11 Minä sinä ja me-mieli

Yhdessä tekemisen ei pitäisi olla vaikeaa. Harjoittelemme sitä koko ajan ja tutkimukset todistavat yhteytemme toisiin olevan suorempaa ja syvempää kuin kuvittelemme. Aivomme muodostavat toisten ihmisten aivojen kanssa verkoston, jonka takia toisten teot, tunteet ja pelkkä läsnäolo saavat meidät käyttäytymään toisin.

"Ihmiset on luotu toimimaan yhdessä", toteaa Daniel Goleman kirjassaan "Sosiaalinen äly". Hänen mukaansa aivot auttavat meitä pääsemään toisten kanssa yhteyteen, jos annamme niiden auttaa.

Goleman nostaa esiin äärettömän tärkeän teeman. Elämämme riippuu siitä! Hyvillä ihmissuhteilla on tervehdyttävä vaikutus, kielteiset suhteet vaikuttavat kuin hitaasti musertava myrkky.

Yrittäessämme ymmärtää ja selittää, mitä kahden ihmisen välillä tapahtuu heidän kohdatessaan kokouksessa tai kaupan kassalla, on suuri houkutus katsoa vain näkyviä tapahtumia. Jos emme ole kohtaamisen osapuoli, tyydymme helposti tulkitsemaan vain sitä mitä näemme, kuulemme ja luulemme tilanteessa tapahtuvan.

Havaitsemme vain kapean kaistaleen siitä, mitä tapahtuu ja sitäkin katselemme kokemustemme kaventamien linssien ja erilaisten tunnetilojen läpi. Tirkistelemme huikeaa maailmankaikkeutta mielemme tulkinnan läpi ja kuvittelemme tietävämme ja ymmärtävämme enemmän kuin todella teemme.

Mitä pitäisi tehdä tai tapahtua, että vuorovaikutuksen virrat ja voimat toimisivat kaikkien kannalta ihanteellisella tavalla ja syntyisi sellaista, mikä on kaikille hyväksi?

Samassa silmukassa

Aivojemme sosiaaliset hermoverkot virittävät meidät samalle tai eri aaltopituudelle toisten kanssa. Näitä neurologisia mekanismeja voidaan nykyisin tutkia luonnontieteellisin menetelmin.

Huomion kohdistaminen ihmisten sisäisten tapahtumien tutkimisesta ihmisten väliseen toimintaan on johtanut uuden tieteenalan, sosiaalisen neurotieteen kehittymiseen. Sen lähtökohtana on, että ihmisen aivot ovat rakentuneet luomaan yhteyksiä, eivät eristämään ihmisiä toisistaan.

Kahden ihmisen aivojen välillä on näkymätön silta, jonka ansiosta pystymme paitsi tuntemaan toistemme ajatuksia ja tunteita, myös aavistamaan toisten aikeet.

Arkiset kohtaamiset synnyttävät meissä sekä kielteisiä että myönteisiä tunteita. Nuo tunteet säätelevät aivojemme asetuksia toimien tunteidemme termostaatteina. Tunnevaihto on sitä voimakkaampaa, mitä läheisemmät ihmisten välit ovat.

Tunteet muokkaavat paitsi aivoja, myös kehon toimintoja. Aivojen väliset kytkökset vaikuttavat siihen, millaisia vitsejä pidämme hauskoina ja mitkä geenit aktivoituvat immuunijärjestelmässä.

Vaikka moni on itseään tarkkailtuaan havainnut näin olevan, merkittävimmät tieteelliset havainnot tällä alueella ovat varsin tuoreita. Ne myös selittävät, miksi nopeasti leviävä sosiaalinen rappio, huono kyky tai suoranainen kyvyttömyys yhteyteen toisten kanssa ovat niin vaarallisia ilmiöitä.

Jaamme siis yhteistä kohtaloa, haluamme tai emme. Kukaan ei pääse karkuun ilmassa leviävää aivosaastetta, koska se ei ole erityksissä ihmisen sisällä vaan heijastuu kaikkeen ja leijailee ilmassa. On todennäköistä, että vaikutus ei edellytä edes lähietäisyyttä ja voi vaikuttaa viiveellä.

Tietoliikenteen kasvu ei ole lisännyt tunnetason yhteyksiä, vaan edistänyt sosiaalista eristäytymistä. Tämä ei toki ollut tarkoitus, eikä olisi väistämätöntä seurausta uudesta tekniikasta. Kun ihmiset panevat kuulokkeet korville ja sulkeutuvat omaan kapseliinsa, ikiomaan viihde- ja virtuaalimaailmaansa, toiset ihmiset muuttuvat objekteiksi, joiden olemassaoloa ei tarvitse noteerata mitenkään, hädin tuskin huomata.

Erään tuoreen tutkimuksen mukaan jokainen Internetissä vietetty tunti vähensi kasvokkain vietettyä aikaa 24 minuutilla. Yhteydenpitoa leimaa etäisyys, koska Internetin välityksellä ei voi koskettaa, tunnustella toista eikä tuntea hänen läsnäoloaan.

Aivojen terveyden kannalta läheiset ihmissuhteet ovat äärimmäisen tärkeitä. Toistuvat kokemukset muuttavat hermosolujen muotoa, kokoa ja määrää ja niiden välisiä kytköksiä. Hyvät suhteet parantavat, huonot suhteet sairastuttavat.

Oikotie ottaa vastaan, valtatie valitsee

Sosiaalisen älyn käsitteen loi Edward Thorndike 1920-luvulla. Se määriteltiin kapeasti "kyvyksi ymmärtää ja johtaa miehiä ja naisia". Taka-ajatuksena oli halu oppia vaikuttamaan toisiin, eikä alkuperäisessä määrityksessä mitenkään tehty eroa teeskennellyn ja aidon välittämisen välillä.

Daniel Goleman, sama mies, joka lanseerasi taidokkaasti tunneäly –käsitteen, pyyhkii pölyt ja syventää sosiaalisen älyn käsitettä. Hänen mielestään sosiaalisesti älykkäänä voi pitää vain ihmistä, joka toimii ihmissuhteissaan toiset huomioiden ja empaattisesti eikä hyväksikäytä toisia ja tavoittele omaa etuaan.

Goleman jakaa sosiaalisen älyn kahteen osaan: sosiaaliseen tietoisuuteen ja sosiaaliseen kyvykkyyteen. Tietoisuus tarkoittaa kykyä samaistua toisen tunteisiin, virittymistä toisen taajuuksille, toisen tunteiden ja aikeiden ymmärtämistä ja kykyä syvästi ymmärtää vuorovaikutukseen vaikuttavia tekijöitä.

Sosiaalisesti kyvykäs taas tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Hän lukee ihmisiä tarkasti ja osaa asettaa sanansa ja eleensä tilanteen edellyttämillä tavoilla. Goleman kuitenkin korostaa, että vasta huolenpito ja aito toisista välittäminen muuttaa ihmisen sosiaalisesti pätevästä sosiaalisesta älykkääksi. Oleellista on, käyttääkö sosiaalisia taitojaan itsensä vai yhteiseksi hyväksi.

Kaikissa arkisissa kohtaamisissa syntyy tunnesilta, jota pitkin siirtyy valtava määrä viestejä kahteen suuntiin: meille tulee ja meistä lähtee. Kertynyt tunnesaldo kertoo illalla, oliko meillä hyvä vai huono päivä.

Tunnevaihto on päällä koko ajan kaikkien kanssa. Jos kohtaamme väärän ihmisen väärään aikaan, saldo menee miinukselle.

Tunnekirjon voimakkaimmat reaktiot saa aikaan pelko. Se lähettää hätäviestin aivoille, jotka alkavat arvioida uhan määrää ja luonnetta. Herkistymme toisen tunteille ja viesteille ja päätämme, miten tilanteessa on järkevää toimia: puolustaa, paeta vai olla paikoillaan.

Havaitsemme tunteiden vaikutukset meihin, mutta emme tajua tartuntamekanismia, joka koostuu kahdesta osasta. Toista Goleman kutsuu aivojen oikotieksi. Se kuljettaa tunneviestejä ohi tietoisen mielemme. Oikotie saa meidät lumoutumaan kauniista kasvoista, nauramaan vitsille tai liikuttumaan myötäelävistä eleistä. Se auttaa meitä tunnistamaan sarkasmin ja saa aikaan pahan mielen.

Oikotien rinnalla aivoissa on toinenkin tunnekeskus, hitaampi ja harkitseva. Se käsittelee aivoihin tulleita tunneviestejä ja säätelee reaktioitamme. Siellä päätetään, miten lähestymme kiinnostavaksi kokemaamme ihmistä tai miten asetamme sanamme meitä ärsyttävälle ihmiselle. Tätä Goleman kutsuu valtatieksi.

Oikotie kuljettaa tunteet, valtatie jäsentää ne. Oikotie vie meidät tunteiden vuoristoradalle, valtatie estää menemästä liian pitkälle. Mitä voimakkaampi tunnelataus tilanteeseen liittyy, sitä enemmän aivot siihen uppoutuvat.

Herkät ihmiset ovat alttiita tunnetartunnoille, mutta paksunahkaisimmat voivat olla immuuneja myrkyllisillekin kohtaamisille. Kumpikaan ryhmä ei yleensä tiedosta tunneviestejä, ainoastaan tuntee niiden vaikutuksen.

Tutkimusten mukaan aivot reagoivat kuviteltuihin tapahtumiin samalla tavalla kuin todellisiin. Katsoessamme elokuvaa viritymme näkemäämme ja eläydymme kohtausten sisältämään tunnetilaan. Yhden kiihtyminen kokouksessa saa kaikki reagoimaan tunnepitoisesti.

Tutka paljastaa teeskentelyn

Aivoille on ominaista ilmaista tunteita suoraviivaisesti. Tunteet näkyvät ilmeissä. Tämä on automaattista ja sen tukahduttaminen vaatii ponnistusta. Pelon ja vihan peittäminen onnistuu vain harvoin ja silloinkin vain hammasta purren.

Epäluulo ja empatia käyttävät eri osaa aivoista. Petollisuuden havaitseminen on ensisijaisen tärkeää ihmissuhteissa. Meillä onkin Golemanin mukaan erityinen vilppitutka, joka tunnistaa sanojen ja tunteiden ristiriidan.

Valehteleminen on tietoista toimintaa ja vaatii vaivannäköä. Siksi valehtelija vastaa kysymyksiin 0,2 sekuntia hitaammin kuin todenpuhuja. Tuo aika menee sanallisen viestin tietoiseen muodostamiseen ja ilmeiden hillitsemiseen. Kun teeskennellään tunteita, kasvot paljastavat totuuden.

Vuorovaikutustilanteissa ihmiset muokkaavat tunneilmaisuaan niin, että tunnetasot lähenevät toisiaan. Ilmaisukyvyltään heikompi osapuoli mukautuu yleensä vahvemman tunneilmaisuun.

Toisen ihmisen tunteiden aistiminen on siis paitsi henkinen, myös fysiologinen prosessi: Golemanin mukaan "siinä omaksutaan toisen ihmisen sisäinen tila". Empatian kokeminen ei edellytä, että henkilöt tuntevat toisensa, vaan kuka tahansa voi virittyä kenen tahansa tunnetilaan.

Yhteys kahden ihmisen välillä edellyttää kolmen ehdon täyttymistä: (1) toiseen keskittymistä, (2) myönteisten tunteiden jakamista ja (3) sanattoman viestin yhteensopivuutta. Ehtojen tulee täyttyä samanaikaisesti.

Ensimmäinen ehto edellyttää, että osapuolet seuraavat tarkasti, mitä toinen sanoo ja tekee. Tästä seuraa kiinnostuminen samasta asiasta samanaikaisesti ja aletaan värähdellä yhdessä myönteisesti. Tämä ilmenee äänensävyssä, ilmeissä ja liikkeissä.

Kolmas ja ehkä tärkein ehto on viestien samanaikaisuus, synkronia. Se ilmenee keskustelun rytmissä, tauoissa ja kehon asennoissa. Kun ihmisten välillä on harmonia, he ovat eloisia, ilmaisevat tunteitaan vapautuneesti, katsovat toisiaan ja jopa istuvat lähellä toisiaan. Hiljaiset hetket eivät häiritse kumpaakaan.

Tunteiden tangossa kaikki vievät

Tunteiden ja liikkeiden välillä on osoitettu olevan selvä yhteys. Mitä enemmän osapuolten liikkeet osuvat luonnostaan yksiin, sitä myönteisempiä tunteita ne herättävät. Jos seuraa hyvien ystävien keskustelua niin, ettei kuule heidän sanojaan, näkee selvästi sanattomien viestien hienovaraisen virran.

Fyysiseen synkroniaan pääseminen voi tuottaa alkukantaista mielihyvää. Tällainen resonanssi on hermojärjestelmän luontainen ominaisuus. Vauvat sovittavat jo kohdussa liikkeensä kuulemansa puheen rytmiin.

Luonto rakastaa oikeaa ajoitusta. Synkroniaa löytyy kaikkialta elollisesta maailmasta. Sitä esiintyy aina kun jokin prosessi värähtelee samalla taajuudella toisen prosessin kanssa. Kun aallot etenevät eri tahtiin, ne kumoavat toisensa.

Sanaton synkronia syntyy sekunnin murto-osassa ja usein kuin varkain. Tämän huomaa helposti, kun kävelee toisen kanssa rinta rinnan. Tätä olemme harjoitelleet koko ikämme. Vauvan ja äidin välillä oleva yhteys ilmenee hoivakielenä, joka on eräänlainen keskustelun esiaste, inhimillisen vuorovaikutuksen prototyyppi.

Sanat ovat pelkkiä ääniefektejä, todelliset viestit välittyvät hymyinä, kosketuksina ja äänensävyinä. Hoivakieli muistuttaa enemmän laulua kuin puhetta. Se on melodista, siinä on selvä rytmi ja se kohdistuu tunteisiin. Sen viesti on: sinua rakastetaan. Tämä äänetön tunnedialogi on perusta, jolle kaikki kohtaamiset rakentuvat.

Tunteesi eivät ole sinun

Psykiatri Daniel Stern on tutkinut sisäisten kytkösten ulkoisia vaikutuksia. Äiti ja lapsi, puolisot tai lääkäri ja potilas voivat ainakin hetkellisesti olla niin kietoutuneita toisiinsa, että alkavat kokea samoja tunteita. Ihmismieltä ei voi Sternin mukaan pitää itsenäisenä, erillisenä ja eristyneenä. Mieli on läpäisevä järjestelmä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten mielten kanssa näkymättömän sillan välityksellä.

Tämä johtuu peilisoluista, jotka löydettiin sattumalta 1992, ensin apinoilta ja sitten ihmisiltä. Ne sijaitsevat otsalohkossa aivojen kuoressa ja vastaanottavat viestejä, saavat meidät jäljittelemään toisia ja tulkitsevat vihjeitä myös toisten aikeista.

Juuri peilisolujen ansiosta tunteet tarttuvat. Ne saavat muissa havaitsemamme tunteet virtaamaan suoraan lävitsemme ja auttavat meitä pysymään kärryillä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Aistiessamme toisten tunteet, liikkeet ja aistimukset kehossamme voimme valmistautua reagoimaan tilanteeseen sopivalla tavalla.

Peilisolujen takia tunteemme eivät jää yksityiseksi kokemukseksi, vaan leviävät ihmisiin, joiden kanssa olemme tekemisissä. Seuratessaan esitystä teatterissa, konsertissa tai elokuvissa ventovieraat ihmiset virittyvät samalle tunnetaajuudelle. On eri asia katsoa esitystä yksin kuin tuhannen ihmisen seurassa.

Tunnetartunta leviää jo kolmen ihmisen ryhmässä. Valtahierarkian puuttuessa se, jonka kasvot ilmentävät voimakkaimpia tunneviestejä määrää koko ryhmän tunnesävyn.

Richard Dawkins esittikirjassaan "Geenien itsekkyys", että tunneviestit leviävät ihmisestä toiseen koodeina, joita hän kutsui meemeiksi. Meemi voi olla käsite, sana, idea, muoto, symboli, sävelmä tai hokema, joka kulkeutuu ihmisestä toiseen ja alkaa muokata käytöstä. Se voi olla harmiton tai haitallinen, yksinkertainen tai monimutkainen. Oleellista on, että se vaikuttaa ihmisiin.

Sana meemi (meme) on muunnos sanasta geeni (gene). Geeni siirtää biologista informaatiota, meemi henkistä. Tunnetuin meemitutkija Susan Blackmore kutsuu meemejä kulttuurigeeniksi.

Elias Canettin mukaan yksilöiden massa muuttuu yhtenäiseksi joukoksi kun sen valtaa yhteinen intohimo, voimakas tunne, joka johtaa yhteiseen toimintaan. Tunneyhteyden muodostumiseen riittää toisen ihmisen huomioon ottaminen. Ilman huomiota ei synny empatiaa: puhutaan kohottavastahehkusta, joka syntyy toisen ystävällisyyden, spontaanin rohkeuden, suvaitsevaisuuden tai myötätunnon näkemisestä. Kohottavana koetaan esimerkiksi ahdingossa olevien auttaminen.

Kun tunnemme itsemme levottomaksi tai huolestuneeksi, on vaikea havaita pilkettä toisen silmässä, hymynkaretta tai lämmintä äänensävyä. Huolet siirtävät huomiomme pois käsillä olevasta asiasta.

Mitä valppaampia olemme, sitä herkemmin ja nopeammin aistimme toisen ihmisen sisäisen tilan. Mitä ahdistuneemmaksi tunnemme itsemme, sitä kykenemättömämpiä olemme tuntemaan empatiaa toisia kohtaan.

Itsekeskeisyys kaikissa muodoissaan tappaa empatian, myötätunnosta puhumattakaan. Kun tuijotamme omaan napaamme, maailmamme kutistuu ja omat huolemme paisuvat valtaviin mittasuhteisiin. Keskittyessämme muihin maailmamme laajenee ja omat ongelmat kutistuvat. Pystymme paremmin luomaan yhteyksiä ja toimimaan myötätuntoisesti.

Hyvää on enemmän

Empatian kokemiseen tarvitaan samoja aivoalueita kuin omien kokemusten käsittelyyn. Ystävällisyys ja toisista välittäminen kuuluvat aivojen oletusasetuksiin, niitä ei tarvitse opetella. Minkä tahansa voimakkaan tunteen kokemisesta aktivoituu voimakas tarve toimia ja auttaa toista. Jos nuo tunneväylät ovat tukossa ahdistumisen tai omien huolten takia, ihminen ei näe eikä koe toista.

Perimme taipumuksen tuntea vihaa, mustasukkaisuutta, itsekkyyttä, kateutta ja käyttäytyä töykeästi, aggressiivisesti ja väkivaltaisesti, mutta vielä vahvemman taipumuksen ystävällisyyteen, myötätuntoon, yhteistyöhön, rakkauteen ja huolenpitoon – erityisesti puutteenalaisia kohtaan. Näin uskoo professori Jerome Kagan Harvardin yliopistosta.

Hän osoittaa asian yksinkertaisella yhtälöllä: jos vertaa minkä tahansa päivän aikana tapahtuneiden hyvien tekojen määrää saman päivän aikana toteutuneisiin pahoihin tekoihin, edellisiä on aina enemmän.

Ei ole yhdentekevää, uskooko ihmisen olevan hyvä vai paha tai millaisin oletuksin ja odotuksin toisia lähestyy. Pidämme tiukasti kiinni kielteisistä mielikuvistamme, vaikka se ei palvele ketään, ainoastaan estää henkisen yhteyden syntymisen.

Hyvä ihmiskuva ei tarkoita sokeaa luottamista toisiin, vaan avointa mieltä. Silloin ei lyö leimoja toisiin eikä kohtaa heitä vanha kauna kainalossa, vaan antaa jokaisen olla oma itsensä ja esittää asiansa.

Jokainen tietää, miten suuri merkitys on sillä, missä hengessä asiat tehdään. Joidenkin ihmisten kanssa on mukava toimia ja on henkilöitä, joita voi luonnehtia hankaliksi. Takavuosina puhuttiin henkilökemiasta, mutta se on ongelmallinen käsite, koska se tarjoaa helpon verukkeen toisen tuomitsemiseksi tai torjumiseksi. Jos jostakin ei tykkää, vikaa voi hakea myös itsestä.

Sosiaalisen älyn käsite auttaa kohdistamaan huomion omiin tuntemuksiin ja sopeuttamaan omaa käytöstä toisten tapaan toimia. Mitä kapeammin leimaa yhteistyön osapuolet, sitä vaikeampi on muuttaa omaa käytöstään tilanteeseen sopivaksi. Aina kannattaa hakea kumppaneista puutteiden sijaan niitä ominaisuuksia ja taitoja, joita yhteisen tehtävän tekemisessä tarvitaan.

Mene minne syöttö tulee

Sosiaalisesti taitavia yhdistää kyky omaksua uutta ja innostua erilaisuudesta. Kirjoissa korostetaan, että millään alalla luontainen lahjakkuus ei riitä huipuksi tulemiseen, täytyy tehdä tolkuttomasti töitä hallitakseen asian, johon taipumuksia on.

Huippumyyjät tunnistavat asiakkaiden tarpeet ja vaalivat asiakassuhdetta, eivätkä vain yritä myydä. Huippupelaajat tajuavat toisten pelaajien aikeet ja osaavat antaa ja ottaa syötön - Wayne Gretskyn sanoin: "Pitää mennä sinne, mihin kiekko on tulossa". Huippusoittajat virittyvät toisten muusikoiden ja esittämänsä kappaleen tunnetiloihin niin voimakkaasti, että unohtavat itsensä. Huippujohtajat saavat ihmiset arvostamaan itseään.

Täysipainoinen läsnäolo ei vaadi niin paljon ponnistusta kuin voisi luulla. Jos haluaa olla läsnä, pitää vain keskeyttää kaikki puuhat, laskea paperit pöydälle ja keskittää kaikki huomio henkilöön, jonka kanssa on.

Jakamattomasta huomiosta on tullut uhanalainen laji. Se herpaantuu, jos keskitymme moneen asiaan yhtä aikaa. Suurin uhka läsnäololle on se, että ihminen on niin täynnä itseään, että arvioi kaikkea ympärillään vain omien tuntojensa kautta.

Toiseen keskittyminen vaikuttaa monella tavalla. Se on välittämistä, joka kohottaa molemmat osapuolet. Elämys voimistuu ja suoritus paranee. Erillisyyden tunne väistyy ja muuttuu voimaannuttavaksi yhteydeksi.

Katalan kolmikon yrmeä ydin

Itseensä uppoutuneelle toiset ihmiset ovat kuin ilmaa. Suhteesta tulee välineellistävä. Martin Buber kutsuu sellaista minä-se –suhteeksi. Siinä toinen ihminen on pelkkä keino oman tavoitteen toteuttamiseen.

Empatia estää kohtelemasta toista julmasti. Kokemamme empatian määrä ratkaisee, onko toinen ihminen se vai sinä. Se-kohtelu on tunteetonta ja tapahtuu vain, kun estämme luontaisen taipumuksemme myötätuntoon.

Useimmissa ryhmissä on ihmisiä, joiden mielestä omat tavoitteet antavat oikeutuksen kohdella ihmisiä välineinä. Kirjassaan "Tunneäly työelämässä" Daniel Goleman sanoo, että "itsekkäitä motiiveja ihannoiva ja ahneita ja turhamaisia julkkis-puolijumaliaan palvova nyky-yhteiskunta on johtanut kolmen ihmistyypin kukoistukseen. Tähän katalaan kolmikkoon kuuluvat narsistit, machiavellistiset vallankäyttäjät ja psykopaatit."

Kaikissa kolmessa on Golemanin mukaan sama iljettävä ydin: sosiaalinen pahansuopuus, petollisuus, itsekeskeisyys, aggressiivisuus ja tunnekylmyys. Useimmat tuntevat tällaisia henkilöitä, mutta harva tulee ajatelleeksi, että jonkun mielestä meissäkin voi olla näitä piirteitä. Monet sairaalloisen itsekeskeiset ihmiset eivät täytä psykiatrisen tautiluokituksen ehtoja akuutista hoitotarpeesta, mutta moni meistä oireilee narsistisesti.

Narsistin itserakkaus ilmenee usein itsevarmana käytöksenä ja siihen voi liittyä suoritusvimma. Narsisti haluaa ihailua ja himoitsee onnistumisia, koska hänellä on heikko itsetunto. Röyhkeän käytöksen alle hän yrittää peittää sisäisen epävarmuutensa ja riittämättömyyden tunteensa.

Kokonainen organisaatio voi olla narsistinen. Suuruudenhulluudesta tulee normi ja terveet soraäänet vaiennetaan. Ryhmänarsismin ikävin seuraus ei ole Golemanin mukaan totuuden katoaminen, vaan työtoverusten todellisen yhteyden menetys. Jokainen osallistuu yhteisen illuusion ylläpitämiseen. Kun salailu ja vainoharhaisuus saavat yliotteen, työnteosta tulee pelkkää näytelmää.

Suhtaudumme itseihailuun kaksijakoisesti. Se on helppo tuomita toisissa, mutta oma narsismi nimetään mieluummin itsensä toteuttamiseksi, puolensa pitämiseksi tai vahvaksi itsetunnoksi.

Ei ole enemmän väärin ihailla itseään kuin muitakaan. Terveen ja epäterveen narsismin erottaa Golemanin mukaan kyky tuntea empatiaa. Narsisti haluaa onnistua, mutta se saattaa tehdä hänestä suuruudenhullun ja häikäilemättömän pyrkyrin, joka ei kaihda mitään keinoja eikä osaa hellittää.

Machiavellisti on eri tavalla itsekeskeinen kuin narsisti. Hän on pikkumainen tyranni, röyhkeä, lipevä seuramies ja kelmi, jonka mielestä hyvä tarkoitus pyhittää itsekkäät keinot. Machiavellistin maailmassa kaikki käyttävät toisiaan hyväkseen, jokainen pitäköön omaa puoltaan. Armoa ei anella eikä anneta.

Tällaisessa tunne-elämän erämaassa ei synny syviä ihmissuhteita, mutta se ei ole tarkoituskaan. Tunteet on tapettu, koska ne haittaavat ja hidastavat tavoitteisiin pääsemistä.

Kolmas minävaurioisten ryhmä on psykopaatit. Heillä on kylmä sydän, he eivät välitä kenestäkään eivätkä tunne syyllisyyttä, katumusta eivätkä häpeää. Psykopaatti on sulava ja hurmaava, mutta lyhytjännitteinen ja äkkipikainen, joskus myös väkivaltainen.

Terveessä yhteisössä ei suvaita itsekeskeistä käytöstä, ei edes johtajalta. Hierarkkisissa organisaatioissa esimiehen asema korostuu ja saattaa johtaa vallan väärinkäyttöön. Alaisissa se voi herätä avuttomuuden ja haavoittuvuuden tunteita. He alkavat suhtautua esimieheensä varovaisesti ja välttää kielteisten viestien viemistä.

Itsevaltaisia johtajia ei saa eristää ihailijamuurin taakse. Heidät pitää vaikka pakottaa kuuntelemaan muiden näkökantoja ja ottamaan ne huomioon. Ikävä kyllä valtaan haluavat ja usein pääsevätkin sellaiset, jolle valta on vaarallista huumetta.

Edellä esitettyä kolmikkoa ei tule ajatella pelkästään sairaalloisten ihmistyyppien, vaan tietynlaisen käyttäytymisen kuvauksena. Itsekeskeinen toiminta nakertaa yhteishengen edellytyksiä tavalla, jota ei tule hyväksyä. Vahva ryhmä pystyy tämän estämään, mutta ei etsimällä ja tuomitsemalla hankalat tyypit, vaan vahvistamalla yhdessä tekemisen edellytyksiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tämä tapahtuu kaikkein tehokkaimmin keskittymällä tehtävän tekemiseen hyvin.

Vuorotellen niskan päällä

Itsekeskeiset tyypit aiheuttavat paljon pahaa ryhmässä, mutta tilanne ei useinkaan parane, jos sitä lähestyy yksilöiden ongelmana. Tämä johtaa helposti syyttelyyn ja puolustautumiseen. Ihmiset närkästyvät ja kaivautuvat syvemmälle poteroihinsa.

Liiallinen psykologisointi vajottaa helposti suohon, jossa varsinainen asia unohtuu. Kun on tarkoitus saada jotain yhdessä aikaiseksi, on tärkeintä kohdistaa huomio osaamiseen ja tekemiseen eikä persoonallisuuden piirteisiin. Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta monenlaista joutuu ja on hyvä opetella sietämään. Erityisen tärkeää on tarkkailla ja puuttua omaan eikä toisten käytökseen.

Ihmisten välisissä vuoropuheluissa on harvoin tasavertainen asetelma. Yleensä jompikumpi yrittää "päästä niskan päälle". Näin väittää draamaohjaaja Keith Johnstone kirjassaan "Impro", eikä taida kaukana totuudesta olla.

Johnstone puhuu statuksesta korostaen, että itsensä sijoittaminen tapahtuu vuorovaikutuksessa nopeasti ja salakavalasti. Ylemmyyden tunnon omaksunut pitää itseään parempana, alastatuksen haltija alistuu toisen valtaan.

Eri tilanteissa omaksumamme status riippuu siitä, millaiseksi koemme oman asemamme ja mitä tahdomme saada aikaan. Valitsemme käyttämämme statuksen usein tiedostamattomasti ja saatamme vaihtaa sitä edestakaisin monta kertaa lyhyen keskustelun aikana.

Omaksumamme status näkyy käytöksessä. Ylästatuksen haltija puhuu päättäväisesti, kuin käskien. Hän ei huomioi toisia eikä katso silmiin. Alastatuksen omaava on epävarma, hakee sanoja ja hänkin välttelee katsetta, mutta eri syistä.

Sosiaalisesti taitava osaa nopeasti sopeuttaa käytöksensä tilanteen mukaan. Voimme ohjelmoida itseämme uskomaan asioihin, jotka koemme oikeiksi tai uskottelemalla itsellemme sellaista, mikä ei ole totta.

Koska useimmilla ihmisillä ei ole erityisen vahvaa ja tietoista henkilökohtaista vakaumusta, he omaksuvat ajatuksia kevyin perustein. Jos joku esiintyy vakuuttavasti, tätä uskotaan testaamatta väitteitä käytännössä.

On tärkeää ymmärtää ero toisaalta sosiaalisen statuksen ja esitetyn statuksen välillä, toisaalta lähetetyn ja vastaanotetun statuksen välillä. Jokainen liike, jokainen ele, jokainen äänensävy ilmaisee statusta ja tulkitaan.

Voimme helposti arvioida itse käyttämämme statuksen vaikutuksen väärin. Kehuessamme itseämme herätämme usein juuri päinvastaisen vaikutuksen kuin tarkoituksemme on.

Alastatuksen taiturit levittävät mielellään tarinoita omista mokistaan huvittaakseen ja rauhoittaakseen toisia. Häpäistessään itseään vapaaehtoisesti he itse asiassa nostavat itseään muiden silmissä.

Korkean statuksen omaavan henkilön poistuminen porukasta synnyttää mielihyvää siksi, että muut tietävät siirtyvänsä yhden askeleen ylöspäin.

Johnstone uskoo, että ihmisillä yleensä on mieleisensä status. Me tahdomme olla alhaisia tai korkeita ja yritämme ohjata itsemme mieleisiin asemiin. Ehdollistumme esittämään sitä statusta, jonka olemme huomanneet toimivan tehokkaasti ja tuovan meille haluamamme aseman.

Korkean statuksen eleitä ovat sulava ja määrätietoinen liikkuminen, huoliteltu puhe, katsekontaktin viljely ja oman tilan haltuunotto.

Alhaiseen statukseen liittyviä näkyviä eleitä ovat hapuileva ja nykivä liikkuminen, jalkaterien kääntyminen sisäänpäin, hengästyneen oloinen puhe, sanojen tapailu ja lauseen aloittaminen öö-ääntelyllä, alahuulten peittäminen ylähampailla ja katsekontaktien välttely.

Matto vedetään kukon alta

Karismaattisen, vahvan ihmisen sanotaan ottavan ympäröivän tilan haltuunsa. Tämä tarkoittaa, että hän osaa luontaisesti sopeuttaa käytöksensä erilaisiin tilanteisiin. Johnstone sanoo korkean statuksen esittäjien antavan oman mielensä tilan virrata toisiin ihmisiin. Alastatuksen esittäjä sulkee itsensä, käpertyy kuoreensa, se on hänen tapansa puolustautua mahdollista häpäisyä vastaan.

Statusten käytöstä on hyvä ymmärtää kolme asiaa. Ensiksikin se, että niitä ylipäätään on. Me joko käytämme toisiimme valtaa tai olemme vallan käytön kohteena.

Toiseksi, status ei liity muodolliseen asemaan, se on eri tilanteissa omaksumamme toimintatapa. Toimimme tietyllä tavalla, koska oletamme sen johtavan haluamaamme lopputulokseen. Joskus sanelemme, joskus suostuttelemme.

Kolmas ja tärkein asia on, että tunnistaa ja osaa vaihtaa käyttämäänsä statusta tilanteeseen sopivaksi. Korkean statuksen käyttäjä yrittää muiden mielestä nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Tietyissä tilanteissa se sallitaan, mutta ylimielisen leimaa ei voi välttää, jos käyttää kaikissa tilanteissa samaa tyyliä.

Johtaja saa esiintyä päättäväisenä ja peräänantamattomana, mutta hänen on ymmärrettävä milloin pitää joustaa, olla nöyrä ja "syödä ihmisten kädestä".

Osaamme vetäistä maton niiden kukkojen alta, jotka ylentävät itsensä kukkulan kuninkaaksi. Emme halua pönkittää pöyhkeyttä, mutta toisaalta yhdessä elämisen sovittuihin sääntöihin kuuluu, että lyötyä ei kuulu lyödä. Pahat tekonsa voi saada anteeksi katumalla niitä, mutta ei sääliä kerjäämällä eikä itseään surkuttelemalla, vaan osoittamalla, että aikoo vastedes elää ihmisiksi.

Työpaikoilla tämä tarkoittaa sitä, että arvostusta ei saa ottamalla vaan ansaitsemalla. Aseman voi saada, arvostusta ei. Ihmiset osaavat käyttäytyä muodollisen arvostavasti korkeassa asemassa olevia kohtaan, mutta todellinen kunnioitus ja luottamus edellyttävät enemmän.

Ulkoista asemaansa voi pönkittää ulkoisilla asioilla, mutta sydänten valloittamiseen tarvitaan sellaista sivistystä, jota ei opi kauppakorkeassa tai yliopiston kursseilla vaan elämän kiertokoulussa ja antamalla ihmisten opettaa.

Menemällä samassa roolikaavussa kaikkiin tilanteisiin törmäämme takuuvarmasti seinään. Vika ei ole seinässä. Jos lapsensa kasvattamisessa omaksuu vain viisaan vanhemman roolin, saa viimeistään murrosiässä kuulla, miten hyvin on tehtävässään onnistunut. Ja jos ihmisten johtamisessa käyttää oppaanaan vain Pomottajan käsikirjaa, ei pidä ihmetellä, jos ihmiset ovat alistuneita ja apaattisia.

Yhden tyylin imu on ilmeisen suuri, mutta kokeilemalla jokainen löytää itsestään muitakin tapoja toimia ihmisten kanssa.