10 Joukossa ryhmyys tiivistyy

Alussa on tehtävä, joka pitää tehdä: vaikea tai helppo, tylsä tai sytyttävä. Kun joukko ihmisiä ryhtyy tekemään jotakin yhdessä, syntyy sosiaalinen systeemi.

Sanotaan - ja monien mielestä on näyttöäkin siitä, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Ihan toista todistaa New Yorkerin kolumnisti James Surowiecki kirjassaan "Joukkojen viisaus – miksi monet ovat viisaampia kuin harvat". Hänen mukaansa erityisen fiksuja joukot ovat kolmenlaatuisten haasteiden kohtaamisessa:

1. Kun ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan ihmiset hahmottavat tilanteen eri tavalla (kognitio-ongelmat). Kuka voittaa jääkiekon mestaruuden ensi talvena, paljonko tätä kirjaa myydään tai mikä puolue voittaa seuraavissa vaaleissa? Enemmistö on todennäköisemmin oikeassa kuin yksittäinen henkilö.

2. Kun pitää saada joukko ihmisiä toimimaan yhdessä (koordinaatio-ongelmat). Esimerkkeinä ihmisten puikkelehtiminen väkijoukossa törmäämättä, juhlatunnelman löytäminen sukujuhlissa tai oikean hinnan löytyminen markkinoilla. Kun tuhatta ihmistä pyytää taputtamaan samaan tahtiin, konsensus löytyy parissa sekunnissa.

3. Kun pitää saada eripuraiset ihmiset päättämään, miten tasapainotella erilaisten etujen kanssa (yhteisen tekemisen ongelmat). Miten löytää veroille oikea taso tai ratkaista saastumisen haasteet?

Surowiecki lähtee siitä, että ryhmä onnistuu parhaiten silloin, kun jokainen saa mahdollisimman itsenäisesti tehdä oman päätöksensä. Näin ei yleensä ole, vaan ryhmän jäsenet vaikuttavat toisiinsa joko innostaen tai lannistaen.

Ryhmän mahtiin uskoo myös Keith Sawyer, joka kirjassaan "Group Genius" esittää käsitteen ryhmävirtauksesta (group flow). Sellainen syntyy, kun joukko ihmisiä syventyy yhteiseen tehtävään ja heittäytyy improvisoimaan.

Sawyer katsoo, että luovuus on aina sosiaalista. Hän on kehittänyt vuorovaikutusanalyysin, joka tutkii ryhmän jäsenten eleitä, ilmeitä ja sanoja. Luovia ideoita syntyy luontevimmin silloin, kun ryhmän jäsenet kuuntelevat toisiaan syvän keskittyneesti ja yhdistelevät syntyneitä mielikuvia omiinsa. Hänen mukaansa huipputiimeissä ollaan erityisen taitavia keksimään uusia kysymyksiä sen sijaan, että vain pohdittaisiin ratkaisuja ilmenneisiin pulmiin.

Voi olla, että uusi idea pulpahtaa mieleen yksin ollessa, mutta sen juuret ovat aina aikaisemmissa kokemuksissa ja vaikutteissa. Aika vähän on merkitystä sillä, kenen päästä idea lopulta ilmoille pulpahtaa. Ryhmässä toimiminen tuottaa Sawyerin mukaan uutta luovia näkökulmia eikä pelkkiä ratkaisuja!

Pinnan alla puhisee

Ryhmän alkaessa toteuttaa toimeksiantoa pitää ensin päättää, mitä halutaan saada aikaan ja miten. Aidosti yhteinen tavoite yhdistää ihmiset. Näin syntyvä sosiaalinen systeemi voi näyttää yksinkertaiselta, mutta pinnan alla käy kova kuhina ihmisten hakiessa paikkaansa ja rooliaan.

Hankkeisiin liittyy ääneen lausuttuja tavoitteita ja odotuksia, toiveita ja epäuskoa, sovittuja juttuja ja yllätyksiä, palavereita, jäsenten välisiä jännitteitä ja pelejä pöydän päällä ja alla – ja siinä sivussa suuri määrä työtä, joka jonkun on tehtävä.

Ryhmässä tekemistä voi kuvailla seuraavasti:

1. Emme voi mitenkään olla tietoisia kaikista ryhmässä vaikuttavista tekijöistä. Vuorovaikutukseen sisältyy voimia, joiden merkitystä ja vaikutusta lopputulokseen emme ymmärrä varsinkaan, kun tarkastelemme vain havaittavissa ja mitattavissa olevaa osaa toiminnasta.

2. Ryhmän jäsenet eivät toimi itsenäisesti, vaan kytkeytyvät toisiinsa niin syvästi ja monimuotoisesti, että on harhaanjohtavaa tarkastella ja kuvata osia erillisinä.

3. Ryhmällä voi olla jokin yhdistävä tarkoitus, mutta eri toimijoiden tarkoitukset voivat poiketa – ja yleensä poikkeavatkin toisistaan.

4. Ryhmällä on useita tavoitteita, joista vain osa toteutuu. Tavoitteet voivat olla ja usein ovat ristiriitaisia.

5. Tavoitteiden toteutumisen ohella ryhmä synnyttää aina myös ei-toivottuja tulemia, seurauksia, joita kukaan ei tahdo.

6. Kaikkia ryhmän aikaansaannoksia ei voi mitata, havaita eikä selittää.

7. Kun ryhmä ei saa haluttua tulosta, osapuolilla on taipumus syyttää joko toisiaan, olosuhteita tai itseään. Osasyy on kuitenkin aika usein siinä, miten osapuolet ovat toimineet yhdessä.

8. Kun yhteistyö ryhmässä toimii hyvin, voi syntyä ihmeitä. Ihmisten välinen synergia synnyttää asioita, joita kukaan ei olisi uskonut voivan syntyä.

9. Ihmiset haluavat hyvää itselleen ja toisilleen, mutta eivät aina ole valmiita tekemään niitä muutoksia, mitä tämä edellyttää hänen ajattelussaan ja teoissaan.

10. Pienestä muutoksesta ryhmän toiminnassa voi seurata iso muutos lopputulemassa. Kun tavoite määritellään hiukan toisin tai jokin yksityiskohta aletaan nähdä tai tehdä toisin, voi vapautua valtava määrä energiaa.

Rooliodotusten ristivedossa

Elämme arkeamme monen systeemin ristivedossa: työpaikalla, kotona, ystävien ja ihan outojen kanssa. Meillä on monta palloa ilmassa kaiken aikaa. Yrittäessään hahmottaa itseään erilaisten roolien keskiössä ja täyttää erimitallisia odotuksia, voi helposti hämmentyä tai jopa ahdistua.

Jokainen joutuu pohtimaan, kuinka paljon haluaa itsestään antaa työlle ja kuinka paljon voimia jättää muulle elämälle? Miten toteuttaa sekä omat unelmansa että velvoitteensa rakkaitaan kohtaan? Mitkä ja kenen odotukset on täytettävä, mistä voi kieltäytyä? Kuka määrittää kohtuuden rajat? Kuinka paljon joutuu uhrautumaan toisten hyväksi? Kuinka suuren taakan jaksaa kantaa hyvillä mielin?

Ihmisten välisessä yhteispelissä ei ole kyse vain siitä, miten hyvin tulemme toimeen rakkaittemme ja muiden läheisten kumppaneiden kanssa. Pelissä on paljon isommat asiat.

Kyvyttömyys pelata samaan maaliin johtaa ja on johtanut sekä katkeriin riitoihin että vaikeasti ratkaistaviin maailmanlaajuisiin ongelmiin. Ilmaston lämpeneminen, väestöräjähdys ja terrorismi eivät ratkea yhdellä päätöksellä, pelkällä hyvällä tahdolla tai tempuilla. Tarvitaan syvempää ymmärrystä syistä ja pikaisia toimenpiteitä maailman pelastamiseksi.

Ongelmiin havahtumisen synnyttämää toiveikkuutta nakertaa tietoisuus siitä, että ongelmien vyyhti ja muutoksen tarve on niin suuri, että yksilöinä olemme niiden edessä voimattomia. Yritykset löytää ratkaisuja kaatuvat usein siihen, että ei isoista eikä pienistä asioista löydetä yhteistä ymmärrystä, varsinkaan silloin kun pelilaudalle laitetaan tunnevoimaisesti koettuja ja vakaumuksellisia asioita.

Kun tosiasiat ja uskomukset törmäävät, usko yleensä jyrää faktat. Ihminen uskoo asioiden olevan niin hän olettaa niiden olevan. Kun vastakkain on kaksi omiin oletuksiinsa takertunutta, on vaikea löytää yhteistä säveltä.

Silti on perusteltua olla toiveikas maailman ja ihmisen suhteen. Hädän hetkellä ihminen on vikkelä ja nokkela, ja kykenee muuttamaan uskomuksiaan ja luopumaan pahoista tavoistaan. Toisella kädellä pidämme kiinni vanhasta, mutta toisella olemme valmiit tarttumaan uuteen, jos luvassa on parempaa.

Rajat ovat päässä

Omaksutut käsitykset yhdessä toimimisesta perustuvat kolmeen väärinymmärrykseen ja kaikista niistä seuraa vakavia ongelmia. Yksi liittyy omakuvaamme, toinen yhteyteemme toisiin ja kolmas näkemykseen maailmasta. Kaikilla kolmella on yhteinen juuri ja pitkät perinteet. Sitkeästi ne muovaavat sekä ihmiskuvaamme että käsityksiämme yhdessä toimimisesta.

Tämä ilmiö on erillisyyden tunne ja se ilmenee tavassa, jolla hahmotamme itsemme, toiset ihmiset ja maailman. Puhuessamme minä-muodossa eristämme itsemme muista. Mitä tarkoitamme ja missä kulkee raja minän ja muiden välillä? Oletamme rajan, jota ei ole olemassa eikä voi vetää.

Uusi fysiikka osoitti sata vuotta sitten mekanistisen maailmanmallin olevan vajaa ja väärä. Kvanttitasolla tarkkoja rajoja ei ole, eivätkä aineen perushiukkaset ole kovaa ainetta vaan energiaa, jolla ei ole tarkkaa muotoa. Jos tämän tajuaa, maailmankuvan perusteet menevät uusiksi.

Toki kehomme, kukka ja kello ovat kolme eri asiaa, mutta katsoessani niitä ne sulautuvat mielessämme ilmiöksi, jota kutsutaan tajunnanvirraksi. Katsoessani niitä ne kietoutuvat osaksi minua. Ei voi tarkasti tietää, miten ne mieltäni muovaavat.

Asia vielä mutkistuu, kun arvioimme omaa suhdettamme itseen tai toisiin ihmisiin. Toisten näkeminen erillisenä on pintahavainto ja perustuu maailmankuvaan, johon mieltämme on 500 vuotta ohjelmoitu. Sen mukaan maailma on ainetta ja koostuu erillisistä, toisiinsa vaikuttavista elementeistä. Uskomme näin, koska katsomme näin olevan eikä siksi, että asia todella olisi näin.

Tieteetkin lähestyvät tutkittavia ilmiöitä tämän maailmanmallin mukaisesti: vain havaitut ilmiöt ovat totta. Mittalaitteemme kyllä havaitsevat aineettomia ilmiöitä, mutta emme tiedä, kuinka pienen osan niistä.

Aineellisia ilmiöitä tarkastellessa erillisyys on oikeutettua. Mielestä puhuttaessa tilanne muuttuu. Jos olettaa, että mieli on kiinni kehossa ja ajatukset kulkevat ihmisen mukana, mieli on yksilöllistä ja erillistä. Se on säiliössä, omissa aivoissa ja ilmenee tekoina ja sanoina.

Jos taas mielen hahmottaa energiana, joka virtaa ihmisten välissä, sitä ei voi eristää, vaan se säteilee ympärilleen silloinkin, kun ihminen ei tee tai sano mitään. Uskomus mielen säiliömallin eristää ihmiset toisistaan, energiamalli yhdistää.

Eroja etsimällä päätyy eroon

Mitä seuraisi, jos yksilöllisiä eroja korostavan maailmanmallin sijaan omaksuisimmekin yhteisiä ja yhdistäviä piirteitä korostavan katsomuksen? Entä jos lähtisimmekin siitä, että näkyvien ja havaitsemiemme asioiden lisäksi maailmankaikkeudessa on näkymättömiä ilmiöitä, joiden vaikutusta ei tiedä eikä ehkä koskaan voi älyllä ymmärtää ja sanoilla selittää? Entä jos mieli onkin yhteistä, kollektiivista, vaikka ilmeneekin yksilöissä eri tavalla?

Tieteessä ei täysin tajuta, miten tutkijan oma ote vaikuttaa johtopäätöksiin, joskus selvästi, joskus hienovaraisesti. Näin on varsinkin "pehmeissä" tieteissä eli niissä, joissa tutkitaan ihmisen henkistä puolta. Mekaaninen maailmankuva saa terapeutin etsimään ihmisen ongelmia tämän mielestä ja henkilökohtaisesta historiasta. Samasta syystä filosofi on vakuuttunut ajattelun voimasta ja teologille henkilökohtainen pelastus on realiteetti.

Yksilöiksi kutsuttujen erillisten möhkäleiden välillä voi havaita ja mitata keskinäistä vaikuttamista, mutta mitä syvemmin tutkitaan, sitä vaikeampi on erottaa syy ja seuraukset toisistaan ja selittää tapahtunutta mekaanisin termein.

Jos ihmisen katsoo olevan vain geneettisen perintönsä ja henkilökohtaisen historiansa ohjelmoima olento, olemme erillisiä ja sellaisina pysymme. Yhteistyö on mahdollista, mutta sitä varjostavat henkilökohtaisista painotuksistamme johtuvat erilaisuudet.

Erillisyyteen uskovan oljenkortena on perustaa yhteistyö vaihtokauppaan. Hän lähtee siitä, että osapuolet hyötyvät toisiaan, antavat toisilleen ja saavat toisiltaan. Erityisen antoisia hyötyyn perustuvat suhteet eivät koskaan ole ja ryppyjä tulee, kun jompikumpi kokee antavansa enemmän kuin saa.

Yhteyteen uskova lähtee siitä, että kaikki tunteet ja kokemukset jaetaan. Jokainen vaikuttaa jokaiseen, hyvässä ja pahassa. Tämä herättää valtavan vastuun teoista, sanoista ja ajatuksista.

Onnea ei saa onnistumalla

Yksilön erillisyyden oletus on asetettu kyseenalaiseksi monelta suunnalta. Asialla eivät ole huuhaahan hurahtanut New Age –väki, vaan eri alojen tiedemiehet. Aivoja tutkimalla on havaittu, että ihmisten välillä on merkkejä mielten kytkeytyneisyydestä, joka on paljon syvempää kuin on tähän asti oletettu olevan.

Uskonnoilla on ollut tärkeä rooli maailmanselitysmallina ja usko on luontevasti kytkenyt ihmisen osaksi maailman mysteeriä. Nyt ihmiset ovat alkaneet hakea henkisyyttä ja merkityksiä omakohtaisten kokemusten kautta. Myös tieteellinen maailmankatsomus ja poliittiset vakaumukset ovat muokanneet maailmankuvaamme.

Kun perustana eivät ole tosiasiat vaan mielikuvat, päädytään todellisuuteen, jota kukin tulkitsee tavallaan. Liittoutuessaan samanmielisten kanssa ihmiset luovat ryhmiä, mutta ryhmän koosta ei voi päätellä mitään siitä, onko ryhmä oikeassa ja oikealla asialla. Ryhmäkin voi olla samalla tavalla itsekäs kuin yksilö.

Yksilöllisyyttä palvotaan ja palkitaan tajuamatta, että samalla oikeutetaan itsekkyys ja itsekeskeisyys. Nämä ominaisuudet tuottavat ihmisen, joka keinoja kaihtamatta käyttää toisia oman egonsa ja elämänsä pönkittämiseen.

Kun itsekäs ihminen onnistuu pyrkimyksissään ja saa osakseen ihailua ja arvonantoa, hän saattaa tuntea itsensä menestyväksi ja hyväksi ihmiseksi. Silti hän voi kokea sisäistä tyhjyyttä ja harhailla hämmentyneenä onnea ja tarkoitusta etsien.

Onni on kokonaisvaltainen tunne. Sen kokemiseksi ei riitä, että on tyytyväinen joihinkin saavutuksiinsa. Toisille voi toki vakuutella kaiken olevan hyvin, mutta itseään on vaikea loputtomasti pettää silloin, kun pää on täynnä ahdistavia ajatuksia.

Omien unelmien toteutuminen ei usein ole onnen täyttymys, vaan paremminkin paljastaa sen, että elämän arvo liittyy kykyyn arvostaa sitä mitä juuri nyt on ja tekee.

Ilma yhdistää ihmiset

Erillisyyteen ja yhteyteen perustuvia maailmankuvia ei ole fiksua pitää toistensa vastakohtina tai hakea todisteita toisen puolesta ja toista vastaan. Asiaa ei voi aukottomasti todistaa suuntaan eikä toiseen - eikä tarvitsekaan. Jokainen ratkaisee kantansa itse.

Jokainen voi testata, miten eri oletuksista lähteminen muuttaa suhtautumista toisiin. Kun pääsee suoraan yhteyteen toisen ihmisen kanssa, erillisyyden kupla poksahtaa rikki, eikä asialle tarvitse muuta vahvistusta.

Välittävä suhde toiseen lähtee siitä oivalluksesta, että ihmisen aivoilla on kyky kytkeytyä toiseen ihmiseen reaaliaikaisesti. Tämä kytkös syntyy esimerkiksi silloin, kun ihminen kuuntelee toista kiinnostuneena, eläytyen ja myötätuntoisen välittävästi. Mielet kulkevat hetken yhdessä.

Rakkaidensa kanssa meistä useimmat ovat tämän yhteyden ihanuuden kokeneet, mutta se voi toimia ihan vieraiden ja eri asioita arvostavien ihmisten kanssa. Kaikilla ihmisillä tämä kyky on piilevänä tai päällä ja se kytkeytyy käyttöön, kun ihminen syvästi kunnioittaa toista ja haluaa toiselle hyvää.

Tällaisessa yhteydentilassa ihmiset eivät pelkästään ole yhdessä, he ovat yhtä, henkisesti toisiinsa kietoutuneina. Biologisena olentona hakeudumme yhteyteen toisten kanssa ja jos tuo yhteys estyy, elämästämme puuttuu jotakin.

Koska ihmiset on tarkoitettu toimimaan yhdessä ja yhdessä toimiminen on meille luontaista, tulisi kohdistaa huomio tekijöihin, jotka katkaisevat yhteyden ihmisten väliltä.

Likainen linssi ei näytä oikein

Joka päivä uutiset osoittavat, että maailmaa hallitsevat egokeskeiset uskomukset eikä todellista yhteyttä ihmisten välillä juurikaan ole. Mielemme tuottaa paljon sellaista, jota ei voi pitää erityisen fiksuna.

Erillisyyden tunne syntyy omista arkihavainnoistamme. Jokaisella meillä on ikioma henkilökohtainen historia, mieltymyksiä, ilon ja inhon tunteita, pelkoja, unelmia, taipumuksia ja lahjoja, joita toisilla ei ole. Olemme erilaisia ja ainutlaatuisia. Tämä ei kuitenkaan todista, että olemme erillisiä.

Ratkaisevaa on, kumpaa vuorovaikutuksessa pitää tärkeämpänä ja korostaa, yhteyttä, yhdistäviä ja yhteisiä asioita vai eroja ja erottavia tekijöitä. Ihmisillä on vahva ja usein värittynyt käsitys itsestä ja toisista. Näiden käsitysten kanssa me kohtaamme toiset.

Pyydän luennoillani ihmisiä kuvaamaan itseään kirjoittamalla pienelle kiteytyskortiksi nimittämälleni paperilapulle, millainen ihminen omasta mielestään on. Koska annan vain yhden minuutin aikaa vastata, vastaus sisältää heti mieleen tulevia asioita.

Vastausten perusteella melkein kaikki ihmiset ovat omasta mielestään hyviä tyyppejä: ahkeria, toisista välittäviä, mukavia ja päteviä. Viidestätuhannesta saamastani vastauksesta vain viisi – siis yksi tuhannesta, ei sanonut olevansa hyvä. Vain yksi promille ajattelee itsestään kielteisesti!

Tämä tarkoittaa, että kaikki viime viikon aikana kohtaamasi ihmiset ovat omasta mielestään hienoja ihmisiä. Miksi kuitenkin on monia ihmisiä, joista emme pidä, joita emme arvosta tai suorastaan inhoamme? Yliarvioivatko ihmiset itsensä, valehtelevatko he kuvatessaan itseään vai katsommeko me toisia likaisin linssein?

Hahmottamamme kuva on meille totista totta. Uskomme olevamme se, mitä kuvittelemme, mutta emme ole. Uskomme myös, että toiset ovat sellaisia, millaisina heidät näemme. Eivät ole.

Yhteistyö rakentuu näiden kuvien varaan. Emme reagoi siihen, mitä kohdatessamme todella tapahtuu, vaan siihen, mitä tulkitsemme tilanteessa tapahtuvan. Tiedämme, että hyvien tyyppien kanssa yhteinen tekeminen sykkii, huonojen kanssa tökkii.

Sitä emme millään tahdo tajuta, että olemme itse antaneet hyvän tai huonon leiman toisiin. Tuo leimaus perustuu omiin arvostuksiimme, arvotuksiimme ja menneisiin kokemuksiin, siis elettyyn elämään eikä tällä hetkellä tapahtuvaan tilanteeseen.

Mielikuvamme vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme toisiin ja miten heitä kohtelemme, mutta ratkaiseva kysymys on: mikä saisi meidät lakkaamaan luokittelemasta ihmisiä ja purkamaan mielemme miinakentän, joka hankaloittaa yhteistyötä toisten kanssa?

Todellinen suora yhteys toisiin ei perustu mielikuviin vaan elävään vuorovaikutukseen. Kun ihminen ei eristä ja leimaa itseään, hän ei tee näin muillekaan. Kun näin tapahtuu, ryhmä lakkaa olemasta joukko yksilöitä, siitä kasvaa me.