana ainutkertaista tilannetta.

Joustamaton omakuva ja käsitys kiinteästä ja jähmeästä persoonallisuudesta ovat myrkkyä systeemiälykkäälle toiminnalle. Ne jättävät kovin vähän tilaa luovalle olemiselle ja itsestä ja tilanteesta oppimiselle.

Ihminen, joka menee tilanteisiin "otsa edellä", ennakkoluulojen ohjelmoimana ja varmana omista käsityksistään, ei toimi älykkäästi. Hän on jääräpää.

Myös heikko itsetunto johtaa heikentyneeseen kykyyn ymmärtää itseä systeemin osana. Tämä voi olla henkilön persoonaan liittyvä ominaisuus tai seurausta siitä, että systeemi ei anna tilaa yksilön itsetoteutukselle ja ihminen kutistaa itsensä systeemiin sopivaksi.

Systeemiälykäs ihminen osaa sopeuttaa itsensä erilaisiin tilanteisiin. Hän uskaltaa toimia intuitiivisesti, heittäytyä tilanteisiin, eikä kiusaannu, vaikka hämmentyisi. Hän seuraa omia reaktioitaan ja oppii niistä. Uteliaana hän tutkiskelee itseään erilaisissa tilanteissa, mutta ei rakenna minäkuvaansa erikoistilanteiden perusteella.

Että muillakin olisi parempi olla

Systeemiäly on helpompi ymmärtää intuitiivisesti kuin analyyttisesti, vaistolla eikä järjellä. On vaikea tarkasti muotoilla, millaista on systeemiälykäs toiminta. Yhteistä vakiintunutta sisältöä sille ei ole, vaan eri ihmiset painottavat eri asioita.

Systeemiälyssä on kyse tilannetajun ja pelisilmänkehittämisestä. Molemmat sanat tosin painottavat vain yhtä kulmaa käsitteestä, mutta molemmissa korostuvat kyky tehdä nopeita johtopäätöksiä monimutkaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Systeemiäly edellyttää kykyä paitsi hahmottaa järjestelmiä, joiden osana ihminen toimii, myös taitoa muovata systeemiä niin, että syntyy jotakin erilaista kuin mitä systeemi on aikaisemmin synnyttänyt. Pitää löytää systeemistä ydinkohdat ja kiteyttää ne kommunikoitavaan muotoon.

Kun kutistavat ja latistavat systeemit havaitaan, paljastetaan ja poistetaan, ihmisten tapa toimia yhdessä muuttuu. Kun pelon ja nöyryyttämisen mekanismit tunnistetaan, ihmisiä voidaan alkaa vapauttaa niistä ja he alkavat luottaa toistensa hyvään tahtoon.

"Systeemiälylle olisi kestotilaus", otsikoi päätoimittaja Reetta Meriläinen Helsingin Sanomissa ja näkee systeemiälyssä vahvan eettisen ulottuvuuden.

"Systeemiälyvaltaa ilmentävässä ihmisessä yhdistyvät nöyryys ja voimakas tahto käyttää valtaa koko systeemiä rikastuttavalla tavalla. Oleellista on kyky kommunikoida tavalla, joka sytyttää ihmiset. Systeemiälykäs ihminen käyttää älyään, että muillakin olisi parempi olla."

Hienosti kiteytetty tavoite, joka herättää ainakin yhden vaikeasti vastattavan kysymyksen: mitä tämän toteutumiseksi voi tehdä?